XIX LUKU.

Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja

pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän

oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman

viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli

valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin

yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä

hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että

kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä

hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden,

joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain

varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë

luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että

hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.

Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät

kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin

sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä

hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei

enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi.

Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli

ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt

erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta

näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa

tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat

liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä

heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä

vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa,

keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he

sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset

eivät ymmärtäneet.

Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin

neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.

"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä

vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"

Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä,

vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat

olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne

ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli

hänen kimpussaan.

"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"

Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten

vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee

kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa

käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät

Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja

hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle

väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli

huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä

kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi

pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne

menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi,

että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka

muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan

maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan

ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria,

olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä

ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan

kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin

tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen

vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän

löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen

avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja

pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.

Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain

tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen

toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen

myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon

kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata

vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna

ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton

riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja

hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut

valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi,

henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.

Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari

Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa

valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin,

hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut

että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken

kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän

hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.

Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen",

jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan

uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli

heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen -- jolle

soihtujen valo nyt heijastui -- istui ratsun selässä, kultakangasviitta

ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen

kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin

takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea

keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut

hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan

kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi,

olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon,

ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka

olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia

puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki

merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä,

vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan,

kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään

toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät

yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt

heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin

käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat

ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät,

sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset

matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka

miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen

--. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka.

Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten

jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä

yht'aikaa.

Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna,

mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän

vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä

huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli

hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä,

sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.

"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä

vangiksi!" huusi hän.

Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna,

ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä

henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä

lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan,

potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen,

jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä

nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin

pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan

kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan

Andronikus saattoi nähdä hänet.

Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan

pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.

Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja

afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin,

ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja

vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika

laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä

itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se

oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun

puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin

hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui

hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei

kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä

olemaan hukkaamatta aikaa.

Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana,

jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon

eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä

torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen

heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne

kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita

kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.

Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen

kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä

hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi,

että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja

kirkuivat äänensä käheiksi.

Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt

menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja

vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän

oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle

sepittämän osan.

Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja

eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan

puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle

mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja,

jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen

povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen

suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä

alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa

kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä

ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus

oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli

Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä,

ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen

luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja

pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla

venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle

saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija

oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen

asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa,

ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen

harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi

riistämään sitä sieltä alas.

Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta

kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui

Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri

rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.

"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.

"Minä olen menossa -- --?"

"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani

sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja

häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"

Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien

soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään

mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen,

siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on

yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua.

Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa

rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan

huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo

oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden

sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään,

jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin

vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä

katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën

puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan

Zenoa.

Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää

pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut

minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä,

ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa

ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei

tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut

sanan ja otettu kiinni oven edustalla.

Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten

toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään

omalle käsivarrelleen.

Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella

ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen

silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin

kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä

loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin

kaukaa, melkein toisesta maailmasta.

"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"

Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se

merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit

olivat hänelle tutut.

Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta

ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin,

missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän

auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.

Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën

viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi

makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi

Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen

omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin

äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä,

vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne

Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan

sanomatta.

Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno

tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan

viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi

katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli

huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat

hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.

"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan

lääkäriä?"

"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."

Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot

puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä.

Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen

vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään

henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut

häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.

Arethusa: Konstantinopolin orjatar · 第 24 / 25 题