Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja
pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän
oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman
viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli
valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin
yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä
hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että
kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä
hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden,
joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain
varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë
luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että
hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.
Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät
kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin
sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä
hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei
enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi.
Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli
ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt
erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta
näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa
tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat
liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä
heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä
vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa,
keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he
sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset
eivät ymmärtäneet.
Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin
neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.
"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä
vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"
Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä,
vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat
olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne
ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli
hänen kimpussaan.
"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"
Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten
vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee
kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa
käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät
Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja
hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle
väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli
huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä
kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi
pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne
menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi,
että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka
muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan
maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan
ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria,
olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä
ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan
kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin
tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen
vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän
löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen
avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja
pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.
Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain
tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen
toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen
myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon
kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata
vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna
ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton
riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja
hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut
valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi,
henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.
Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari
Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa
valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin,
hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut
että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken
kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän
hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.
Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen",
jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan
uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli
heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen -- jolle
soihtujen valo nyt heijastui -- istui ratsun selässä, kultakangasviitta
ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen
kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin
takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea
keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut
hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan
kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi,
olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon,
ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka
olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia
puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki
merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä,
vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan,
kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään
toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät
yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt
heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin
käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat
ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät,
sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset
matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka
miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen
--. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka.
Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten
jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä
yht'aikaa.
Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna,
mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän
vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä
huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli
hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä,
sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.
"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä
vangiksi!" huusi hän.
Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna,
ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä
henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä
lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan,
potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen,
jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä
nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin
pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan
kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan
Andronikus saattoi nähdä hänet.
Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan
pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.
Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja
afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin,
ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja
vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika
laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä
itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se
oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun
puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin
hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui
hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei
kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä
olemaan hukkaamatta aikaa.
Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana,
jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon
eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä
torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen
heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne
kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita
kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.
Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen
kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä
hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi,
että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja
kirkuivat äänensä käheiksi.
Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt
menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja
vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän
oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle
sepittämän osan.
Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja
eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan
puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle
mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja,
jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen
povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen
suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä
alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa
kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä
ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus
oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli
Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä,
ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen
luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja
pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla
venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle
saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija
oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen
asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa,
ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen
harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi
riistämään sitä sieltä alas.
Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta
kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui
Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri
rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.
"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.
"Minä olen menossa -- --?"
"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani
sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja
häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"
Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien
soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään
mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen,
siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on
yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua.
Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa
rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan
huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo
oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden
sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään,
jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin
vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä
katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën
puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan
Zenoa.
Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää
pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut
minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä,
ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa
ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei
tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut
sanan ja otettu kiinni oven edustalla.
Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten
toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään
omalle käsivarrelleen.
Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella
ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen
silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin
kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä
loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin
kaukaa, melkein toisesta maailmasta.
"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"
Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se
merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit
olivat hänelle tutut.
Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta
ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin,
missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän
auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.
Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën
viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi
makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi
Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen
omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin
äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä,
vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne
Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan
sanomatta.
Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno
tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan
viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi
katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli
huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat
hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.
"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan
lääkäriä?"
"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."
Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot
puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä.
Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen
vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään
henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut
häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.