Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella,
marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen
itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka
tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain
levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja
saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska
hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden
reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja
kulkematta esipihan kautta.
Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä
noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë
olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla.
Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan
saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin
Gorlias oli auttanut hänet maihin.
Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli
juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan;
ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen
kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle
tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi
eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti
ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja
juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin
hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella
osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että
Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan
ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä
isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.
Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja
kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen
yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin
veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle
jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta.
Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut
enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään
kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän
näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä
nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.
Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä
olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä
senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja
mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut
tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti
hänen olevan turvassa sitä myöten.
Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen
voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta;
tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria
alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän
oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli
painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa
sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta
oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt,
oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän
torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias
eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä
tietää.
Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta.
Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan
nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen
aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan
konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan
salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan
mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas
uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut.
Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa
liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi
vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut
kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.
Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä
pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin
haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë
löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle
portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin
kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi
palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt
mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan
kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven,
vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno
oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana
maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista.
Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu
kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael
Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.
Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen
sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita
marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran
viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt
mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana
ja tiedottomana.
Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun
hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan
itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli
hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka
käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei
kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän
voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa
halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän
sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan
nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana
tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta
pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se
loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi
ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.
Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä
kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan
sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla.
Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen
täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli
joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.
Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi
huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä
pyörtyä.
Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa
heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti
ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti
hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa;
jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän
tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi
vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan
kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen
kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat
väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran
köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen
tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa
olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.
Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle
ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille
odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää
sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias
toisi sen, eikä kukaan muu.
Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän
suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen,
niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri
sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen
sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia
rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi
hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala
palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä
sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo
tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne
todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä,
jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat
tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä
auttamaan aiheutti.
Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin
valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli
uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut
tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään
vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän
olennon tähden, jota hän rakasti.
Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut;
ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys
edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë
odotti yhä.
Sitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli
päivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin
heikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka
pimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki
veneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän
kiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut
hänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen
häntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias
lähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka
näkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen
lähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä,
mutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja
hirveän mielenjännityksen hämmentämä.
"Eikö hän ole tullut vielä?" kysyi Gorlias matalalla äänellä.
Kysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, ja
Zoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.
"Hän on hukassa!" huudahti hän. "He tappavat hänet huomenna!"
"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa", vastasi Gorlias, hieroen
kangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea
vuorotellen, niin että nivelet naksuivat. "Hän ei ole kuollut vielä",
lisäsi hän.
"Ei vielä!" kertasi Zoë epätoivoisesti.
"Ei", sanoi Gorlias, "sillä hän pääsi pois palatsista."
"Pääsi pois? Oletteko varma?" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne
tuli melkein liian äkkiä.
"Kyllä, siitä olen varma. Häntä etsitään kaikista kortteleista palatsin
seutuvilla. Kun olin korjannut pois kaikkityyni tornin juurelta, laskin
alasvirtaa erääseen rauhalliseen paikkaan, jonka tiedän, ja nousin
maihin ottamaan selkoa asiasta mikäli voin. Blachernaen suuri portti
oli auki, piha oli täynnä valoja ja henkikaarti oli kutsuttu ulos.
Puolet heistä hoiperteli sinne tänne yhä kovasti juovuksissa, mutta
tapasin myös monta paljon selvempää etsimässä kaduilta ja kujilta
lyhtyjen avulla. Viivyttelin paikalla kunnes sama seurue tapasi minut
kahdesti ja katseli minua epäluuloisesti, ja sitten pujahdin taas pois
ja tulin tänne. En usko kenenkään heistä tietävän ketä he etsivät;
heille on vain kerrottu jonkun ryöstäytyneen ulos palatsista, niin
otaksun. Se sai minut ajattelemaan, että Zeno oli tullut rauhallisesti
kotiinsa, varmana siitä ettei häntä ollut tunnettu."
Gorlias kertoi kerrottavansa matalalla, yksitoikkoisella äänellä,
joka oli hänelle ominainen ja joka tuntui ilmaisevan täydellisintä
välinpitämättömyyttä kaikesta mitä tapahtui. Mutta Zoë ei nyt
välittänyt mitään siitä tavasta, millä nuo tällä hetkellä parhaat
mahdolliset uutiset kerrottiin. Zeno ei vielä ollut täydessä turvassa,
mutta Zoë tunsi hänet tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että jos häntä
ei oltu saatu kiinni palatsissa, ei hänellä ollut paljoa pelättävänä.
Ennemmin tai myöhemmin hän tulisi kotiin niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Gorlias ymmärsi hänen helpotuksenhuokauksensa.
"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna", sanoi hän, työntäen
häntä hiljaa ovea kohti. "Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä
siltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin."
Zoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta
nyt ja kysyi sen syytä.
"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla", vastasi Zoë.
"Mutta ei se ole mitään", lisäsi hän tyynesti. "En tuntenut sitä ensin
juuri ollenkaan."
"Minä kannan teidät", sanoi Gorlias.
Ennenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja
kantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa,
käytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti
kantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä
marmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine,
kantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta,
jonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat
kosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.
Zoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden
vallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen
kosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän,
joka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin
öinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt
kertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui.
Hän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta
tuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja
salaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta
maailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen
viskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.
Mutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa
edustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän
näki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon
välitse.
Hän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään.
Niin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä,
vaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo
sammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien
käry tuntui ilmassa.
Gorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan
luo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan
silkkisaalin peitteekseen.
"Kiitos", huoahti Zoë väsyneen päänsä painuessa vihdoinkin tyynyä
vasten.
Mutta Gorlias oli jo päästänyt oviverhon jälleen alas ja poistunut, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä Zoë ummisti silmänsä ja nukkui.
Gorlias saapui portaiden juurelle herättämättä ketään, sulki oven, jota
hän ei voinut salvata, ja meni veneeseensä odottaakseen Zenoa aamuun
asti ja myöskin vartioidakseen ettei kukaan yrittäisi tunkeutua taloon.
Mutta ketään ei tullut, ei Zenoa eikä sanantuojaa häneltä, eikä
hiiviskelevää varastakaan. Ja viimein sarasti aamu Konstantinopolin
takaa ja hälvensi yön, ja kuunsirppi menetti loistonsa ja sammui
melkein kokonaan päivän valjetessa. Silloin Gorlias veti aironsa sisään
ja pani ne poikittain veneen yli, nojaten kyynärpäitään niihin ja
antaen leukansa painua nyrkkiensä varaan, ikäänkuin syviin ajatuksiin
vaipuneena; ja hän antoi aluksensa hitaasti ajautua Bosporia kohti
sukeltautuen aamu-usvaan.
Päivänkoite pujahti myöskin talon sisäpuolelle Zoën huoneen
puoleksisuljettujen ikkunaluukkujen välitse, saaden viimeisen lampun
viipyvän liekin näyttämään vain savuavalta, keltaiselta pikku
pisteeltä kylmässä kuulaudessa; ja tytön kalpeat kasvot, jotka olivat
heijastuneet kullanhohtavilta lampunvalossa, muuttuivat nyt valkoisiksi
kuin hopea.
Nouseva aurinko herätti myöskin Omobonon, ja hän nousi istualleen
vuoteessaan ja hieroi vakavana silmiään, ollenkaan aavistamatta että
mitään oli tapahtunut yön kuluessa. Ja se herätti orjat ja palvelijat,
ja kohta oli koko talo liikkeellä. Ja Julia ja Lucillakin nousivat
ylös ja lähestyivät hiljaa, seisahtuen katselemaan Zoëta, joka ei
liikahtanutkaan, ja heitä kummastutti hänen sikeä unensa, hänen
kasvojensa väsymys ja tuskan piirre hänen suunsa ympärillä.
Mutta sinne missä Zeno oli, ei valo tunkeutunut, sillä aamunkoitto ja
auringonlasku, keskipäivä ja puoliyö olivat siellä kaikki toistensa
kaltaisia.