Toktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen
pikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.
"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa", huomautti hän,
maiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. "Hän on lähettänyt minut
pyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne."
Tällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat
hiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan
hän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki,
mutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä
miellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti
heti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen
säästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli
siihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain
osoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin
kamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta,
vaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta
hirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo
keinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.
"Onko meidän ymmärrettävä", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta
epävarmalla äänellä, "että tulette messer Carlo Zenon luota?"
Toktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän
nyökäytti painokkaasti.
"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa", sanoi
hän, kyetessään jälleen puhumaan.
Sebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin
Corner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan,
kuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina
poskien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta
kuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi
jälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen
mukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina
vertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä
mielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.
Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja
saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner
värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.
"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa
rahoja?" kysyi hän.
Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi
hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä
venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä.
Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.
"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut
noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä.
Tappelimme yhdessä Kreikassa."
Silloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.
"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää
Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria
maksuja suoritettavana."
Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän
oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen
takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta
kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri
kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten
juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa
maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.
"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella
silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla
vakavuudella.
Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli
häntä leikillisesti.
"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa
hohotti vastaukseksi kysymykseensä.
Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa,
ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi
vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti
melkein kuoliaaksi.
"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä
kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi,
että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"
Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi
sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas
Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen
äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä.
Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat
kumpikin oveen päin.
Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli
Omobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.
"Ryöväystä!" läähätti hän. "Julkeaa ryöväystä!"
Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa
kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa
ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa.
Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan,
mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat
hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.
"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen
auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.
Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli
sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin
leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" toistivat molemmat yhteen ääneen.
"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä
tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja
jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin
löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"
He ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin
oli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen
pikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo
aikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen,
luullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään
kamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä
pikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi
sirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona
mosaiikkilattialle.
Kamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä,
ja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli
hänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka
Polon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja
sinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi
ja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan
Cornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui
lattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.
Polo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni
avoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään
lähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä
todella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas
tuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen
ruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen
pelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat
tieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei
ollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt
liikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.
Tatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin
ei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään
miellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän
olisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi
saanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa
runollisella kielellä.
"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!" alkoi hän mairitellen.
"Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on
puhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen
ilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen
pienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot
parrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni,
kevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo,
kaunoiseni!"
Tatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti
siksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu
kaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän
oli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada
Giustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen
huultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa
oikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.
Mutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan.
Sadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan
läsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan
viittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä
nopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa
tarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään,
hän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet
tatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish
tajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja
läimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.
Toktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana
makaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun
hän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua
muutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta.
Naiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän;
sentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin
ollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla
olevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish
oli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei
ollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla
oli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava
askeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.
Hänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä
ja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu
tapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois,
oli kestänyt vain pari minuuttia.
Toktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti
häntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan
tyhjälle tuolille pöydän ääreen.
"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni",
selitti hän. "Minä en voi syödä yksinäni -- se haittaa
ruoansulatustani."
Hän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi.
Pikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella
kinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli,
millä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat
kestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.
"Sinähän näytät nälinkuoliaalta", huomautti tatarilainen huolestuneella
äänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. "Sinä tarvitset ruokaa
ja juomaa, mies!"
Äkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa
Giustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti
ylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti
humalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä
suolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita,
sokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada
enempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.
"Syö tämä", sanoi hän. "Se tekee sinulle hyvää."
Sitten hän kävi jälleen käsiksi riikinkukkopaistiin hyvällä halulla.
Omobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi
uskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen
sopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä
ruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä
ihan hirveältä.
"Itse asiassa, herra", aloitti hän, "jos sallitte, niin minä mieluummin
-- --"
"Älä puhu. Syö!"
Toktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä
hampaillaan.
"Se on sinulle tarpeen", lisäsi hän, suu täpö täynnä.
Kirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka
hänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti
sangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan
maistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän
verestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän
hampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen.
Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun
pöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.
"Messer Carlo Zenon malja!" huusi hän, vieden viinin huulilleen.
Omobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen
hermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta
isäntänsä maljaa.
"Hyvä!" nauroi Toktamish. "Jollet voi syödä, voit ainakin juoda!"
Juuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen
nenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen
pelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.
"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!" huusi
hän Omobonoon päin kääntyen. "Jos hän elää, niin potkaise häntä ja
käske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme."
Omobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen,
ikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti
hänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.
"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois",
selitti hän pelokkaasti.
"Minä puhuin orjille", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään
palvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.
Onneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli
arvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta,
oli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä
vähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti
seurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen
pikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen
määrään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.
"Missä kassa-arkku on?" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti,
joka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.
"Talossa ei ole ollenkaan rahoja", huusi Omobono uudistuneen kauhun
vallassa. "Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!"
"Hyvä on", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet
pöydältä. "Näytä minulle tyhjä arkku."
"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra", vastasi kirjuri, päättäen
hillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.
Vaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi
häntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.
"Pieni mies", sanoi hän vakavasti. "Talossa on kassa-arkku, ja minä
haen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen.
Sitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt
missä se on."
Omobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista
kokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi,
tehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea
omituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä
merkkitilaisuuksissa.
"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle", aloitti hän,
ja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä
pyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut
pyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.
Mutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri
siihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat
olleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys
oli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten
useimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä
kivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistusta _a posteriori;_
pikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän
tepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta
rukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta
rukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli
sillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa
tarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish
astuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.
Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan
heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi
Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan
rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli
ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla
tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja
ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.
Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät
tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on
synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin
yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin
todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne,
että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat
heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka
naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen
hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa
kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan
miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa
oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan,
varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.
Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën
huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla
verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia
ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku
orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen
ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta
paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita
heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja
muisti salvan.
Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui
huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja
tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän
tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka
arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.
Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja
hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan
katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.
"Se hirviö!" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.
Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu,
eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli
pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa
ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi,
saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta
vastata kyselyihin.
"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer Carlo
Zenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"
Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan
sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.
"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti
hengittäen. "Ahaa -- minä alan ymmärtää."
"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja,
värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.
Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut
tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.
"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen
kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan
yhteiskunnallisen ylemmyytensä.
"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë
teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä
aina."
"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä
ymmärrän nyt."
Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja
hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä,
kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään
huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei
ketään ollut tulossa.
"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë.
"Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.
Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta,
ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän
jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta
tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä
hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta.
Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut
niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan
vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät
tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.
Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin
pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että
Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi
pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän
vaatimiaan rahoja.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida
saada kokoon!"
"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi",
vastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta
äveriäisyydestä. "Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään",
lisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen
mikä vaikutus tällä väitteellä olisi.
"Messer Carlolla on monta ystävää", vastasi Zoë rauhallisesti. "Mutta
jos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin
maksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti
panee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet."
"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä", sanoi Giustina,
hänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.
"Oletteko te?" kysyi Zoë.
Silloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta
ja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman
kivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta
äskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun
keijukainen.
"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!" huusi hän. "Tatarilaisen
jättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!".
Hän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä
äitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli,
tiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli
ilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut
siitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka
kuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli
viisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu
saamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi,
että oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen
Giustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori
nainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut
niin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret
vanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja
Giustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen.
Olisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen
äitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on
tällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja
herjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on
paljastanut sen nuorille miehille.
Giustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu
talon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi
tuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta,
että hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku
kirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta
kerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt
esiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt
portailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja
siitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä
kerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston
ulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon
takana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen
arvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.
"Sinä olet älykäs tyttö", sanoi Zoë. "Toivon vain, että ovi on luja."
"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan",
vastasi Lucilla. "He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei
jättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos."
"Omobono-parka!" huudahti Zoë. "Kuinka peloissaan hän mahtanee olla."
Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen
hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi
peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä
hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille.
Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi
nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin
ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen
syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä
ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja
jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi
mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun
hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.
Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita
alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia
minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla
olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli
hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja
kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner
piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei
hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan
apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja
tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa
kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan
pieksämällä orjiaan.
"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos
rannasta.
Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi
siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä
levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa
ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se
hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties
vaarallinenkin.
Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa,
jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna
toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos
vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos
tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen
eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen
tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo
parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.
"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan
mitä olisi tehtävä."