Zeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä
seisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet
katsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat
tosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä,
jotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet
surmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin
ja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.
Mutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään
huutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä
oli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada
vaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla.
Oli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen
lattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi,
olisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli
katkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.
Mutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno
ei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä
saapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että
hänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi
tullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan
sen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin
avulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla
Gorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi
yhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi
tulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.
Kaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti
mielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman
ulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma,
että hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos
laituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen
jäljet.
"Me olemme kaikki hukassa!" vaikeroi kookas nainen.
"Hetkeni on tullut", sanoi Johannes-keisari juhlallisen kauhun vallassa.
Sen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää
mitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.
"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää
minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa
ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin
torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut
hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn
onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."
Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli
ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa
turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen
kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt
viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin
niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.
Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi
ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja
Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui
sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon
vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään,
mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren
ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi
silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta
venetsialainen hymyili.
"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle
hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne
ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."
Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno
verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden
kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin
kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä
henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka,
joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin
kypäräkoristeesta.
"Näyttäkää nyt minulle tietä", sanoi Zeno.
Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina
kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen
miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.
Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan,
joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen
unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret
sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä
olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä
portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois
hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin,
oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin
jokin elävä olento.
Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja
hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa
ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi
tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun
ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja
salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno,
seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa
käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi
peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.
He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli.
Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi
Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään
valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa
tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi
joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.
"Kuka siellä kulkee?" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja
tähystellen ulos.
Kapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo
lankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas
suoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen
epävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin
huonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan,
niin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät
kolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa
edes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta
äänekkääseen, typerään nauruun.
"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria", sanoi Zeno seuratessaan
jälleen kapteeninvaimon jäljessä. "Keisarin ystävät olisivat voineet
tuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi."
"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella", vastasi
kapteeninvaimo varoittavalla äänellä.
Hän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas
ja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa
kompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä
ja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin
täsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja
meni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan
vartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden
vuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon
laskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin
seutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten
heitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän
näki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli
hyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus
mennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.
Kaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa
kohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan
tornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä
vei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä
täältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät
pihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin
kasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta
olevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia
käytettiin talleina.
Zeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja
pannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin
tavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma
hänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien
pääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään
verukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen
tottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös.
Muuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan
vaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys
ja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen.
Vaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta
kapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja
vielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli
kaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan
seurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut
ottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta
sellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin
selvästi selittää.
Kapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon
kanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski
kätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti.
Tähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta,
eikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka
oli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni,
ollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.
Zeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin
että kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.
"Se on toivotonta", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. "Tänä
aamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte
toimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui
teille tänä iltana -- hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin
varma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten
en olisi näyttänyt punaista valoa."
"Lopultakin", huomautti Zeno, "on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut
lähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa
oli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat
saada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet
suoriutua heistä kaikista -- heitä oli vain kolme. Minä näin heidät
selvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi,
kun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos
he olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan
hälyytyksen."
"Niinpä kyllä", vastasi vaimo. "Mutta jonkun on täytynyt meidät
ilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa."
"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!"
lausui Zeno painokkaasti. "Miksi evankelistan tähden minä antautuisin
niskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on
mieluummin vankina?"
"Ihme onkin, että olette vielä elossa!"
"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla.
Tahdotteko toimittaa hänelle sanoman?"
"Niin hyvin kuin voin sen muistaa."
"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen
lähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos
luovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en
hievahdakaan!"
"Onko minun sanottava hänelle tuo?"
"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa
takaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa
pimeissä portaissa."
"Kuinka pääsette portista?" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui
huolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka
uljas hän oli.
"En tiedä", vastasi Zeno, "mutta toisen kahdesta asiasta täytyy
tapahtua."
"Mistä asioista?"
"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En
anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun
sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."
Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja
seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain
äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista
sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut
keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka
tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan
pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja
suloista muistelmaa koko sukupuolesta.
Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot
tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän
kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes
oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan
jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan
lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän
jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen
valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan,
että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla
sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen
rahoillaan.
Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä
matalalla äänellä.
"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on
kovasti päissään!"
Mies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:
"Ihan -- hik -- hik -- selvä!"
"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen
juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain
aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"
"Perin omi-hik-tuista!" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa
selvästi, siristämällä silmiään.
"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit", lausui Zeno
vakavana. "Mutta seikka on se --"
"Suohan anteeksi -- hik", keskeytti sotilas. "Oletko sinä yksi mies --
hik -- vai kaksi miestä?"
"Yksi mies", vastasi Zeno. "Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen
aivan unohtanut tunnussanan."
"Salai-hik-nen", nikotteli mies. "Tunnussana salainen", toisti hän,
suunnattomalla ponnistuksella.
"Tässä on kultaraha, rakas ystävä. Autathan toveria pinteessä."
Mies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä
tehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat,
joilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.
"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen", sanoi Zeno
suostuttelevalla äänellä.
"Tunnussanako?"
Mies nosti katseensa häneen älyttömänä.
Hihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut
veren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti
puhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.
"Humalassa, kautta Moosekseni" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään
läjään Zenon jalkoihin.
Harmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki
suuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin
hyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui
poikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen
alle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen
ja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli.
Viisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli
tyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja
katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli
hetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten
tekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos
sellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.
Rakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen
työ kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää
ne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja
kulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön
ja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu
vahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla
peitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan
vapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti
pahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja
kiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin
päähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät,
ja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.
Hän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on
ollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin
jos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut,
jätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun
kultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään
huolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui
tallin ovea kohden.
Hänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä
kunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva
pieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi
porttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien
muiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena
etuna.
Mutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä
tyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin
ja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin
vankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle,
jolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin
kaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana
kuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan
juuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti
kuin vain eläimet voivat pureksia.
Kaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi
takaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta.
Hänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi
valinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei
tarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei
kukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa
hevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu.
Sitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita,
pehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon
sopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.
Satuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen
juuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella
riippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien
mutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan
poikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä
isoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen
sisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville,
olivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni.
Sekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti
koettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli
varma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään
tottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti
vaatii.
Zeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku
vanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä
nuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja
pikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.
Lähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei
hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten
vahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten
oli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen
heittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi
vahdille.
"Keisarin palveluksessa!" karjaisi hän. "Portti auki, ja pian!"
Vahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada
täyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta
heitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää
määräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva
rakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi
täyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille,
eikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää
liikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.
Molemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat
pitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle,
ottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin,
kumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen
ne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti
mutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna
satulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi
tilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että
portinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen
ratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.
Sekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut
tilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri
tulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta
ja tarttui Zenon suitsiin.
"Pysäyttäkää hänet!" kiljui luutnantti. "Sulkekaa portti!"
Molemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta
ovipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja
pronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa
vauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä
yhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä
olevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.
Hän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä
ollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät
hevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi
suitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa
ponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut
toivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen
päätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet
oikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti
eteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan
ja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen
laukkaansa.
Nähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä
vauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin
mitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.
Upseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan
asemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista,
pääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla
ja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet
alas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä
hänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan
vyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta
upseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan,
ja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.
He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas
ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta
upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella
tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun
laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien
vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä
vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla
tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta,
täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan
palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.
Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla
pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan,
oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä
saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja
juoksi henkensä edestä.