Kun Zeno solahti alas lainaratsunsa selästä ja juoksi henkensä edestä
sitä aukion osaa kohti, joka näytti pimeimmältä, ei hänellä ollut
aikaa valita mihin suuntaan hän senjälkeen lähtisi, eikä ajatella
muuta kuin miten saada nopeimmin painalletuksi eteenpäin kompastumatta
näkymättömään esteeseen. Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin täysin
urhoollisella miehellä ei ole muuta valinnan varaa kuin juosta, ei ole
liikoja aikoja käytettävänä.
Nuori venetsialainen jännitti kaiken voimansa ja sitkeytensä
päästäkseen takaa-ajajistaan niin kauas kuin suinkin mahdollisimman
lyhyessä ajassa, ja hän onnistuikin niin hyvin, että hän oli poissa
heidän ulottuviltaan melkein ennen kuin he älysivät hänen paenneen.
Ensin hän oli juossut suoraan Blachernaen edustalla olevan aukean
paikan poikki; sitten hän oli löytänyt kadun pään ja seurannut sitä
parisenkymmentä syltä, jonka jälkeen hän oli kääntynyt kulman ympäri
vasemmalle tapaamatta ketään; hän oli rynnännyt eteenpäin pysähtymättä
kunnes arveli olevan ajan mutkata jälleen ja oli silloin kääntynyt
oikealle. Muutamia askelia juostuaan hän pysähtyi äkisti ja kuulosti,
arvellen olevansa yksinään ja tietämättä lainkaan varmasti missä oli.
Äkkiä lehahti valo hänen kasvojaan vasten, hyvin lähellä häntä.
"Onko aika?" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen,
jättäen hänet häikäistyksi.
Sattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten
keskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen,
valloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat
odottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno
vastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle
huonosti.
"Nostettiin hälyytys", sanoi hän kiireisesti. "Pääsin hädin tuskin
pois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni!
Minä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen."
Tyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno
tiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen
syykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.
"Meidän on erottava viipymättä", sanoi hän rauhallisesti. "Minä kiitän
teitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua
tästä yöstä, jos mahdollista."
Hän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse
kieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät,
aikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva
jalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli
joka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä
äänellä.
"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme", sanoi ääni. "Teillä on
meidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te
saattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille
milloin hyvänsä."
Nähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan
puukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies
voi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli
selvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he
työntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui
tusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä
tuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat
häneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta
vastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää
puoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi
voinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko
Konstantinopolissa.
Zeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä
voisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi
huudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki
oli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin
katua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut
tuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi
oikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa
raunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa
harmautta vasten.
Sitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa
seisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti
jälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen
päänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava
hämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes
hävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden
silmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti
lyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja
pysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset
tarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno
oli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä
ja melkeinpä pelkäsi niitä.
Hän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin
joutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui
paljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui
kestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen
ja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt
toiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen
tatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta,
nahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu
rintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen,
niinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan,
hänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa.
Hän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.
"Messer Zeno", sanoi hän, "me emme aio tehdä teille pahaa, mutta
meidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi
pitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen.
Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti", vastasi Zeno nauraen. "Mikään ei voisi olla selvempää!
Te luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa,
niin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te
aiotte tehdä sen mahdottomaksi."
Toktamish oli olevinaan loukkaantunut.
"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni
kavaltajana, hyvä herra?" kysyi hän.
"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen",
vastasi Zeno naurahtaen taaskin. "Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen
sotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten
parvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi.
Te muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis
suorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään.
Te liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä
ryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään,
haluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä
ole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen
vapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan.
Mutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?"
Tatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan
rintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen
kiillottanut sen teräspintaa.
"No kas", jatkoi Zeno, "mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä
onnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne
uudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti
heittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte
lunnaita. Kuinka paljon määräätte?"
Toktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä
edessä.
"Niin, herra, katsokaas -- meitä on kahdeksansataa, ja --"
"Ja jos yksikään saa vähemmän kuin toiset, niin hän myö kaikkien teidän
nahkanne Andronikukselle tasoitukseksi", nauroi Zeno. "Ja varsin
oikein! Minä rakastan oikeutta ennen kaikkea."
"Anna sitten kymmenen tukaattia mieheen", huusi selkeä kreikkalaisen
ääni toisten takaa.
"Kymmenen tukaattia mieheen tekee kahdeksantuhatta", sanoi Zeno. "Ikävä
kyllä minulla ei ole niin suurta summaa käytettävissäni."
"Voitte lainata", vastasi kreikkalainen.
"Pelkään etten voi, hyvä ystävä." Zeno kääntyi jälleen tatarilaisen
johtajan puoleen. "Sinä olet houkka, Toktamish", sanoi hän
rauhallisesti. "Niin kauan kuin pidätte minua täällä, en voi saada
rahoja lainkaan. Luuletteko että me kauppiaat kasaamme tuhansittain
tukaatteja raha-arkkuihin sänkyjemme alle? Jos niin tekisimme, olisitte
te murtautuneet taloihimme aikoja sitten, ottaaksenne osanne!"
"Mitä lupaatte meille, herra?" tiedusti tatarilainen, alkaen horjua.
Mutta puolikymmentä ääntä pani vastaan.
"Ei mitään lupauksia!" huusivat ne. "Lähettäköön sinut noutamaan
rahoja!"
"Kuuletteko mitä he sanovat?" sanoi Toktamish.
"Kyllä", vastasi Zeno, "kuulen kyllä. Heidän typeryytensä ei
muuta tosiasioita. Jos teillä olisi hiirenkään rohkeus kurjissa
rinnoissanne", jatkoi hän, kääntyen miehiin päin halveksivasti
naurahtaen, "niin lähtisitte mukaani heti ja valloittaisitte palatsin.
Portti on auki ja vartiat sikahumalassa. Siellä tulee olemaan
jaettavana enemmän kuin kahdeksantuhatta tukaattia!"
Miehet olivat vaiti; monet pudistivat päätään.
"Hetki on mennyt ohitse", vastasi tatarilainen, puhuen heidän
puolestaan. "Koko kaupunki on jo hälyytetty liikkeelle."
"Sitä enemmän kelpo miehiä saamme siis avuksemme", sanoi Zeno. "Ei
silti että tarvitsisimme ketään. Kourallinen miehiä riittäisi hyvin."
"Lähettäkää noutamaan rahoja!" huusi kreikkalaisen ääni jälleen.
"Sanoinhan jo, ettei minulla ole", vastasi Zeno. "Jos ei teillä ole
mitään järkevämpää sanottavaa, niin menkää majapaikkoihinne ja antakaa
minun nukkua."
"Hauskoja unia!" ivaili kreikkalainen, ja muutamat miehistä nauroivat.
"Toivoakseni uneni tulevat olemaan mieluisia, sillä minua nukuttaa
tavattomasti", vastasi Zeno huolettomasti. "Jos viillätte kurkkuni
poikki ennenkuin herään, ette saa mitään, ette edes hautauskulujani!
No, hyvää yötä nyt, ja menkää tiehenne!"
"Meidän on parasta jättää hänet", sanoi Toktamish, työntäen
lähinnäolevia miehiä pois. "Te ette saa mitään tällä haavaa, ja
häntä on mahdoton peloittaa. Mutta hän ei voi päästä pois, niinkuin
tiedätte. Teemme sen oman turvallisuutemme vuoksi", lisäsi hän,
muuttaen puheensävyään Zenoa puhutellessaan. "Emme voi päästää teitä
ulos ennenkuin kaupungissa on jälleen hiljaista, mutta teiltä ei tule
puuttumaan mitään. Tässä on kaksi peitettä, joiden välissä voitte
nukkua, ja minä tuon teille ruokaa ja juomaa ja mitä vain tarvitsette,
aamun tultua."
Zeno oli keskustelun aikana ehtinyt katsella ympärilleen, mikäli
lyhtyjen valo ja ympärillä tungeksivat miehet hänen sallivat nähdä.
Hän oli hyvin pian oivaltanut, ettei hän ollut minkään raunioituneen
talon kellarissa, niinkuin hän ensin oli otaksunut, vaan yhdessä niistä
suurista käyttämättömistä vesisäiliöistä, joita Konstantinopolissa
on useita, ja joista kaksi on vieläkin nähtävissä. Vuosisatoja oli
jo kulunut siitä kuin tässä oli ollut vettä, ja kivetyllä lattialla
oli vahva kerros pölyä. Puolisen sataa harmaasta marmorista hakattua
pylvästä kannatti korkeaa holvikattoa, jossa, kuten Zeno hyvin arvasi,
ei enää ollut mitään näkyvää aukkoa ulkoilmaan. Ilmaa oli huoneessa
kuitenkin yllinkyllin, sillä sitä tuli siitä kapeasta sisäänkäytävästä,
jota myöten Zeno oli sinne kuljetettu, ja se arvatenkin löysi tiensä
ulos käyttämättömän vesijohdon kautta, jota myöten säiliöön muinoin
oli johdettu vettä ja joka vieläkin oli yhteydessä jonkun kaukaisen
ulosjohtavan aukon kanssa. Zeno saattoi arvata tämän linnoituksista
saamansa kokemuksen perusteella, niissä kun aina oli samaan tapaan
rakennettu vesisäiliö; jokainen, jonka hän oli nähnyt, oli varustettu
aukoilla, molemmat melkein aina holvin korkeimmalla kohdalla;
muutamissa oli portaat, jotta päästiin mukavammin puhdistamaan niitä
niiden tyhjinä ollessa.
Hänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä
käskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät
jonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän
poistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni
nopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen
minuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja
sulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten
kuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen
työntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät
suuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna -- kaksi,
kolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei
yksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut
mitään ääntä, ja Zeno oli yksin.
Hänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset,
kun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin
hänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen
visusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta
vartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.
Hän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen
ajatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran
hetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka
Zoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa,
odottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta
rantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä
väsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan,
uneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään
avaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei
arvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä
purjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli
onnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista
tuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta
suoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi
se ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle
epäonnistuneensa.
Mutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä
hänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut
ajatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan
enää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen,
ja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä
toisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että
hänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa
hänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei
ollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä,
miten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle
edes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien
ponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen
ajatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.
Mutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa
inhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin
mahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös
ja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen
tarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut
hetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat
säiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan
oven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä
olisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet
ajatelleeksi.
Mutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin
laajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä
kumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän
arvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat
silatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka
ulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut
löydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta.
Zeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui
suljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä.
Se oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari
vuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja
sitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta
Zeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi
ennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.
Hän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja
hän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi
toisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti
lyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat
arvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen
vartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut
tehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn,
kietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja
pylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.