Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan
vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin
ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä
villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin
hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin
merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa.
Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina
pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.
Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi
tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli
menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä
kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja
hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä
veteen.
"Gorlias!" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.
"Täällä olen", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.
Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan
että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien
minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut
pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet
tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa,
mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.
"Onko kaikki valmiina?" kysyi Zeno matalalla äänellä.
"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen
edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on
raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut
henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat
illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin,
sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai
ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."
"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?"
"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois
tornista. Siitä voitte olla varma!"
"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja
molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"
"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina
lapettavaksi."
"Antakaa mennä sitten."
"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.
"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.
Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien
kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat
virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli
pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan
tuikkivien kaupungin valojen mukaan.
Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen
perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki
riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä,
ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi
silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta
vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai
viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he
olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta,
vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun
ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki
menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien
parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen
valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he
tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään.
Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani
Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin
suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet.
Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se
vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista,
sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia;
useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista
enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin
sananparsi kuuluu.
Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.
Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.
Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös
yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka
Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien
väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle
ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa
tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän
veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen
kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen
tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta
silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa
jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle,
joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen
muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut
veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut
pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut,
eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi
hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä
olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.
Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa
kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin.
Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan
nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi
sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä
oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä,
joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli
erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa
asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka
toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on
aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin
kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt
koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei
kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö,
jolle merkki oli tarkoitettu.
Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi
rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän
juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä,
ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten
valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli
säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.
Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan,
ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina
tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se
jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta
Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi
hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se
alkoi vetää mukanaan itse köyttä.
Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä
toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias
suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä.
Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi
selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän
olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin
soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että
jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin
ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan,
ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa
veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.
"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi
on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös,
on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä --
ymmärrättehän."
"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."
"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas,
voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri,
jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas
kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin
voitte jalallanne."
"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"
Gorlias kuunteli.
"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken
perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin
oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen
vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista.
Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja
siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt
sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa
laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti
veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan
yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko
painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään.
Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa
ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen
vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan
niitä kiviä vasten.
Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden
alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä
ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen
köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana,
ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka
saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden
ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt
kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan
ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.
Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa
vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä
häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä,
sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli
asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli
neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu
kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä
väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi
korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella
puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin
peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.
Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä
ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään
ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla
naiselle.
"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen
niin.
Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla
äänellä.
"Meidän on puheltava vähän", sanoi hän.
Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla
Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin
ja synnyttäisi kolinaa.
"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on
vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."
Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä
taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.
"Seis!" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen
käsivarrelle.
Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi
hämmästyneenä vankiin päin.
"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään
tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin
rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin
turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö
mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."
"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan
kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.
Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti
kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin
olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.
Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin
keisari seisahtui ihan hänen viereensä.
"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."
Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.
"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo
päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"
"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys.
Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja
minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään
muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."
"Mutta miksi? Miksi?"
Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin
hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille
keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi;
ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo
Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli
kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu
Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli
pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja
kiivennyt torniin yksinään.
"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä
karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties
silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten
lähden mukaanne."
Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen
lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta
kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä
vastaväitteellä.
"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on
vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin
tekin."
Johannes pudisti päätään alakuloisena.
"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin,
jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."
"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette
siis lähde mukaani?"
"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään,
enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En,
minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin",
toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon
päin, "sitten lähden mukaanne."
Zeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.
"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu
sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän
on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä
koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa,
mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen
tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna,
minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne,
ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on
pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden.
Toista neuvoa en näe."
"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni.
Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista
ja surmata lapseni."
"Hyvä on", vastasi Zeno; "minun täytyy sitten lähteä."
Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes
se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina
laskeutumaan alas.
"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa
se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."
Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli
luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.
"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko
mukaani? Vielä on aikaa."
Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen
vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään
pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin
väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.
"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä
kaikesta sydämestäni --"
Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle
melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut
viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.
Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden
velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet
ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas.
Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli
syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin
taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana
iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis
ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui,
vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut
juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.
"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle,
kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin
alas."
"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin
samassa hengenvedossa.
"Yksin -- niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote
otteelta."
Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen
ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin
pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja
ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös,
nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.
Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa,
joka kuului ihan läheltä.
"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!"
Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme
miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta
kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen,
ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.
Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään,
toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta,
jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään.
Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän
ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi
kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun
köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa
rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias
vastustajineen putosi veteen.
Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä
korkeammalle ja korkeammalle.
Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet
veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen
vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan
verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.
Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu
joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa
kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän
saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri
kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.
Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta
siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä
toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.
Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli
taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen
veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei
minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä
kuin kissa, oli kuollut.
Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt
kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.
Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että
maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat
hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan;
hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi.
Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti
ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta
ylempänä.
Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi
rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää
venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä
työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä.
Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies
näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti
kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen
saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja
airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja
lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja
luisui jälleen vedenreunaan.
"Ojenna airon pää minulle", sanoi hän, "niin minä vedän veneen rantaan."
Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen
ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi
veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan,
ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin
liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien
aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle
kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin,
paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa
sekunneissa veneen perän kohdalla.
Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli,
airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti
uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja
hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän
täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen
perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.
Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa
ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt
vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti
kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen
peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan
jo samassa sen pohjalla.
"Se oli hyvin tehty, kokóna", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.
Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta,
kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.
"Onko hän turvassa?" sai hän kysytyksi.
"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta
hyvin täperä pelastuminen se oli."
Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene
lähti liikkeelle.