Hämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän
sai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut
palannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni
Zenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän
saattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan
ryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat
koskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä,
oli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko
pitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää
kiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin,
jotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut
nukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään.
Omobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä
isäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan.
Kaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan
seetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka
hän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi
palvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!
Omobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi
mies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta
huomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli
kookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies
selittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille
rautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään,
tullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin
niin, ja ehkä --
Mies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi
Omobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan
vuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan.
Ei kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli
pimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat
sääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.
Omobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat
hänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista
yläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin
huoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he
olivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he
eivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä
oli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se
ollut kirjurin asia.
Omobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein
kuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa
kutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama:
kokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän
nousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut
talosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi
mennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään
päästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin
varoittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin,
että Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon
poissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono
vakuutetuksi eikä mennytkään sisään.
Hän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä
venetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä
oli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa
tapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian
Polon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia
päivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno
ollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana,
ettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja
vihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin
kaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat
ja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin
kirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava
päivällinen.
"Tietysti", vastasi Omobono. "Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin
tärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan
ystäviään."
Hän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa
levottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä,
punainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei
pörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.
Vieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja
huoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä
kuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen
keskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.
Vihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken
tarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka
herättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina,
pyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen
pöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen
pikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna
hänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti
kohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon,
niin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen
laimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja
saisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea
koetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja
tuntea itsensä hyvin sairaaksi.
Hän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa.
Hänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat
käyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi
tarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista
hetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä
aikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat.
Kuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään,
niiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin
näyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö-
ja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä
olisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan
itsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin
suoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.
Kaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että
hänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa,
vielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin
hurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä
selviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli
tottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei
haavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa
mitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri
sinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen
päivälliselle.
Omobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin
sääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin
avulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni,
että hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä
sinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan
kaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta
hän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista
kieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.
Hänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni
ilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi
puhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono
kiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen
ikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen
ennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön
ääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen
sääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi
naurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen
jälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa
ylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun
arvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:
"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen
luokseen aivan heti."
"Kyllä, herra", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat
askelet heti kuin sanat olivat lausutut.
Vähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen
sääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti
tyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia
istuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.
Toinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla
katsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi
kerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen
kasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli
syvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä,
valuen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä
käsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän
puhui heti kuin Omobono tuli esiin.
"Oletteko kuullut hänestä mitään?" kysyi hän huolestuneena. "Tuleeko
hän?"
Kirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta,
koska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta.
Itse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon
hovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.
"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän,
joka on vaatinut hänet lähtemään", vastasi hän. "Hänen poissaollessaan
on minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen --"
"Tulevatko he? Ettekö ole lähettänyt heille kieltoa?"
Omobono hymyili vaatimatonta ylemmyyttä osoittavalla tavalla.
"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?" kysyi hän.
"Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen
vastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen
palveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän
suvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on
kestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen
jälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö
hänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu
kaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella."
Zoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja
miltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon.
Tosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä
ollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa
maanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut
vaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt
samanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa
viihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon
hyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta
tarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei
hyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin
surmattavaksi.
"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?" kysyi Zoë, iloisena
kuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.
"Luonnollisesti, kokóna -- --"
Mutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta
rantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.
Omobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan
ajatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan
marmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan.
Sanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.
Zoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta
levottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan
vieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt
olivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä
oli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he
parvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.
Zoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa
ensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut
loukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi
hänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä
oli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi
häntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa
hetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen
päälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta.
Naiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno
olisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan
purjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se
oli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään
jälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen
hänen lähelleen.
Hän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui
kävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan
sisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta
saattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei
olisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta
hänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja
väsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen
kilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua
kukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se
olisi voinut olla.
"Kertokaa minulle mitä näette", sanoi hän tytöille.
Lucilla käänsi ylöspäin kellahtavat pikku kasvonsa.
"Niitä on kolme", vastasi hän. "Venetsialainen herra ja hänen rouvansa
ja nuori neiti. Ainakin luulen, että hän on nuori."
"Minun luullakseni sinun pitäisi voida nähdä se", sanoi Zoë.
"Hänen kasvoillaan on huntu", vastasi Lucilla tirkistettyään alas;
"mutta minä voin nähdä hänen tukkansa. Se on punainen ja sitä on
hänellä aika paljon."
"Punainenko kuin Rustanin vaimon tukka?" kysyi Zoë.
"Oh, ei! Se on punainen niinkuin ylhäisen naisen; sillä se on hyvin
värjätty Aleksandrian khenna-värillä. Nyt he astuvat veneestä -- vanha
rouva ensin -- hän on lihava -- kirjuri ja hänen miehensä auttavat
häntä kahta puolta. Hän on kokonaan verhottu pitkään vihreään viittaan,
joka on kirjailtu punaisilla ruusuilla. Hän on niinkuin tuleen syttynyt
spenaattivadillinen. Kuinka lihava hän on!"
Lucilla hytisi vähän, ikäänkuin sisällisesti nauraen.
"Mitä hänen tyttärellään on yllä?" kysyi Zoë.
"Tummanpurppurainen viitta, jossa on leveät hopeaiset päärmeet."
"Kuinka rumaa!" huudahti Zoë, ilman erikoista syytä.
"Kirjuri kumartaa maahan asti", sanoi Lucilla. "Hän sanoo jotakin."
Hän herkesi puhumasta, ja kaikki kolme kuuntelivat. Zoë kuuli Omobonon
äänen aivan selvästi.
"Kovaonnisen sattuman takia", sanoi kirjuri, "täytyi messer Carlon
lähteä pois hyvin tärkeälle asialle, eikä hän ole vielä palannut. Minä
olen hänen kirjurinsa ja talonhaltijansa, niinkuin teidän ylhäisyytenne
suvainnee muistaa. Herrani poissaollessa minulla on kunnia lausua hänen
vieraansa tervetulleiksi ja pitää huolta heidän viihtymisestään."
Sebastian Polo sanoi jotakin vastaukseksi tähän hienoon puheeseen;
mutta matalalla äänellä, eikä Zoë voinut kuulla sanoja. Sitten
omituisen vastenmielinen naisääni teki kysymyksen. Zoën mielestä
sen sävy oli sammakkoparven kurnutuksen ja vanhan kanan kaakatuksen
välimailta.
"Toivoaksemme annatte meille päivällisemme kaikissa tapauksissa", sanoi
rouva, jolla tuntui olevan käytännöllinen mielenlaatu.
"Onko se tytön ääni?" kysyi Zoë Lucillalta kuiskaten.
Tyttö pudisti päätään.
"Äidin", vastasi hän. "Nyt he menevät sisään. En voi kuulla mitä
Omobono sanoo, sillä hän menee edellä. Nyt he ovat kaikki menneet."
Zoë ei välittänyt siitä, ketä muita tuli, ja nyt kun hetki oli ohi,
häiritsi häntä paljon vähemmän se tosiasia, että Giustina oli saman
katon alla hänen kanssaan, kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei uskonut
Zenon koskaan suudelleen Giustinaa, eikä hän varmastikaan ollut koskaan
astunut hänen päälleen.
Hän antoi nyt palvelustyttöjensä tehdä hänelle miten mielivät,
tuskin huomatenkaan sitä taitoa, mitä he osoittivat auttaessaan
häntä liikkumaan ja lieventäessään hänen kipuaan niin hyvin kuin
vain itämaalaiset osaavat sen tehdä. Kun hän ei puhunut heille,
eivät he uskaltaneet tehdä hänelle kysymyksiä isännän poissaolosta.
Isäntä oli jäänyt hänen luokseen, kun heidät oli lähetetty pois; he
olivat nukkuneet aamuun asti; herätessään he olivat löytäneet Zoën
makaamassa sohvalla vaatteet yllä, ja isäntä oli poistunut talosta
kenenkään näkemättä eikä ollut palannut. Niin pitkälle meni heidän
tietonsa; mutta he olivat varmat siitä, että Zoë tiesi kaikki, ja he
toivoivat, että jos he olisivat hänelle vielä tavallistakin enemmän
mieliksi, niin hän tulisi ehkä lausuneeksi jonkun selittävän sanan,
niinkuin valtiattaret joskus tekevät ollessaan erikoisen tyytyväisiä
palvelijoihinsa. Useimmat nuoret naiset antavat hyvällä tuulella
ollessaan kamarineitojensa tietää mitä he ovat tehneet; ja niinpiankuin
he ovat kärtytuulella, kostavat kamarineidot kertomalla kaikki toisille
palvelijoille. Sillä tavalla säilyy voiman tasapaino käskijän ja
palvelijan välillä niinkuin nesteiden tasapaino ihmisruumiissa, jota ei
voi hävittää aiheuttamatta tajuttomuutta.
Mutta vaikka Zoë tunsikin paljon vähemmän kipua senjälkeenkuin Julia ja
Lucilla olivat kylvettäneet ja hieroneet häntä ja lievästi vedelleet
kaikkia hänen niveliään, kunnes hän tunsi itsensä jälleen norjaksi
ja kevyeksi, ei hän virkkanut mitään Zenosta. Ja vaikka he pukivat
hänet niin taitavasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä mielihyvästä
heidän näyttäessään hänelle hänen kuvaansa suuresta peilistä, jota he
pitelivät hänen edessään toinen toiselta puolen, ei hän sittenkään
tehnyt muuta kuin kiitti heitä ystävällisesti ja antoi heille
kummallekin kaksi lusikallista ruusunlehtihilloketta, joka edusti
heille melkein taivaallista ihanuutta, niinkuin hän hyvin tiesi, ja
jota hän itsekään ei suinkaan halveksinut. Siinä oli kuitenkin kaikki;
ja he olivat hiukan pettyneitä, kun hän ei alentunut puhumaan heille
isännän katoamisesta, joka oli suurin tapaus mitä oli sattunut siitä
lähtien kuin he kaikki kolme olivat tulleet asumaan Zenon katon alle.
Sillävälin esitti Omobono alakerrassa hovimestarin osaansa,
sijoittaen vieraat pöytään, joka oli katettu Kultaiselle Sarvelle
antavaan suureen saliin. Polon puolisoiden jälkeen oli saapunut
vielä toinen venetsialainen kauppias, vanha rikas pankkiiri Marin
Corner, joka jo kauan oli harjoittanut liikettä Konstantinopolissa
ja oli Sebastian Polon hyvä tuttava. Viides kutsuttu jäi tulematta,
joten kaksi tuolia oli tyhjänä, kuudes kun oli Zenon oma paikka;
ja hänen veistoskoristeisen tuolinsa taakse Omobono asettui
ohjaamaan palvelijoita, näöltään varsin kunnioitustaherättävänä
tummanpurppuraisessa nutussaan ja kauniissa hopeaketuissaan, jotka
hän oli ripustanut ylleen sen korkean arvon osoitteeksi, joka hänellä
tänään oli talossa. Omobono-parka! Ei ollut hänellä aavistustakaan,
mitä hänellä vielä oli edessään sinä päivänä.
Kolmen vanhemman vieraan mielipaha Zenon poisjäämisen johdosta ei
ollut erittäin syvä. Kukin omalla tavallaan he hiukan pelkäsivät
merkillistä maanmiestään, josta kerrottiin mitä hurjimpia juttuja.
Vaikka hän tosin oli äärimmäisen täsmällinen rahallisten sitoumustensa
täyttämisessä, olivat sekä Sebastian Polo että Marin Corner aina
tunteneet jonkunlaista hermostunutta arkuutta ollessaan liikeasioissa
nuoren miehen kanssa, jonka tiedettiin pitäneen puoliaan kokonaisen
talven suurta armeijaa vastaan, ja jonka kerrottiin tappaneen ainakin
tuhat turkkilaista omilla käsillään, ja jonka ruskeat silmät kiiluivat
kuin tiikerin silmät, milloin vain mainittiinkaan taistelusta. Olisi
kerrassaan hankalaa, jos hän langenneen laskun suorituksen sijaan
ilmestyisi Cornerin pankkiin hampaisiin saakka asestettuna ja vaatisi
kassa-arkun sisällystä. Kaiken kaikkiaan molemmat vanhahkot kauppiaat
söivät paremmalla ruokahalulla hänen ollessaan poissa.
Mutta Giustina oli lohduton, eivätkä maukkaat valmisteet maistuneet
hänelle lainkaan, ei tuore Mustanmeren sammin mäti eikä hieno
palamiitti, ei herkullinen viiriäinen eikä edes paistettu
riikinkukkokaan, jonka uhkea pyrstö kohosi laajalta hopeavadilta kuin
pilkullinen sateenkaari.
Giustina oli kookas, unelias olento, jolla oli tuuhea paljous kauniisti
värjättyä tukkaa, kuten Lucilla oli Zoëlle sanonut. Hänellä oli
suuret ja säännölliset kasvojenpiirteet, täysin väritön valkea iho ja
tyytymätön suu. Hän käänsi usein silmiään nähdäkseen mitä ympärillä
tapahtui, kääntämättä ollenkaan päätään, ikäänkuin olisi ollut
liian laiska niinkään vähäiseen ponnistukseen. Hänen kätensä olivat
hyvinmuodostuneet, mutta paksusormiset, ja ne muistuttivat näöltään
uutta marmoria, ollen liian valkoiset herättääkseen mielenkiintoa ja
liian kylmät kosketeltaviksi.
Hän oli hirveästi pettynyt ja syvästi loukkaantunut menettelystä,
joka näytti hänestä tahalliselta loukkaukselta; sillä hän ei uskonut
sanaakaan Omobonon kohteliaasta selityksestä. Totuus oli se, että Zeno
oli kutsunut seurueen vain senvuoksi, että Giustinan äiti oli kutsunut
itsensä toivossa saada hänet tekemään naimatarjouksen Giustinalle.
Todellisuudessa ei mikään ajatus ollut ollut kauempana Zenon mielestä.
Sebastian Polo oli vaimonsa yllyttämänä antautunut mitä läheisimpiin
liikesuhteisiin Zenon kanssa ja tehnyt hänet kerran toisensa perästä
osalliseksi liiketoimiin, jotka olivat olleet erinomaisen tuottavia.
Hän oli saattanut Zenolle välttämättömäksi käydä usein häntä tapaamassa
ja tehnyt sen helpoksikin alituisella vieraanvaraisuudellaan; nämä
seikat selittivät Zenon tiheiden vierailujen koko salaisuuden. Mutta
nähdessään etteivät asiat kehittyneet avioliiton suuntaan niin
nopeasti kuin oli odottanut, oli Polon vaimo ryhtynyt toimenpiteisiin,
jotka hänellä oli aikomus saada ratkaiseviksi; hän oli pyytänyt
itsensä ja tyttärensä päivälliselle Zenon luo. Tästä ei ollut pitkä
matka viittailuihin, että Zeno oli saattanut Giustinan maineen
vaaranalaiseksi, jonka perusteella olisi helppo vaalia Zenoa tekemään
naimatarjous -- menettelytapa, joka on ollut tuttu jokaiselle
yritteliäälle äidille aina avioliiton alkuajoista saakka. Zenon arvo
aviomiehen ehdokkaana ei ollut niin paljon hänen varallisuudessaan kuin
hänen loistavissa tuttavuuksissaan kotimaassa ynnä siinä tosiasiassa,
että keisari Kaarle oli ollut hänen kumminsa ja myöhemmin hänen
ystävänsä ja suojelijansa.
Giustina antoi äänettömän kannatuksensa huolehtivien vanhempiensa
toimenpiteille; siksi hän oli onneton eikä tahtonut syödä riikinkukkoa,
mikä seikka suuresti suretti Omobonoa. Onneksi hänelle tuli tuon
nuoren naisen pidättyväisyys täysin korjatuksi vanhempien vieraiden
alttiudella, heidän ottaessaan Giustinan itsepintaisesti hylkimää
ruokalajia melkeinpä kylläisyyteen asti.
Syödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner
vertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian
silkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta
toisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa
rahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta,
kurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan
vapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi
paljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla
hän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia
turkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt
hankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja
viittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä,
ja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä
Cornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs
iltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä
levollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin
muuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.
Ja silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella
Sarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan,
jonka kanssa halusi naimisiin.
"Lapseni", kurnutti hänen äitinsä, "me ymmärrämme hyvin sinun
pettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain
messer Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi."
"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva", vastasi tytär kuuliaisesti ja
kaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään
heidän puhuessaan vanhemmilleen. "Minä koetan totella teitä."
"Kas niin, donna Giustina!" huusi Corner. "Me juomme teidän
terveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä -- --"
Lause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski
pöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä
kiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon
värit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.
Lihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain
istuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa
ja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka
istui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin
kolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi
henkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen
ympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.
Toktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla,
joka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän
rehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä
univormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa
kenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen
oikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä
oli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti
hänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät
hainhampaansa kerran toisensa jälkeen.
Se oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin
selväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus
hänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle,
joka oli Giustinan vieressä.
"Näen, että olette varanneet paikan minulle", sanoi hän
barbaarimaisella kreikankielellä. "Se oli hyvin ystävällisesti tehty!
Ja olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!"
Näin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti
jälleen.
Lihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset
kauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat,
ja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen
veitikkamaisesti.
"Kuka on tämä ihminen?" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti,
tarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.
Mutta Omobono oli hävinnyt, ja palvelijat olivat paenneet hänen
perässään.