Kuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden,
tapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa
Sarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja
söi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina
päivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa
yksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin
hänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta
hänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein
näytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden
liikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.
He eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen
orjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet
palvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään
tullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon,
mutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa
hedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii
hyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen
siis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin
entisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli
sytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia
saavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.
Zeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli
tullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei
Zeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi
myöntänyt rakastavansa Zenoa.
Sillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui
se, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama
teko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno,
synnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa
vaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi
kostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan
kuoleman.
Jos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista,
saavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat.
Johannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan,
ja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi
kilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt
henkensä.
He yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain
saataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana
henkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen
kuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa
ei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä
kreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta
koska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he
heitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi
heidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.
Carlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä
piirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen
mies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus
ottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä
heti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi
muuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.
Sentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä
toimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin
tai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous
olisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon
luultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin
hengiltä maankavaltajana.
Kaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle
puhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet
Tenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan
suojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin
salaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että
kertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.
Hän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen
hän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä
ylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta
saada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti
häntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään
genualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli
tekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan
saisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja
Tenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti
varustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus
tarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa
varomattomalla menettelyllä.
Nämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën
kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan,
vaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.
"Jos se ei ole totta", sanoi hän, "niin polttakaa otsani poltinraudalla
niinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla."
Ja jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin,
jos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti
suostumuksensa merkiksi.
"Jos ette pelasta keisaria", sanoi hän, "niin teidät venetsialaiset
ajetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on
kulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka
voitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?"
Monet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan
ystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi
Zenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi
kerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä
aivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon
heränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä
hänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi
toisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään
niistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin
kerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.
Zoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei
enää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän
ei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan
täysin tyytyväinen olemassaoloonsa.
Hän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon
valvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla
pehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan
Makealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen
muinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä
istuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein
täsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa
vaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë,
protosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin
kasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen
ei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan
sivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin,
ja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai
sanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli
joku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen
isäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain
hänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.
He keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle
etsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan,
lapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan
Omobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut
asettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt
kumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli
teroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että
hän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen
teroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus
on luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän
hienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä,
kuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät
tavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.
Kirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän
oli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan
tytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä
tähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi
ei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa;
tarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen,
jolloin Omobono oli häntä tiedustellut.
Kirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti
varsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen,
joihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä.
Siinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä;
sen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä
oli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta.
Sillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta
ammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa
inhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri
oli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista
raajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa
avulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon
molemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin
kalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan
kuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella
työmaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut,
joiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista
useimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin
kuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla.
Valhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta
todellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän
viruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista,
mitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei
ollut löytänyt jälkeäkään.
He tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli,
mahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun
heillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli
ensin ollut kovin hirmuinen, -- nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë
tiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi
Zenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.
Mutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan
kirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin
kanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli
jotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen
mies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain
etsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi
ollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen
läheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi
asemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella
taholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi,
ettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle
viidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät
vuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken
valmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.
Tultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut
kirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta,
mutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa
talossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa
tarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat
myyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan
oli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite
suojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli
ostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois.
koska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa
kirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja
Konstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä
sen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät
haudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.
Zoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan
etsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut
kyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli
rakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista
uskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän
kokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa
eikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.
Sitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli
kuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut
soutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt
kirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa
syltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat,
niinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui
varjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea,
niinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää
ei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan
silmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä
oli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla
venetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.
Vielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat
ensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä
viettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen
arvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei
ollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla -- ehkä sata kämmenystä,
ehkä viisikymmentä -- Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden
avulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän
itse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää
seinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä
puolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli
huomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää
ja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.
Tuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta
kaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä
alas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä
sinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan,
ja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut
voimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin
uhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.
Yksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä
nähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä
veteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle
polvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko,
villaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta;
leveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta
purjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen
korvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja
lyhyellä siimalla.
Zoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki,
että mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.
Zoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle
tultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen,
ikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti
huiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman
veteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan
partansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa
hänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli
Gorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.
Omobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen
uteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin
ikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan
ulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen
vallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua
pitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden
kasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan
nainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti
takaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen,
ja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon
Omobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä
jalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman
sekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.
Mutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että
tiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen
kautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan
keisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin
sivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.
"Muistattehan sen tähtienselittäjän?" sanoi hän. "Miks'ei hän ole
tullut toista kertaa?"
Omohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen
jälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes
kirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.
"On parempi ettei hän tule huomenna. Minä käsken hänen tulla
ylihuomenna."
"Miksi?" kysyi Zoë, hiukan hämmästyen.
"Huomenna", sanoi Omobono, "tulee messer Sebastian Polo päivälliselle
isännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä."
"Hämminkiä, yhden päivällisvieraan takia?" Zoë puhui epäuskoisesti.
"Minä luulen", sanoi Omobono hiukan arastellen, "ettei hän tule olemaan
ainoa vieras."
"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun
alla.
"En tiedä", sanoi kirjuri liehevästi; "mutta useampia vieraita tulee."
Zoë kääntyi kiihkeästi häntä kohti.
"Te saatte määräyksen pitää minut poissa tieltä niinkauankuin he ovat
talossa", sanoi hän. "Isäntä lähettää minulle teidän kauttanne käskyn
olla näyttäytymättä ikkunassani!"
"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" huusi Omobono torjuen. "Olen
varma, että isäntä mieluummin pyytää vieraitaan tulemaan sisään talon
toiselta puolen, kuin tuottaa teille sellaista, hankaluutta."
Jos hänen tarkoituksensa oli kiukustuttaa Zoëta, niin oli se hänelle
onnistunut, mutta jos hän odotti Zoën päästävän kiukkunsa purkautumaan,
niin hän erehtyi. Zoë oli liian ylpeä, ja hän jo pahoitteli lausumiansa
kiivaita sanoja. Sitäpaitsi ilmoitti hänen suuttumuksensa hänelle
jotakin, mikä hämmästytti häntä ja haavoitti hänen itsekunnioitustaan.
Hän ymmärsi ensi kerran, kuinka mustasukkainen hän oli, ja ettei hän
voinut tuntea sellaista mustasukkaisuutta jollei hän ollut rakastunut.
Hän ei ollut lapsi, ja ilman kovanonnen iskua hän olisi näihin aikoihin
ollut naimisissa jo ainakin kaksi vuotta. Tämä ei ollut mitään
haaveksivaa ja verkkaan hiipivää nuoren tytön päivänsarastusta; hänen
päivänsä oli noussut yhdellä leimauksella vihaisten pilvien keskeltä,
niinkuin se nousee Intiassa kesäkuun puolivälissä, kun lounaismonsuuni
on puhkeamaisillaan ja sade on ihan lähellä.
Ömobonon sanottua lauseensa Zoë nojautui taaksepäin istuimellaan ja
veti vaippansa poimut tiukemmin ympärilleen, ikäänkuin täydellisemmin
erottaakseen itsensä Omobonosta, eikä hän puhunut enää mitään pitkään
aikaan. Kirjuri puolestaan ymmärsi asian, ja sen sijaan että olisi
pahoitellut Zoën moittivaa äänettömyyttä, hän oli hyvillään, kun hänen
uteliaisuutensa oli saanut taas otetuksi askeleen eteenpäin löytöjen
maassa.
Hänen mieleensä johtui, että olisi sangen mielenkiintoista toimittaa
Zoë ja Giustina näkemään toisensa, joskaan ei sen lähempiin tekemisiin
toistensa kanssa. Zeno ei ollut sanonut, että hänen vieraansa tulisivat
maitse eikä vesitse; kirjuri oli vain päätellyt, että hän pyytäisi
heitä tekemään niin, jotteivät he näkisi Zoëta, jos tämä sattuisi
olemaan ikkunansa ääressä. Omobonolla oli valtuus tehdä mitä hän
katsoi tarpeelliseksi taion ja sen sisäänkäytävän kunnossapitämiseksi
neuvottelematta kenenkään kanssa. Se oli osa hänen velvollisuuksiaan.
Oli tavallista korjata tie keväällä. Omobono valitsi juuri sen hetken
työn teettämiseksi, hankki paikalle joukon työmiehiä ja antoi joitakin
yksinkertaisia määräyksiä. Ennenkuin Zeno liesi niitä oli tekeillä,
oli pääsisäänkäytävälle johtava tie sellaisessa kunnossa, että siitä
oli mahdoton kulkea, vaikka kapea käytävä oli jätetty keittiön ovelle
palvelijain ja orjien käytettäväksi. Kirjuri oli äkkiä huomannut
tien olevan niin surkeassa kunnossa, että oli tarpeellista kaivaa
sitä paikoitellen puoli syltä syvältä, missä maa oli pehmeätä, joten
muodostui joukko kuoppia, joiden yli ei voinut mitenkään hevosella
päästä.
"Mikä kumma sai sinut ryhtymään tähän nyt?" kysyi Zeno harmissaan.
"Minähän sanoin sinulle, että messer Sebastian tyttärilleen tulee
huomenna luokseni päivälliselle, ja muutamia muita tuttuja lisäksi."
"Eivät he näe siitä mitään, herra", vastasi kirjuri hämmentymättä.
"Vieraat tulevat aina veneellä, päivällinen syödään toisella puolen
taloa, ja he menevät pois veneellä. Kuinka he voisivat nähdä tietä,
herra? Sehän on toisella puolen pihaa!"
Zeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan
pyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt
harminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan
huoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä
jokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa,
että tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla
veneillä.
Sitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko
päivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti
huoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät
olleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja
istuutui tavalliselle paikalleen.
"Me syömme illallista yhdessä", sanoi hän iloisesti, asettautuen
suureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on
päättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.
Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut
suorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut
messer Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista
oli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän
pitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos
häntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin
talon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin
itselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen
syntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä
ja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen
opetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on
usein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä,
ja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä
salaisuutena.
Zoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi
Juliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä
Zenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan
saattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään,
ettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen
tämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja
hän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli,
virkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti
välinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan
yhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat
kokeneet samanlaisia tunteita.
Mutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla
iloinen ja huoleton.
"Tänään on ollut kaunis ilma", huomautti hän. "Toivon, että teillä oli
hauskaa aamulla soutelemassa."
"Kiitos", sanoi Zoë, eikä virkkanut sen enempää.
Tämä ei ollut rohkaisevaa, mutta Zeno ei antanut niin helposti perään.
Muutamien hetkien jälkeen hän teki uuden yrityksen.
"Pelkään, ettei kirjurini ole teistä erittäin huvittava", sanoi hän.
Zoë oli kysymäisillään, pitikö hän itse Omobonoa hauskana henkilönä,
mutta hän hillitsi itsensä harmistuneesti tuhahtaen, minkä saattoi
käsittää nauruksi ilman hymyä. Zeno vilkaisi hänen kasvoihinsa
sivultapäin, kohotti silmäkulmiaan eikä sanonut mitään, ennenkuin
orjatytöt toivat illallisen. Sillävälin kuin he toivat pienen
pöydän ja asettivat sen heidän välilleen, hän nojasi taaksepäin
veistokoristeisessa tuolissaan, asetti kaunismuotoiset säärensä ristiin
ja rummutti äänetöntä marssia sormenpäillään polveensa, huolettomuuden
perikuvana. Zoë puoleksi istui, puoleksi loikoi sohvallaan,
näennäisesti kiintyneenä tutkistelemaan yhtä pienen sormensa kynttä,
painaen ja hieroen sitä kevyesti saman käden peukalolla, ja sitten
katsoen sitä taas, ikäänkuin olisi odottanut huomaavansa sen näön
muuttuneen kosketuksesta.
Tytöt asettivat ruoka-astiat pöydälle ja kaatoivat viiniä maljoihin,
ja Zoë alkoi syödä äänetönnä, osoittamatta mitään huomiota Zenolle.
Sellainen on yksi tapa osoittaa välinpitämättömyyttä, ja sekä miehet
että naiset käyttävät sitä, mutta siitä huolimatta se pysyy yhä
hämmästyttävän tehokkaana.
"Mikä teillä on?" kysyi Zeno äkkiä.
Zoë oli olevinaan hämmästynyt ja sitten hymyili kylmästi.
"Oh! tarkoitatte kai, koska minulla on nälkä. Minä olen ollut
ulkoilmassa. Siitä kai se tulee."
Samalla hän otti toisen suuntäyden ja jatkoi syöntiään.
"Ei", vastasi Zeno, katsellen häntä. "En tarkoittanut sitä."
Zoë kohotti kauniita kulmiaan, aivan niinkuin Zeno oli kohottanut
äsken, mutta ei virkkanut mitään ja näytti olevan hyvin kiintynyt
kalan syöntiin. Carlo otti toisen palan, nieli siitä osan hitaasti
ja ajatellen ja joi sitten vähän viiniä, ennenkuin nojasi taaksepäin
tuolissaan ja puhui jälleen.
"Jotakin on tapahtunut", sanoi hän vihdoin hyvin varmasti.
"Todellako?" Zoë oli osoittavinaan hämmästynyttä mielenkiintoa. "Mitä?"
kysyi hän teeskennellyn innokkaana.
"Te ymmärrätte täydellisesti mitä tarkoitan", vastasi Zeno hiukan
ankaralla vivahduksella, sillä Zoën oikullinen tuuli alkoi häntä
kyllästyttää.
Zoë vilkaisi häneen sivultapäin, niinkuin nainen tekee silloin, kuin
kuulee miehen äänensävyn äkkiä muuttuvan eikä ole varma siitä, mitä hän
mahtaa lähinnä senjälkeen tehdä tai sanoa.
"Te ette tee itseänne helposti ymmärrettäväksi, armollinen herra",
sanoi hän hetken epäröimisen jälkeen.
"Asia on varsin yksinkertainen. Minä tapaan teidät huonolla
tuulella -- --"
"Ei suinkaan, minä vakuutan sen!" keskeytti Zoë, osoittaen naisen
pirullista näppäryyttä keskeyttämään miehen puheen juuri itselleen
edullisimmalla hetkellä. "En koskaan elämässäni ole ollut paremmalla
tuulella!"
Tämän todisteeksi hän otti linnun ja hiukan salaattia ja hymyili
suloisesti lautaselleen, jättäen Zenon asiaksi todistaa väitteensä,
mutta tämä ei mennytkään ansaan.
"Sitten teidän kanssanne ei ole helppo elää", tokaisi hän. "Olen
iloinen, että se on lopussa."
"Ottakaa hiukan tätä salaattia!" ehdotti Zoë. "Se on todellakin
suloista!"
"Huomenna minulle tulee joitakin vieraita päivälliselle", sanoi Zeno
kiinnittämättä mitään huomiota hänen kehoitukselleen.
"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia",
vastasi Zoë. "Se ei voisi olla sen parempaa!"
"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon
huoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta."
"Ei tarvitse!" nauroi Zoë huolettomasti. "Minä tiedän mitä aiotte
sanoa. Säästänkö teiltä vaivan?"
"En voi ymmärtää, kuinka voitte arvata mitä se on --"
"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä
minua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?"
"Kyllä -- enemmän tai vähemmän --" Zeno oli ihmeissään.
"Niin, sitä se oli", nauroi Zoë. "Mutta se on aivan hyödytöntä, herra.
Minä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua
toiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen
muuten kuin väkisin!"
Hän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän
saattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata
hänen itsenäisyysjulistukseensa.
"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään
itseänne ihmisille, joita ette tunne", sanoi hän. "Tai ehkä te
kuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne -- arvelette, että jos
he tuntisivat teidät -- mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut
teille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän
luokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään."
Zoën puheensävy muuttui jälleen, tullen tyttömäisen juonikkaaksi.
"Eihän se tietysti ole mitään muuta kuin uteliaisuutta!" vastasi hän.
"Minä haluan nähdä niitä ihmisiä, joista te pidätte. Onko se niin
luonnotonta? kokonaisen kuukauden ajalla en ole nähnyt ainoatakaan
teidän ystävistänne -- --"
"Minulla ei olekaan monta. Mutta minä pidän arvossa niitä, jotka
minulla on, enkä minä halua johtaa heitä saamaan harhauttavaa käsitystä
itsestäni tai elintavoistani."
"Varsinkaan naispuolisia ystäviänne", lisäsi Zoë, puolittain kysyvästi.
"Niitä ei minulla ole", sanoi Zeno, ikäänkuin lopettaakseen lyhyeen
sellaisen huomautuksenkin.
"Ymmärrän. Te ette halua miespuolisten ystävienne tietävän, että
naisia asuu talossa, niinhän? He ovat epäilemättä kaikki vakavia ja
elähtäneitä henkilöitä, jotka kovasti loukkautuisivat ja pahastuisivat
kuullessaan teidän ostaneen sievän kreikkalaisen orjattaren. Teistähän
oli vähällä tulla pappi, eikö niin? He luonnollisesti asettavat teidät
ajatuksissaan hengellisen säädyn yhteyteen, ja syystä tai toisesta
te pidätte varsin sopivana itsellenne tai liikeasioillenne, että he
niin tekevät! Olen aina kuullut venetsialaisia sanottavan hyviksi
liikemiehiksi!"
"Te olette arvattavasti ainoa ihminen maailmassa, joka uskaltaa sanoa
tuollaista minulle", sanoi Zeno katsoen häneen.
"Mitä minun pitäisi pelätä?" kysyi Zoë jonkinlaisella alistuvalla
vakavuudella.
"Minun vihaani", vastasi Zeno lyhyesti.
"Kyllä ymmärrän, herra. Teidän vihaanne -- mutta pyydän, armollinen
herra, sanokaa minulle miten tuo vihanne ilmenee? Piestäänkö minut,
vai pannaanko kahleisiin ja näännytetään nälkään, vai ajetaanko
pois talostanne ja myydään huutokaupalla? Nämähän ovat tavalliset
rangaistukset tottelemattomille orjille, eivätkö olekin?"
"Minä en ole kreikkalainen", virkahti Zeno kyllästyneenä.
"Jos olisitte", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen
hymyään, "niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!"
"Ehkä."
"Se olisi viisas varokeino!" nauroi Zoë.
Zeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat
uhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon
voidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos
kavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja
ihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa
naisista olivat vähäiset.
"Kuulkaa", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. "Minä en ruoski teitä,
minä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos
kavallatte minut, niin minä tapan teidät."
Zoë kohotti päätään ylpeästi ja katsoi häntä pelottomana silmiin.
"Minä säästäisin teiltä sen vaivan -- jos koskaan kavaltaisin teidät
tai kenen hyvänsä."
"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!" Zeno nauroi hiukan
epäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.
"Minä olen nähnyt kuoleman", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä.
"Minä tiedän mitä se on."
Zeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä
kysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti
liikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät,
ja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja
luukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu,
pitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu
lapsuudesta saakka.
Mutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti
kätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka
nuotin ja tavun.
Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät,
Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet.
Vesi suolainen on ja makeakin.
Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen --
Ääni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä
hän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä
muutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.
Kokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan
vuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan
veneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta
kertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet
monituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin,
mutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä
kalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli
huiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt
hänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että
laulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu
hänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi
ymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi
keino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.
"On kuuma", sanoi hän, viitaten Julialle. "Avaa suuri ikkuna selälleen
vähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään."
Julia totteli vikkelästi. Yö oli hyvin pimeä.
"Sitäpaitsi", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, "tuolla
miehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan."
Ja todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen,
jonkun matkan päästä:
Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänen
silmänsä tähtien joukossa näen.
Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivän
sun kasvoistasi näen,
Mä keskipäivän loisteen silmistäsi näen, ja auringon säihkeen
sun hiuksistasi.
Tuolle puolen veen, yli sinisen veen, yli suolaisen veen ja
makeankin --
Jälleen ääni häipyi kuulumattomiin ja heikko airojen loiske ilmoitti
Zoëlle, että sanoma oli ilmoitettu kokonaan ja että Gorlias oli mennyt
pois, jatkaen matkaansa virtaa alas.
Zeno, jonka äidinkieli ei ollut kreikka, ei voinut arvattavasti
ymmärtää paljoakaan laulusta, sillä sellaisilla vanhoilla sävelillä
laulettuja outoja sanoja voi vain syntyperäinen korva erottaa, ja sekin
vain, jos se on erittäin herkkä. Zoën antamaa merkkiä totellen tyttö
sulki ikkunan jälleen ja veti verhot eteen.
"Ymmärsittekö mitä mies lauloi?" kysyi Zeno, itse asiassa hyvillään sen
johdosta, että keskustelu oli keskeytynyt.
"Kyllä", vastasi Zoë kevyesti, "niinkuin tekin luullakseni
ymmärtäisitte italialaisen kalastajan laulua. Mies lähetti sanoman
teille, armollinen herra. Tulkitsenko, mitä hän sanoi?"
"Voitteko?" Zeno naurahti.
"Hän sanoi, että jos te ette koeta pakottaa Arethusaa pysymään poissa
ikkunan äärestä huomenna, niin hän luultavasti tekee niinkuin haluatte
-- luultavasti!"
"Teidän ystävällänne on totta tosiaan hyvät korvat!" Zeno hymyili.
"Mutta hän sanoi vain 'luultavasti'. Se ei ole vielä lupaus."
"Miksi luottaisittekaan halvan orja-raukan lupaukseen, herra?
Ette uskoisi Konstantinopolin ylhäisintä naistakaan samanlaisessa
tapauksessa, vaikka hän vannoisi neljän evenkeliumin kautta! Kuinka
voisi kuvitellakaan, että kukaan nainen jättäisi käyttämättä
tilaisuutta katsoakseen toista, josta hän on utelias!"
"Kuka on tuo toinen?" kysyi Zeno, ei erittäin mielissään.
"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin
kaikkien venetsialais-naisten --"
"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas
näkemään häntä uudelleen?"
"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne
isänsä kanssa."
"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?" kysyi Zeno
kärsimättömästi.
"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan
nähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen
taakse."
Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti,
mutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli
häntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista
kukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin
läikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi,
rauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen
neljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin
harmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville;
ja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan
huolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut
tehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle
kuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli
häntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä
keikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.
Zoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin
tänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin
ruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka
hän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän
teki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin
että iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa
silmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt
keisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä
ei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla
ruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän
Zenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä
hänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä
pelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli
loukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa
ja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä
eivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä
opetettaisi orjille, tuumi Zeno.
Zeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa,
jokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi
suurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan,
tai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa
velvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri
tänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme
tuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan
ja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen
viimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta
tänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties
huomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli
yksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla
tuulella.
Hän nousi ylös ponnistautuen, ja melkeinpä huoaten.
"Minun täytyy lähteä", sanoi hän, seisoen sohvan vieressä. "Hyvää yötä."
Zoë oli nostanut hämmästyneenä katseensa, kun hän nousi istuimeltaan,
ja nyt hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.
"Nytkö jo? Täytyykö teidän jo mennä?" kysyi hän.
"Täytyy. Minulla on sopimus täytettävänä. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, messer Carlo", vastasi Zoë vienosti ja hiukan
surumielisesti.
Hän ei ollut koskaan puhutellut Zenoa tällä tavoin, niinkuin vertainen
ja venetsialainen, ja tuo sanontatapa sekä äänensävy, millä se
lausuttiin, kiinnitti Zenon huomiota ja pysähdytti hänet juuri kuin
hän oli pois kääntymäisillään. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen
katseessaan näkyi kysymys.
"Olen pahoillani, että suututin teidät", sanoi Zoë, kohottaen kasvonsa
häntä kohti ja hymyillen tuollaista liikuttavaa, epäröivää pikku hymyä,
jolla hento olento pyytää anteeksiantoa ja poikkeuksetta saakin sen,
jollei mies ole suorastaan raaka.
"Olen pahoillani, että annoin teidän nähdä harmini", vastasi Zeno
yksinkertaisesti.
"Jollen minä olisi ollut niin typerä, niin te ette lähtisi näin
varhain!"
Zoën äänensävy oli katuva ja surullisen miettiväinen, ikäänkuin
selitys olisi ollut, vastaanväittämätön mutta nöyryyttävä. Eeva
oli, kokonaisuuteen katsoen, hyvä nainen ja hänen uskotaan olevan
paratiisissa; kuitenkin sukeutui hänestä sillä mitättömällä
harjoituksella, jonka muutaman minuutin keskustelu käärmeen kanssa
hänelle antoi, täysitaitoinen viettelijä, ja hänen maalaismainen
mieltymyksensä omeniin on lähettänyt lukemattomia miljoonia
sammumattomaan tuleen. Oli pelkkä sattuma, että varhaisissa
kreikkalaisissa Luomiskirjan käännöksissä Eevaa aina kutsuttiin Zoëksi,
ja että Zoë Rhangabe oli perinyt vaarallisen yhdenkaltaisuuden tuon
ensimmäisen kauniin -- ja yritteliään -- ihmiskunnan äidin kanssa.
"Minä jäisin, jos voisin", sanoi Zeno. "Mutta minulla on todellakin
sopimus, ja minun täytyy lähteä."
"Onko se hyvin tärkeä, hyvin -- hyvin tärkeä?"
Zeno hymyili nyt Zoëlle, mutta ei vastannut heti. Sen sijaan hän käveli
ikkunan luo, avasi luukut jälleen ja katsoi ulos. Yö oli hyvin pimeä.
Siellä täällä tuikki pieniä valoja Peran taloista, ja liki vedenreunaa
olevat valot loivat pieniä juovia mustaan virtaan. Sittenkuin hänen
silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, saattoi Zeno erottaa, että lähellä
marmoriportaita oli vene, ja hyvin heikko vedessä liikkuvien airojen
synnyttämä ääni ilmaisi hänelle, että venemies meloi hiljaa pysyäkseen
kohdalla verkkaan soljuvassa virrassa. Zeno sulki ikkunan jälleen ja
kääntyi takaisin Zoëhen päin.
"Kyllä", sanoi hän, vastaten Zoën viimeisiin sanoihin tämän väliajan
jälkeen, "se on hyvin tärkeä. Jollei se olisi, en menisi ulos tänä
iltana."
Hän aikoi siis lähteä ulos kaupungille. Zoë tiesi, että hän harvoin
poistui talostaan pimeäntulon jälkeen, eikä hän voinut olla asettamatta
hänen lähtöään Pololle ja tämän tyttärelle seuraavaksi päiväksi
annetun kutsun yhteyteen. Zoën mielikuvitus punoi heti langan
epätodennäköisyyksien kuilujen yli ja riensi tuota keijukaissiltaa
pitkin niiden takana olevaan mahdottomuuksien maahan. Zeno kihlautuisi
huomenna Giustinan kanssa, hänen täytyi nyt lähteä järjestämään jotakin
naimasopimuksen kanssa yhteydessä olevaa tärkeää seikkaa; tai hän
oli jo kihloissa; niin, ja hän viettäisi häänsä huomenna ja toisi
morsiamensa kotiin; Zoë kuulisi yksinäisiin yläkerran huoneisiinsa
alhaalla juhlivien häävieraiden iloisen hälinän --
Kun lanka katkesi, jättäen hänet keskelle epätodellisuutta,
värähtelivät hänen huulensa ja hän oli hiukan kalpea. Zeno seisoi hänen
vieressään, pitäen hänen kättään.
"Hyvää yötä, Arethusa", sanoi hän äänellä, joka säikytti Zoëta.
Sanat kuulostivat siltä, kuin olisivat ne olleet "jää hyvästi", sillä
sitä ne saattoivat merkitä; Zeno tiesi sen, ja Zoë arvasi sen.
"Te menette pois!" huudahti Zoë, hypähtäen pystyyn ja nykäisten kätensä
pois Zenon kädestä tarttuakseen hänen ranteeseensa.
"En, jos vain voin sitä auttaa", vastasi Zeno. "Mutta te ette ehkä näe
minua huomenna."
"Enkö illallakaan?" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. "Enkö
sittenkään kuin he ovat menneet?"
"En voi sanoa", vastasi Zeno vakavasti. "Ehkä ei."
Zoë päästi irti hänen ranteensa ja kääntyi poispäin.
"Te menette naimisiin", sanoi hän matalalla äänellä. "Minä olin varma
siitä."
"En!" vastasi Zeno painokkaasti. "En suinkaan!"
Zoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä
Zenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän
levottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain
nuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:
"Hyvää yötä -- Arethusa!"
Zoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä
sanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli
ylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.
"Hyvää yötä", vastasi hän. "Jos menette pois, niin -- hyvästi."
Hänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti
yhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet
tuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä
niinkauankuin Zeno katsoi häneen.
"Jumalan haltuun", sanoi Zeno, niinkuin sanotaan pitkälle matkalle
lähtiessä.
Jälleen hän oli kääntymässä pois Zoën luota, aikomatta katsoa
taaksensa; mutta se oli enemmän kuin Zoë jaksoi kestää. Pelon ja tuskan
sisällisessä myrskyssä hän oli äkkiä tullut tietämään, että hän rakasti
todella Zenoa enemmän kuin omaa sieluaan, ja juuri samalla hetkellä
tämä oli lähdössä hänen luotaan pitkäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Hän
ei voinut sitä kestää, ja hänen ylpeytensä murtui. Hän tarttui Zenon
käteen juuri kuin hän kääntyi lähteäkseen, ja piti siitä kiinni.
"Ottakaa minut mukaanne!" huusi hän. "Oi, älkää menkö pois ja jättäkö
minua tänne!"
Kolmen sekunnin äänettömyys.
"Minä tulen takaisin", sanoi Zeno. "Jos olen elossa, niin tulen
takaisin."
"Te menette vaaraan!" Zoën käsi puristi tiukemmin Zenon kättä, ja hänen
kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.
Zeno ei tahtonut vastata, mutta hän taputti Zoën rannetta lempeästi,
koettaen viihdyttää hänen levottomuuttaan. Hän näytti varsin
rauhalliselta sillä hetkellä, mutta hän tunsi sydämensä hitaan,
täyteläisen tykytyksen ja paisuvan valtimon hyrskyn kaulassaan. Hän
ei ollut arvannut ennenkuin tänä iltana, että Zoë rakasti häntä; hän
oli liian vilpitön, ja aivan liian varma siitä, että hän itse ei voisi
orjaa rakastaa. Nytkään vielä hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta
hän tiesi, että käsi, jota Zoë piteli, ei ollut tunnoton; se pusersi
vastaukseksi tiukemmin Zoën kättä ja veti sitä häneen itseensä päin,
sen sijaan että olisi sysännyt sen pois, kunnes se viimein oli ihan
liki hänen rintaansa.
"Oi, antakaa minun lähteä mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" toisti
Zoë, pyytäen koko sydämensä hartaudella.
Zeno ei nyt ajatellut vaaraa, hän oli unohtanut sen niin täydelleen,
että hän tuskin kiinnitti huomiota Zoën sanoihin tai hänen kiihkeään
pyyntöönsä. Sanat olivat kadottaneet merkityksensä ja arvonsa, niinkuin
taistelun telmeessä, ja tulinen virta syöksyi hänen käsivarttaan
myöten Zoën käteen. Se oli ollut kylmä; nyt se oli kuuma ja tykähteli
omituisesti.
Sitten hän päästi Zoën käden irti ja otti häntä kaulasta äkkiä, miltei
väkivaltaisesti, ja käänsi hänen kasvonsa ylöspäin omia kasvojaan
vasten; mutta Zoë ei pelästynyt, ja hän hymyili Zenon pitäessä häntä.
"En minä aikonut rakastaa sinua!"
Zeno piti hänestä yhä kiinni sanoessaan tämän; Zoë kohotti molemmat
kätensä ja tarttui hänen ranteisiinsa, mutta ei irrottaakseen itseään;
päinvastoin hän painoi Zenon käsiä lujemmin kaulaansa vasten, ikäänkuin
saadakseen ne kuristamaan sen.
"Minä toivoisin, että te tappaisitte minut nyt!" huudahti hän,
heikolla, onnesta vapisevalla äänellä.
Zeno naurahti hiljaa ja ravisti häntä pikku-hiukkasen, niinkuin
voimakas mies ravistelee leikitellen lasta, mutta Zoën silmät vetivät
häntä yhä lähemmäksi.
"Se olisi niin helppoa nyt", Zoë miltei kuiskasi, "ja minä olisin niin
onnellinen!"
Sitten he suutelivat; ja huultensa koskettaessa toisiaan he sulkivat
silmänsä, sillä he olivat liian lähellä nähdäkseen toisiaan enää. Zoën
pää vaipui taaksepäin Zenon käsivartta vasten, sillä hän oli miltei
pyörryksissä, ja Zeno laski kätensä vienosti hänen otsalleen ja työnsi
syrjään hänen hiuksensa ja katsoi häneen kauan.
"En aikonut rakastaa sinua", sanoi hän jälleen.
Zoën huulet olivat yhä raollaan, hentoina kuin ruusunlehdet kasteen
laskiessa, ja hänen silmänsä kiilsivät, kun hän avasi ne kuullessaan
Zenon äänen.
"Oletteko pahoillanne?" kysyi hän heikosti.
Zeno suuteli kysymyksen hänen huuliltaan, ja Zoën oikea käsi pujahti
hänen ruskealle kaulalleen ja kiertyi sen ympäri ja veti sitä
puoleensa, painaakseen suudelman lähemmäksi; ja sitten se piti Zenon
päätä alhaalla, sillävälin kuin hän siirsi päätään voidakseen kuiskata
hänen korvaansa:
"Sehän oli vain siksi, että olitte vihoissanne", sanoi hän. "Ettehän
mene todella ulos tänä iltana? Sanokaa, ettehän!"
Zeno ei tahtonut vastata ensin ja koetti suudella häntä uudelleen,
mutta Zoë ei antanut, vaan työnsi häntä etemmäksi, kunnes saattoi nähdä
hänen kasvonsa. Zeno vastasi hänen katseeseensa rehellisesti, mutta
pudisti päätään.
"Sen täytyy tapahtua tänä iltana, eikä minään muuna iltana", sanoi hän
vakavasti. "Olen tehnyt sopimuksen ja antanut sanani. En voi rikkoa
sitä, mutta minä tulen takaisin."
Zoë luisui irti hänen käsistään ja istuutui leveälle sohvalle, tyynyjä
vasten.
"Te menette vaaraan", sanoi hän. "Te ette kukaties palaa. Te sanoitte
niin."
Zeno koetti nauraa, ja vastasi huolettomalla äänellä:
"Olen palannut paljon vaarallisemmiltakin retkiltä. Sitäpaitsi minulle
tulee huomenna vieraita -- sekin on hyvä syy varoa saamasta surmaansa!"
Hän seisoi Zoën vieressä, toinen käsi puoleksi työnnettynä väljään
vyöhön. Zoë tarttui kiinni toiseen, joka riippui alhaalla, ja katsoi
ylöspäin hänen kasvoihinsa, yhä pyytäen:
"Voi, älkää, älkää menkö tänä iltana!"
Zeno pudisti yhä päätään; ei mikään voinut häntä horjuttaa, hän menisi
kaikesta huolimatta. Surkea katse tuli Zoën silmiin niiden vedotessa
turhaan Zenon silmiin, ja äkkiä hän päästi irti Zenon käden ja upotti
kasvonsa pehmeään nahkatyynyyn.
"Te olitte saanut minut unohtamaan, että olen vain orja!" huudahti hän.
Tyyny vaimensi hänen ääntään, ja lausetta katkaisi nyyhkytys, jota ei
kuitenkaan seurannut kyyneliä.
"Minä menisin tänä iltana, vaikka oma äitini pyytäisi minua jäämään",
vastasi Zeno.
Zoë käänsi päätään kohottamatta sitä ja katsoi häneen sivultapäin.
"Sitten teidän menostanne riippuu paljon", sanoi hän, kysyvä sävy
äänessä. "Jos olisi kysymys vain teistä itsestänne, teidän huvistanne
tai teidän rahoistanne, niin te ette kieltäisi oman äitinne pyyntöä!"
Zeno kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, mutta ei sanonut
mitään vastaukseksi. Eräs ajatus alkoi sarastaa Zoën mielessä.
"Mutta jos olisi kysymys teidän kotimaastanne -- Venetsiasta --"
Zeno katsahti häneen terävästi kääntyessään häneen päin kävellessään,
ja hän hidasti askeleitaan. Zoë odotti hetken ennenkuin jatkoi
puhettaan, katseli alas, hypisteli miettiväisenä silkkivaatteen poimuja
polvellaan, ja nosti taas äkkiä katseensa ylös, ikäänkuin jokin aate
olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.
"Ja vaikka minä olen vain rahalla-ostettu orjanne", sanoi hän, "en
estäisi teitä silloin. Minä tarkoitan, etten edes koettaisi pidättää
teitä antautumasta vaaraan -- Venetsian puolesta!"
Zoën pää oli nyt ylpeästi pystyssä, ja viimeiset sanat helähtivät
äänellä, joka tunki suoraan Zenon sydämeen. Hän ei ollut kaukana Zoësta
tämän lausuessa niitä. Viimeinen tavu ei ollut vielä häipynyt ilmaan,
kun hän jo piti Zoëta sylissään nostaen hänet kohoksi lattiasta, ja
hänen suudelmansa satoivat Zoën huulille ja silmille ja hiuksille. Zoë
nauroi hiljaa nostattamalleen myrskylle.
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja
riemukkaasti vuorotellen.
Zoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä;
jokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko
hänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen
toistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen
sydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät
kulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.
Kun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että
hänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee,
kohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei
mies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi
mukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos
mies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä
esinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on
ratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden
enkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.
Zoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana
suudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan
hänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden
siitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon
talossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää;
mutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt
naista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on
epäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi
seikka on varma, kiistämätön -- jokainen nainen, joka rakastaa miestä,
uskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään
omaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan
hyödyttömiä.
Kuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli
toisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että
Zeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli
antanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet
hänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä
tunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden
keksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa
vuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt
vihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo
riippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa
olisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan
ja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.
"Minä tahdon auttaa teitä", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua.
"Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen."
"Veneellä ja köydellä", vastasi Zeno.
"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei
kenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla."
"Kauniimpia, tarkoitat kai!"
Zeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä
korvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään,
nauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä -- että hän oli
onnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut
mikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi
suudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.
"Ottakaa minut!" toisti Zoë.
"Tämä on miehen työtä", vastasi Zeno. "Sitäpaitsi se on vain yhden
miehen työtä, eikä useamman."
"Jonkun täytyy vartioida alhaalla", huomautti Zoë.
"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää
minut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut
veden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara."
"Se on ainoa vaara", toisti Zoë, enemmän itsekseen kuin Zenolle.
Zeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa
pidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë
saattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä,
hyvin rauhallisesti.
"Jumalan haltuun!" sanoi hän hyvästiksi.
Kun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt
sisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.