Ei Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt
oven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan
kuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu
taas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa
mitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka
sillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu
sellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.
Kassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa,
likellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti
työskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish
kumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.
Arkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui
lujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen
lukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä
rautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki
pidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.
Toktamish ei saanut avaimia sopimaan ja luopui kiroten yrityksestä.
"Aukaise se!" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja
painaen hänet polvilleen arkun eteen.
Tottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut
samaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi
jokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä
vaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla
hän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen
sitten molemmilla.
Toktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen
rahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne
olleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu
useihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin
tulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia
summia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei
arkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän.
Muun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista
useat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut
vaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys
rikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.
"Missä on aarre?" karjui hän, ja hänen kasvonsa tulivat tummanpuhuviksi.
Hän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä
uudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka
hän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut
suustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.
"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!" huusi hän.
"Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen!
Minä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien,
sinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku
luupussi!"
Sitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta
jalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen
hän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen
kolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono
menetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että
hänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli
vielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi
hänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:
"... Voimaa vastustaa uteliaisuutta."
Sitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja
hän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean
teon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä
hän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja
sitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä
voisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui
alas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien
pienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui
mieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin,
jonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino,
ja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi.
Tuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.
Pantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän
nousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut
löytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua
työtä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin
oli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän
potkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.
"Hyvästi, pikku mies!" nauroi hän.
Mutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut
niin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä
kovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui
kerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi
juuri pelosta.
Hän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle
mennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä
uteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut
sen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei
kukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut
avainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen
reppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien
papereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja
ikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö
hänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain
pikkuasia.
Hän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta
hänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat
työntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten
kasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää
murtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono
ehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin
sääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen
ruumiskirstun levätäkseen.
Mutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä
pontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon
monimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta
epäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut.
Toktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku
avattiin.
"Pikku mies", sanoi hän, "minä päästän sinut pois, jos sanot miten
avaimia on käytettävä." Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli
hengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin
hänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli,
mutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.
Hän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja
iski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin
että se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa,
hän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun
vankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta
pienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana,
hyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin
hirmuisen ukonilman raivotessa.
Jakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut
samoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia,
lennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen
murtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui
säyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä,
ja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan.
Nuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin
talon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti
nähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua
kasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa,
vaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä
teholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka
oli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën
kaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon
rauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein
selvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes
särkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen
tuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.
Zoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko,
sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän
raivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa,
mutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti
hän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin
salaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.
"Missä on messer Carlo?" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivät
Toktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.
Hän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut,
uudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin
että hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun
Toktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen
ulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää
pyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi
takkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin
paremmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan
luo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen
hyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima
ruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli
aivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman
kallellaan.
"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin", vastasi hän tultuaan lähelle
ristikkoa. "Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän
välttämättä tarvitsee."
"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa", huomautti Zoë,
katsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.
Toktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati
selityksen.
"Olen tappanut rottia", sanoi hän. "On merkillistä kuinka paljon rottia
ja hiiriä tulee liiketoimistoihin!"
"Missä on messer Carlo?" kysyi Zoë kolmannen kerran.
"Suloinen taivaan villakaritsa", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan
ja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, "jos annat minulle vain yhden
pikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!"
Zoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki
että Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen
häneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen
voivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin
tuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish
nauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni
muutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista
vanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla,
saattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.
"Jos tulet tänne sisäpuolelle, niin sanon mitä haluat tietää,
kyyhkyläiseni", sanoi hän veitikkamaisella silmäniskulla, sillä hän ei
todellakaan uskonut yhdenkään naisen voivan vastustaa häntä.
"Kiitos", vastasi Zoë. "Minä en tule sisään, mutta minä tahdon varottaa
teitä. Jos ette sano minulle missä messer Carlo on, niin annan ampua
teidät isännän varsijousella kuin hullun koiran."
"Noudanko jousen?" kysyi Carlon palvelijan, venetsialaisen gondolierin
ääni, sillä tämä oli erinomainen ampuja ja oli saanut palkinnon
ampumakilpailussa Lidolla.
Mutta Toktamish nauroi halveksivasti.
"Teidän varsijousenne ei pysty ampumaan luukkujen läpi", sanoi
hän, "sillä ne olivat hyvin tukevat, ainakin kolmea tuumaa paksut.
Sitäpaitsi", lisäsi hän, "minä voin istua lattialla ikkunan alla, niin
ettette edes näe minua."
"Jos emme voi ampua teitä, niin voimme tappaa teidät nälkään", oli
Zoëlla vastaus valmiina.
"Pikku uuhi-karitsani", sanoi tatarilainen, "Toktamishin sydän läpättää
sinulle kuin koiperhonen lampussa. Yhdestä suukkosesta saat kaikki mitä
pyydät!"
"Ymmärrättekö, että aion tappaa teidät nälkään?" kysyi Zoë tuikeasti.
"Ei toki, kaunis puna-valko-kaniseni! Ethän ole niin kovasydäminen! Ja
sitäpaitsi, jollet päästä minua ulos ja anna minulle suukkosta, niin
tulevat mieheni kohta ja polttavat Carlon talon poroksi, ja minä vien
sinut mukanani! Hahaa! Sitäpä et ollut ajatellut! Mutta Toktamish ei
olekaan loukulla otettavissa kuin mikäkin penikka. Hän on vanha susi
ja tuntee metsän. Mieheni tietävät minun olevan täällä, ja jollen
palaa heidän luokseen tunnin kuluessa, niin he tulevat hakemaan minua.
Sellainen oli sopimus, ja minä voin kyllä odottaa niin kauan. Sitten
heitä tulee kuusikymmentä, ja ennenkuin ilta on mennyt, viemme Carlon
keisarin luo ja annamme hänet ilmi ja kerromme kaikki mitä tiedämme;
ja huomisaamuna hän on mestauspaalussa keskellä kilparataa, ja vasta
kolmantena päivänä hän on kokonaan kuollut! Hahaa! Muistanpa kuinka
katselimme sitä vanhaa Mikael Rhangabe-lurjusta! Minä olin miehineni
vartiossa häntä mestattaessa!"
Zoën posket valahtivat kalman kalpeiksi, ja hänen silmänsä kiiluivat
uhkaavasti. Jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut ase kädessään, olisi
hän voinut antaa hyvin tähdätyn iskun ristikon läpi, ja Toktamishin
päivät olisivat päättyneet äkisti. Mutta rautatankojen toisella
puolella nauroi juopunut tatarilainen taidolleen, jolla hän oli osannut
hänet säikäyttää, sillä hän luuli Zoën kalvenneen pelosta.
"Eikö kukaan voi vaientaa tuota elukkaa?" huudahti Zoë vihasta
vapisevalla äänellä.
"Se on helposti tehty", lausui hänelle tuttu ääni.
Hän kääntyi ja katsahti alas penkki-korokkeeltaan, ja näki Gorlias
Pietrogliantin liikkumattomien kasvojen katsovan vastaansa.
"Tulkaa sisään, kokóna", sanoi tähtienselittäjä, ojentaen kätensä
auttaakseen häntä maahan. "Lähetämme hänelle ruukun messer Carlon
vanhinta viiniä, jotta tunti kuluisi hupaisemmin, ennenkuin hänen
miehensä tulevat polttamaan taloa!"
Zoë ymmärsi annetun neuvon viisauden; Toktamish joisi itsensä
tunnottomaksi lyhyessä ajassa.
"Tähtienselittäjä on oikeassa", sanoi hän palvelijoille. "Tulkaa sisään
kaikki." Hän lähti astumaan edellä, mutta Gorlias viivähti hetken,
astui kivipenkille ja puhui vangille matalalla äänellä.
"He ovat täällä puolessa tunnissa", sanoi hän. "Sillävälin lähetän
teille viiniä juotavaksi. Onko teidän nälkä?"
"Nälkä!" Toktamish nauroi muistellessaan riikinkukkoa. "En ole ikinä
syönyt parempaa päivällistä! Mutta lähetä minulle vähän viiniä, ja kun
toimitamme jaon, niin minä tahdon osalleni tuon valkonaamaisen tytön.
Miehet saavat nämä rahat tästä. Sano heille se."
Hän läimäytti vyössään riippuvaa pulleaa nahkasäkkiä puhuessaan.
"Niinkuin haluatte", vastasi Gorlias välinpitämättömästi.
Hän astui jälleen maahan ja saapui ovelle siksi ajoissa, että ennätti
sisään Zoëta seuranneen jonon jälkipään mukana. Ruokasalissa oli
kaikki siinä asussa mihin se oli jäänyt Toktamishin ja Omobonon sieltä
lähtiessä. Pöytä oli sekasorrossa ja hulveisillaan viiniä, jota oli
juossut lattiallekin, ja pari kolme tuolia oli kumossa. Gorlias täytti
hopeakannun Khios-viinillä; mutta hänen kääntyessään ikkunaan päin oli
Zoë ainoa, joka näki hänen kaatavan viiniin pienen pullon sisällyksen,
joka näytti olleen hänellä valmiina kädessään. Hän kutsui Carlon
palvelijan.
"Vie se hänelle", sanoi hän. "Se mahtuu helposti ristikon läpi."
"Siinä ei ole paljon viiniä", huomautti mies epäillen. "Hän juo sen
yhdellä kulauksella."
"Jos hän pyytää lisää, täytä kannu uudelleen", vastasi Gorlias. "Jos
hän menee uneen, ilmoita minulle."
Mies meni.
"Puhdistakaa tuo kaikki", sanoi Zoë miespalvelijoille, jotka seisoivat
katselemassa. "Isäntä ei saa nähdä tällaista sekasortoa kotiin
tullessaan."
Hänen äänensävynsä ja käytöksensä vaikuttivat kuuliaisuutta
herättävästi, ja sitäpaitsi he tiesivät, että Toktamishista ei ollut
huolta vähään aikaan. He alkoivat siistiä pöytää heti, ja Zoë poistui
huoneesta Gorliaksen ja molempain palvelustyttöjensä seuraamana, jotka
olivat olleet tapahtumien äänettöminä todistajina.
Yläkertaan saavuttuaan he jättivät Zoën kahdenkesken tähtienselittäjän
kanssa ja hävisivät keskustellakseen kuiskaillen talossa tapahtuvista
ihmeellisistä asioista.
"Missä hän on?" kysyi Zoë, niin pian kuin tytöt olivat menneet.
"Hän on eräässä kuivassa vesisäiliössä lähellä kaupungin pohjoismuuria."
"Piilossako?"
"Ei -- vankina. Paetessaan yöllä hän osui niiden sotilasten joukkoon,
joiden oli autettava meitä, ja he pidättivät hänet saadakseen lunnaita.
Tatarilainen tuli kiristämään rahoja. Te tiedätte kaikki."
"Hän on turvassa ainakin toistaiseksi", sanoi Zoë, mutta hyvin
epäilevästi, sillä hän ei uskonut puolittainkaan omia sanojaan.
"Ei", vastasi Gorlias; "hän ei ole turvassa pitkää aikaa, ja meidän
on saatava hänet pois. He vaativat lunnaita, mutta he tietävät varsin
hyvin, että vaikka he saisivatkin lunnaat, eivät he uskaltaisi päästää
häntä vapaaksi, kun hän voisi saattaa heidät kaikki hirteen yhdellä
ainoalla sanalla."
"Mitä he sitten tekevät?"
"Jos he saavat rahat, antavat he hänen nääntyä kuoliaaksi
vesisäiliössä. Jolleivät he saa, luovuttavat lie hänet Andronikukselle
saadakseen palkinnon. Keisari on antanut julistuksen, jossa hän lupaa
kymmenen naulaa kultaa sille, joka tuo hänelle Carlo Zenon, kuolleena
tai elävänä. Siinä ei ole kylliksi."
"Tietääkö keisari sitten, että se oli hän?" kysyi Zoë kasvavalla
levottomuudella.
"Tietää."
"Kuinka?"
"En tiedä. Joku on kavaltanut meidät."
"Meidät kaikkiko?"
"Niin pelkään."
"Mutta entä te itse? Uskallatteko liikkua ulkona?"
"Minulla on monta valepukua, ja ne jotka tuntevat kalastajan, eivät
tunne tähtienselittäjää."
"Mutta jos teidät otettaisiin kiinni?"
"Ihminen ei voi muuttaa kohtaloaan. Mutta katsokaahan tänne. Minulla
on jo jotakin Johannekselta. Hän on muuttanut mieltään; hän katuu,
ettei antanut meidän auttaa häntä pois viime yönä, ja hän on lähettänyt
meille tämän kapteenin vaimon välityksellä."
Gorlias otti esiin pergamenttisen asiakirjan.
"Mikä se on?"
"Lahjoituskirja, jolla Tenedos annetaan Venetsialle."
"Ah! Jospa messer Carlo vain olisi vapaa!"
"Niin -- jos!" Gorlias pudisti päätään miettivästi. "Ei ole helppoa
lähettää vastausta tähän", jatkoi hän. "Vaimo toi sen minulle henkensä
uhalla ja sanoi, että hänen olisi mahdotonta tulla toistamiseen.
Vartiosto on lisätty kaksinkertaiseksi, ja tästedes pannaan
toimeen ihan toisenlainen vartiointi. En usko, että voimme saada
Johannesta ulos, niinkuin olisimme saaneet viime yönä niistä miehistä
huolimattakin. Kuitenkin olen varma, että jos messer Carlo olisi
vapaana, niin hän yrittäisi. Hän lähettäisi ainakin sanan, vastaukseksi
tähän. Mutta ne ajat ovat ohi, jolloin lähetimme kirjeitä ylös ja alas
langan avulla -- tornia vartioidaan nyt joen puoleltakin."
"Ettekö voi päästä sisään valepuvussa?"
"En. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada pääsylupaa tätä nykyä."
"Minä voisin", sanoi Zoë luottavasti. "Olen varma, että voisin! Jos
menisin liinavaatekoria pääni päällä kantaen ja puettuna orjatytön
tavoin sinisiin pumpulivaatteisiin ja keltanahkaisiin kenkiin, niin
olen varma että he päästäisivät minut kapteenin vaimon luo."
"Entä jos korinne tarkastettaisiin ja kirje löydettäisiin?"
"Minä panisin sen kenkääni. Sieltä he eivät etsisi."
"Te antautuisitte kauheaan vaaraan."
"Hänen tähtensä, jos siitä vain olisi hyötyä", vastasi Zoë. "Mutta se
ei auttaisi häntä ollenkaan, ja jos jotakin tapahtuisi minulle, niin
hän olisi pahoillaan. Sitäpaitsi, mitävarten lähettäisimme sanaa muka
messer Carlolta, kun hän itse on vankina?"
"Asia on näin", vastasi Gorlias. "Sotilaat eivät millään ehdolla
päästä häntä pois, ennenkuin tuntevat itse olevansa turvassa; ja
ainoa keino millä heidät voi saada vakuutetuksi siitä, ettei mitään
vaaraa ole, on se, että Johannes todellakin vapautetaan ja asetetaan
jälleen valtaistuimelle. Niinkauankuin Andronikus hallitsee ja kykenee
kostamaan heille, he pitävät messer Carlon vankinaan, luovuttaakseen
hänet millä hetkellä hyvänsä tai näännyttääkseen hänet hengiltä oman
turvallisuutensa vuoksi -- jolleivät muitta mutkitta murhaa häntä.
Mutta minä en usko, että he rohkenisivat käydä hänen kimppuunsa
kymmenenkään miehen voimalla, sillä he tuntevat hänet hyvin."
Zoë hymyili, sillä hän oli ylpeä rakastaessaan miestä, jota
kymmenenkään miestä ei uskaltaisi käydä tappamaan.
"Siis ainoa keino hänen pelastamisekseen on vapauttaa Johannes?"
sanoi hän. "Niin", jatkoi hän odottamatta vastausta, "luulen että
olette oikeassa. Jos saisimmekin kokoon nuo heidän kymmenentuhatta
tukaattiansa, eivät he päästäisi häntä vapaaksi niinkauankuin
Andronikus on Blachernaessa."
"Sellainen on asian todellinen laita", vastasi Gorlias. "Ei enempää
eikä vähempää. Messer Carlon henki riippuu siitä."
"Siis se on tehtävä, käyköön kuinka käy. Jumalan kiitos, onhan minulla
henki panna alttiiksi hänen tähtensä!"
"Teillä on kaksikin", virkkoi Gorlias tyynesti. "Minunkin henkeni on
käytettävänänne."
"Te olette hyvin uskollinen Johannekselle, kuoleman vaaraankin asti.
Sitäkö tarkoitatte?"
"Enemmänkin."
"Messer Carlon tähdenkö siis?" kysyi Zoë. "Teillä on hänelle jokin
suuri kiitollisuuden velka."
"En ole nähnytkään häntä ennenkuin aivan hiljakkoin", vastasi Gorlias.
"Teidän ei tarvitse tietää, minkätähden olen valmis vaikka kuolemaankin
tässä yrityksessä, kokóna Arethusa."
Joku koputti ulommalle ovelle; Zoë kutsui käsiään taputtaen
palvelustyttöjään, ja toinen heistä meni ovelle. Zenon palvelijan ääni
puhui ulkopuolelta.
"Tatarilainen on jo sikeässä unessa", sanoi hän, "ja minä kuulen
kirjurin valittavan ikäänkuin suuressa tuskassa; mutta en voi nähdä
häntä ikkunasta. Hän on varmasti jossakin siellä huoneessa, sillä se on
hänen äänensä."
Zoë teki liikkeen ikäänkuin mennäkseen ovelle, mutta Gorlias kohotti
kätensä.
"Minä pidän huolen siitä", sanoi hän. "Minä toimitan sen miehen
takaisin majoituspaikkaansa."
Zoë puri huultaan, sillä hän tiesi että olisi julmaa ja raukkamaista
tehdä pahaa Toktamishin laiselle raakalaisellekaan, niinkauankuin tämä
oli avuttomana Gorliaksen antaman rohdon vaikutuksesta. Mutta sanat,
jotka hän oli lausunut, kirvelivät syvällä, eikä Zoën ollut helppo
unohtaa niitä.
"Tehkää kuten tahdotte", sanoi hän.
Puolta tuntia myöhemmin pikku Omobono-parka oli vuoteessaan ja Zenon
palvelija antoi hänelle suomalvasta ja kamomillistä valmistettua
lämmintä keitettä hänen järkytettyjen hermojensa rauhoittamiseksi.
Rahapussit ja asiapaperit oli pantu paikoilleen toimistohuoneen
kassa-arkkuun, ja Toktamish tatarilainen kulki autuaasti uinaillen
vuokratussa kantotuolissa neljän rotevan orjan kantamana majapaikkaansa
kohti.
Niin päättyi tuo muistettava juhlapäivällinen Carlo Zenon talossa.
Mutta Zoë istui avoimen ikkunan ääressä, ja hänen sydämensä löi joskus
hyvin kiivaasti, joskus taas hyvin hitaasti; sillä hän ymmärsi, että
hänen rakastamansa miehen asema oli todellakin epätoivoisen tukala.