X LUKU.

Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan

vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin

ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä

villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin

hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin

merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa.

Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina

pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.

Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi

tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli

menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä

kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja

hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä

veteen.

"Gorlias!" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.

"Täällä olen", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.

Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan

että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien

minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut

pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet

tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa,

mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.

"Onko kaikki valmiina?" kysyi Zeno matalalla äänellä.

"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen

edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on

raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut

henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat

illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin,

sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai

ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."

"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?"

"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois

tornista. Siitä voitte olla varma!"

"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja

molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"

"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina

lapettavaksi."

"Antakaa mennä sitten."

"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.

"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.

Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien

kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat

virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli

pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan

tuikkivien kaupungin valojen mukaan.

Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen

perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki

riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä,

ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi

silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta

vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai

viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he

olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta,

vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun

ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki

menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien

parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen

valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he

tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään.

Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani

Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin

suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet.

Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se

vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista,

sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia;

useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista

enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin

sananparsi kuuluu.

Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.

Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.

Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös

yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka

Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien

väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle

ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa

tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän

veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen

kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen

tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta

silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa

jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle,

joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen

muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut

veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut

pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut,

eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi

hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä

olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.

Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa

kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin.

Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan

nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi

sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä

oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä,

joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli

erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa

asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka

toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on

aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin

kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt

koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei

kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö,

jolle merkki oli tarkoitettu.

Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi

rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän

juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä,

ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten

valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli

säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.

Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan,

ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina

tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se

jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta

Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi

hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se

alkoi vetää mukanaan itse köyttä.

Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä

toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias

suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä.

Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi

selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän

olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin

soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että

jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin

ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan,

ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa

veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.

"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi

on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös,

on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä --

ymmärrättehän."

"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."

"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas,

voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri,

jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas

kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin

voitte jalallanne."

"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"

Gorlias kuunteli.

"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken

perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin

oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen

vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista.

Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja

siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt

sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa

laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti

veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan

yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko

painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään.

Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa

ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen

vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan

niitä kiviä vasten.

Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden

alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä

ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen

köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana,

ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka

saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden

ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt

kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan

ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.

Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa

vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä

häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä,

sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli

asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli

neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu

kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä

väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi

korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella

puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin

peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.

Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä

ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään

ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla

naiselle.

"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen

niin.

Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla

äänellä.

"Meidän on puheltava vähän", sanoi hän.

Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla

Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin

ja synnyttäisi kolinaa.

"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on

vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."

Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä

taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.

"Seis!" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen

käsivarrelle.

Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi

hämmästyneenä vankiin päin.

"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään

tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin

rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin

turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö

mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."

"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan

kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.

Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti

kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin

olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.

Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin

keisari seisahtui ihan hänen viereensä.

"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."

Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.

"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo

päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"

"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys.

Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja

minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään

muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."

"Mutta miksi? Miksi?"

Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin

hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille

keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi;

ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo

Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli

kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu

Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli

pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja

kiivennyt torniin yksinään.

"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä

karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties

silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten

lähden mukaanne."

Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen

lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta

kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä

vastaväitteellä.

"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on

vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin

tekin."

Johannes pudisti päätään alakuloisena.

"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin,

jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."

"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette

siis lähde mukaani?"

"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään,

enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En,

minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin",

toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon

päin, "sitten lähden mukaanne."

Zeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.

"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu

sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän

on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä

koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa,

mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen

tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna,

minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne,

ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on

pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden.

Toista neuvoa en näe."

"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni.

Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista

ja surmata lapseni."

"Hyvä on", vastasi Zeno; "minun täytyy sitten lähteä."

Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes

se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina

laskeutumaan alas.

"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa

se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."

Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli

luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.

"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko

mukaani? Vielä on aikaa."

Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen

vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään

pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin

väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.

"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä

kaikesta sydämestäni --"

Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle

melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut

viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.

Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden

velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet

ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas.

Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli

syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin

taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana

iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis

ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui,

vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut

juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.

"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle,

kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin

alas."

"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin

samassa hengenvedossa.

"Yksin -- niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote

otteelta."

Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen

ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin

pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja

ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös,

nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.

Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa,

joka kuului ihan läheltä.

"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!"

Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme

miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta

kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen,

ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.

Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään,

toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta,

jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään.

Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän

ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi

kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun

köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa

rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias

vastustajineen putosi veteen.

Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä

korkeammalle ja korkeammalle.

Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet

veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen

vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan

verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.

Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu

joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa

kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän

saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri

kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.

Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta

siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä

toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.

Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli

taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen

veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei

minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä

kuin kissa, oli kuollut.

Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt

kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.

Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että

maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat

hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan;

hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi.

Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti

ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta

ylempänä.

Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi

rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää

venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä

työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä.

Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies

näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti

kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen

saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja

airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja

lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja

luisui jälleen vedenreunaan.

"Ojenna airon pää minulle", sanoi hän, "niin minä vedän veneen rantaan."

Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen

ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi

veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan,

ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin

liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien

aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle

kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin,

paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa

sekunneissa veneen perän kohdalla.

Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli,

airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti

uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja

hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän

täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen

perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.

Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa

ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt

vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti

kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen

peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan

jo samassa sen pohjalla.

"Se oli hyvin tehty, kokóna", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.

Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta,

kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.

"Onko hän turvassa?" sai hän kysytyksi.

"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta

hyvin täperä pelastuminen se oli."

Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene

lähti liikkeelle.

Arethusa: Konstantinopolin orjatar · 第 15 / 25 题