Zoë ja tähtienselittäjä istuivat katetulla parvekkeella, ollen kokonaan
kirjurin näkyvissä, joka seisoi oven luona, teroittaen turhaan tarkkoja
korviaan saadakseen siepatuksi jonkinkaan sanan heidän kuiskaten
suoritetusta keskustelustaan. Tytöt oli käsketty pois. Silloin tällöin
Gorlias puhui ääneen, viittoen kompassillaan kuvion eri osia, mutta se
mitä hän sanoi, teki vain mahdottomammaksi arvata mitä hän kuiskaili.
Zoë istui miltei liikkumatta, mutta hän oli raoittanut huntunsa poimuja
sen verran, että hänen suunsa tuli näkyviin, ja kun hänen seuralaisensa
oli puhunut jonkun aikaa, kumartui hän vastaamaan hänen korvaansa,
ollen kuitenkin samalla viittaavanaan paperilla oleviin kuvioihin,
ikäänkuin kysymyksiä tehden.
Pääsisältö siinä, mitä Gorlias hänelle puhui, oli se, että hän ja hänen
ystävänsä olivat läheisesti kiintyneet erääseen valtavaan yritykseen
ja olivat usein koettaneet saada urkituksi, olisiko Carlo Zeno halukas
auttamaan heitä sen suorittamisessa, mutta ilman minkäänlaista
menestystä, sillä Zeno joko ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää.
Messer Sebastian Polo, jonka talossa hän usein kävi, oli arka mies eikä
hänelle voinut uskoa sellaista salaisuutta; sitäpaitsi hän halusi niin
kovasti naittaa tyttärensä Carlo Zenolle, ettei hän varmastikaan olisi
suonut tämän antautuvan mihinkään vaaranalaisiin yrityksiin.
Kaiken tämän Gorlias esitti hyvin selkeästi, ja Omobono olisi
kummastellut saadessaan tietää, ettei hän ollut käyttänyt mitään
tunnussanaa. Sitten Zoë kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Mikä on Sebastian Polon tyttären nimi?" kysyi hän.
"Giustina", kuiskasi tähtienselittäjä. "Aurinko liki keskitaivasta",
jatkoi hän ääneen, "ja kolmio-aspektissa Marsiin merkitsee kauniita
hevosia ja palvelijaseuruetta." Hän alensi jälleen äänensä. "Hän on
kolmenkymmenen ja on ollut isossarokossa", kuiskasi hän.
"Isäntä on ollut täällä vain kerran sen jälkeen kuin tulin tänne",
sanoi Zoë, kumartuen jälleen puhumaan hänen korvaansa. "Minulla ei ole
häneen mitään vaikutusvaltaa."
Gorlias käänsi kasvonsa häneen päin verkkaisen ihmettelevänä.
"Eikö hän ollut nähnyt teitä ennenkuin osti teidät, kokóna Arethusa?"
kysyi hän.
"Oli kyllä!"
"Oh! Minä luulin teidänkin ehkä olleen isossarokossa", kuului kuiskattu
vastaus.
Zoë ei voinut olla naurahtamatta. Hunnun verhoamat somat
naurun-äännähdykset tuntuivat tulevan pitkien matkojen takaa. Se oli
ensi kerta moniin viikkoihin, kun hän oli nauranut luonnollisesti.
Tähtienselittäjä kumartui lähemmäksi häntä hänen vaiettuaan ja puhui
ääneen, viittoen kuvioonsa.
"Venus on seitsemännessä huoneessa suotuisassa aspektissa kuuhun",
sanoi hän ääneen. "Teillä tulee olemaan onnea rakkaudessa." Sitten hän
kuiskasi jälleen: "Minä annan teille lemmenjuoman, joka ei ole koskaan
jäänyt tehottomaksi. Kun hän tulee ensi kerran -- --"
Zoë pudisti päättävästi päätään, hiukan loukkautunein ilmein.
"Se tapahtuu hyvän tarkoituksen vuoksi, kokóna", vastasi Gorlias. "Jos
tahdotte auttaa meitä, saatte helmiä ja timantteja, kultaa ja vapauden."
"Vapauden? Kuinka?"
Gorlias arveli vihdoinkin saaneensa hänet tällä houkutelluksi.
"Jos lupaatte apunne messer Carloon nähden, niin sanon."
"Kuinka voin luvata sellaista, joka ei ole annettavissani?" kysyi tyttö.
Tähtienselittäjä ei masentunut, vaan puhuttuaan jälleen kiertotähdistä
niin kovalla äänellä, että palvelustytöt saattoivat kuulla, jos olivat
oven takana kuuntelemassa, hän jatkoi esitystään nopeasti.
"Messer Carlo on seikkailuja rakastava mies, joka on johtanut monta
toivotonta ja menetettyä asiaa voittoon sekä Kreikassa että Italiassa,
ja jolla on johtajan lahjat, jos konsanaan kenelläkään on ollut. Kyllä
varmaan tiedättekin kaiken tämän."
"Minä tiedän, että hän on ollut soturi", vastasi Zoë, sillä Zeno oli
hänelle sen kertonut.
"Hänellä on myös melkoinen varallisuus sekä suuria tuttavuuksia
Venetsiassa. Sitäpaitsi voin sanoa teille, kokóna, että tämä ei ole
mikään pieni asia. Jos hän menestyy, saavuttaa hän Korkean Tasavallan
kiitollisuuden sekä kunnioitusta kaikkialla."
"Niinkö tosiaankin?" kysyi Zoë, katsoen tarkkaavasti tähtienselittäjään
huntunsa läpi. "Kuinka voin uskoa teitä?"
"Luulin puhuneeni varsin selvästi", vastasi Gorlias, "mutta jott'ette
epäilisi sanojani ja lupaustani, niin ottakaa nämä."
Hän oli salavihkaa solahduttanut kätensä kaapunsa poveen, ja kun
hän veti sen taas esiin, oli hänellä jotakin suljetussa kourassaan.
Kätevästi kääntäen paperiarkkia, jolta hän oli osoitellut astroloogisia
kuvioitaan, niin ettei Omobono saattanut nähdä, hän aukaisi kätensä
näyttäen Zoëlle lyhyen nauhan hyvin suuria kauniita helmiä.
"Syntymähoroskoopissanne", lorusi hän edelleen ääneen, "ovat hyvät
vaikutukset kauttaaltaan ylivoimaiset pahoihin nähden."
Hän puheli paljon muuta samanlaatuista, ja puhuessaan hän antoi helmien
valahtaa Zoën nutun liepeille kirjurista poispäin olevalle puolelle.
"Ne ovat teidän", kuiskasi hän. "Saatte sata nauhaa samanlaisia, jos
onnistutte."
"Antakaa sellaisia palvelijatytöilleni", vastasi Zoë, "älkääkä minulle!
Jos tarkoitatte totta, niin antakaa merkki, jotta tietäisin mistä
tulette."
"Merkki?" toisti Gorlias, ikäänkuin ymmärtämättä.
"Niin, missä?" Zoën suu oli liki tähtienselittäjän korvaa hänen
kuiskatessaan tämän kysymyksen, ja hän käänsi korvansa häneen päin
kuullakseen vastauksen.
Gorlias empi, ja ensi kerran hänen ilmeensä kivettynyt liikkumattomuus
hälveni tuokioksi hyvin lievän hämmästyksen ilmeen tieltä.
"Minä kysyn, missä?" toisti Zoë painokkaasti, kumartuen jälleen hänen
puoleensa.
"Tuolla puolen veden", vastasi Gorlias vihdoin.
"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Zoë heti vuorostaan.
Gorlias katsoi pitkään hänen hunnunpeittämiin kasvoihinsa.
"Kuka te olette?" kysyi hän vihdoin. "Kuka on opettanut teille näitä?"
Hän vilkaisi epäluuloisesti Omobonoon, joka, kuten hänellä oli aihetta
luulla, tunsi salaisuuden.
Zoë pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Eräs häntä suurempi on opettanut minulle, mitä
tiedän. Voitte lähteä nyt, sillä sanomanne on saatettu perille. Minä
tahdon tehdä minkä voin, eikä sen enempää ole sanottavana, sillä se on
minun asiani yhtä hyvin kuin hänen -- se on oikea asia, ja Jumala on
sen puolella."
Gorlias puhui jälleen ääneen ja päätti horoskoopinselityksensä
ilmoittamalla Zoëlle, että jos tämä halusi tietää lähempiä
yksityiskohtia ihmeellisestä tulevaisuudestaan, oli hänen tiedusteltava
häneltä aika ajoin, koska kuun vaiheilla oli suuri vaikutus hänen
kohtaloonsa.
"Kun kokóna haluaa tavata minua", sanoi hän ylös noustessaan, "lähettää
messer Omobono minulle sanan, ja minä tulen."
Ennenkuin Zoë huomasi, ettei Gorlias ollut korjannut huostaansa
helminauhaa, oli tämä kumartanut hyvästiksi ja oli jo ovella Omobonon
luona, joka kumarsi syvään Zoëlle ja johti tähtienselittäjän ulos.
Yksin jäätyään Zoë otti kaulanauhan pukunsa poimuista, jossa se oli
piillyt, ja katseli sitä hetken ennenkuin kätki sen poveensa. Sillä hän
ei halunnut antaa palvelijatyttöjen nähdä sitä ja pohti jo mielessään,
minne kätkisi sen siksi kunnes saisi tilaisuuden antaa sen takaisin.
Mutta kun kylmät helmet koskettivat hänen ihoaan lähti niistä pieni
vilunvärähdys hänen sydämeensä, ja hänestä se oli kuin jonkinlainen
varoittava enne.
Hän ymmärsi varsin hyvin mitä oli tapahtunut, sillä hän oli
nopea-älyinen. Rustan, joka oli osoittanut tietävänsä salaisuuden,
ja hänen vaimonsa, joka oli puhunut hänelle Gorliaksesta, olivat
kertoneet viimeksimainitulle Carlo Zenon rakastuneen kauniiseen
kreikkalaiseen orjattareen, joka arvatenkin voitaisiin lahjoilla saada
houkutelluksi käyttämään vaikutusvaltaansa isäntäänsä. Sillä Zenon
entiset urotyöt olivat jo kutoneet jonkinlaisen tarunomaisuuden hänen
nimensä ympärille, niin että soturitkin puhuivat hänestä keskenään ja
kertoivat tarinoita siitä epätoivoisesta urheudesta ja hämmästyttävästä
taidosta, jolla hän Kreikassa oli pitänyt puoliaan pientä turkkilaista
armeijaa vastaan kourallisella miehiä melkein kokonaisen vuoden, sekä
monta muuta tarinaa, joista mielikuvituksellisimmalle vivahtavakin
oli vähemmän ihmeellinen kuin suuri osa siitä, mitä hänelle myöhemmin
elämässään tapahtui.
Se oli varmaan näyttänyt varsin helpolta tähtienselittäjästä, ja
ehkäpä Omobonostakin; mutta Zoësta itsestään se tuntui omituisen
mahdottomalta, kun hän muisti ainoata keskusteluaan tuon miehen kanssa,
jonka taivuttamisen hän nyt oli ottanut tehtäväkseen.
Hän tunsi täydelleen koko tilanteen. Oli tekeillä salaliitto
keisari Johanneksen vankeudesta vapauttamiseksi ja valtaistuimelle
palauttamiseksi, jolloin hänen poikansa Andronikus olisi teljettävä
Amenan torniin hänen sijaansa. Tuhannet Johannes-kuninkaan uskolliset
alamaiset tunsivat toisensa tunnussanoista ja puhuivat salaisesti
suuresta kapinaannoususta, jossa jotkut näkivät koston kärsimistään
vääryyksistä, kun taas toiset, kuten bukaralainen Rustan, toivoivat
rikastumista, palkintoja ja ehkäpä kunniaakin. Mutta valtaosa
armeijasta ei vielä ollut heidän puolellaan, tyytymättömiltä miehiltä
puuttui vielä rohkeutta tahi taitoa saarnata laillisen keisarin asiaa
tovereilleen, eikä vallankumouksella ollut mitään johtavaa sielua.
On paljon helpompaa valita kenraali sotamiesten joukosta kuin löytää
kapinan johtaja koettelemattomien ja harjaantumattomien miesten
keskuudesta.
Ennen vapautensa menettämistä keisari oli tuntenut Zenon, ja vaikka
olikin heikko mies, oli antanut hänelle oikeudenmukaisen arvon.
Vankeudessa hänellä oli keinoja saada silloin tällöin vaihdetuksi
viestejä ystäviensä kanssa, ja hän oli neuvonut heitä pyytämään Zenon
apua. Mutta tähän saakka hänen sanaansa joko ei oltu viety perille tai
oli Zeno ollut kuuro pyynnöille, joko arvellen, ettei aika yritykselle
ollut vielä tullut, tai ettei asia ollut kannatettava. Kaikkien
muitten yritysten hänen liikkeelle saattamisekseen rauettua tyhjiin
olivat vallankumoukselliset käyttäneet hyväkseen nyt tarjoutunutta
odottamatonta tilaisuutta.
Ajatus, että sellainen mies voisi kääntää historian juoksun, palauttaa
oikean hallitsijan jälleen valtaistuimelleen ja kostaa Mikael Rhangaben
kauhean kuoleman, oli välähtänyt Zoën mielessä hänen ensi kerran
nähdessään ostajansa Rustanin talossa, sillä synnynnäisellä johtajalla
ja taistelijalla on tavallisesti kasvoissaan jotakin, josta ei saata
erehtyä; mutta saada vaikutetuksi Carlo Zeno on oli toinen asia,
niinkuin hän oli oivaltanut syödessään illallista hänen kanssaan.
Olisi ollut yhtä vaikeaa saada häntä houkutelluksi tekemään jotakin,
mihin hän ei omasta tahdostaan ollut taipuvainen, kuin olisi ollut
mahdotonta estää häntä siitä, mihin hän katsoi hyväksi ryhtyä. Mitä
taas tuli hänen voittamiseensa asian puolelle hienommilla keinoilla,
niin sellainen ajatuskin sai jalosyntyisen tytön punastumaan. Zeno ei
varmasti ollut rakastunut häneen ensi näkemällä; siitä Zoë oli yhtä
varma kuin ettei hän itsekään Zenoa rakastanut.
Mutta miettiessään hän kuitenkin tuli äkkiä ajatelleeksi, mahtoiko
Gorliaksen puhe Giustina Polosta olla totta. Oliko hän todella
kolmenkymmenen ja olivatko hänen kasvonsa kuoppaiset kuin riivinrauta,
kuten Gorlias oli sanonut? Jos hän oli ruma, niin miksi kävi Zeno
Polon talossa niin usein? Sillä Zoë ei epäillytkään, ettei hän mennyt
sinne joka kerta kuin hän soudatti itsensä Kultaista Sarvea ylös
kauniissa veneessään. Hän oli huolellisesti puettu aina kuin hän astui
veneeseensä; ei hän vanhaa Poloa varten niin hienoihin vaatteisiin
pukeutunut.
Zoësta tuntui nyt kovin yksinäiseltä. Kahden ensimmäisen päivän
aikana hän oli nauttinut lepoa ylellisessä ympäristössään, odotellen
jonkunverran jännittyneenä Zenon uutta käyntiä, ja hän oli ajatellut
tyydytyksellä kaikkea sitä mukavuutta, minkä hänen uhrauksensa varmasti
oli tuottanut hänen kasvatusäidilleen, pikku pojille ja vanhalle
Nektaria-raukalle. Mutta nyt hän toivoi, että hän voisi saada edes
varmuuden siitä, että heidän asiansa olivat hyvin, vaikka hän hiukan
omaksi ikäväkseen tunsikin kaipaavansa heitä vähemmän kipeästi kuin
oli luullut. Useita kuukausia hän oli hoidellut kyria Agataa mitä
hellimmin sekä auttanut vanhaa orjatarta lasten vaalinnassa; viimeiset
viikot olivat kuluneet äärimmäisessä kurjuudessa, viimeiset päivät
loppukamppailussa nälkäkuolemaa ja sairautta vastaan, ja silloinkin
hän oli urheasti tehnyt parhaansa. Kuitenkin hän oli kauan tuntenut,
ettei kyria Agatalla ollut paljon todellista rakkautta häntä kohtaan
ja että kasvatusäiti olisi antanut hänen näännyttää itsensä kuoliaaksi
ruokkiessaan häntä ja poikia. Toisin olisi ollut, jos Rhangabe olisi
elänyt; Zoë olisi kernaasti kuollut nälkään hänen tähtensä, mutta hän
oli poissa, ja vaikka Zoë oli tehnyt ja kestänyt mahdottomimmatkin,
ei hän ollut tehnyt sitä oman veriheimolaisuutensa vaatimuksesta,
vaan tuon hyvän ja kelpo miehen muiston tähden. Hän oli nyt
rauhassa, kärsittyään kuolemantuskansa, hänen vaimonsa ja poikainsa
toimeentulo oli turvattu, siinä määrin kuin Zoë kykeni sen turvaamaan
antamalla vapautensa ja elämänsä heidän puolestaan. Zoë oli maksanut
kiitollisuusvelkansa vainajalle niin täysin määrin kuin oli kyennyt, ja
siinä velassa, jota vielä ei ollut pyyhitty pois, oli hän velkojana;
ne jotka olivat surmanneet Rhangaben, olivat velkaa hänelle hänen
sanomattomat kärsimyksensä ja hänen sydänverensä jok'ainoan kalliin
pisaran. He saisivat sen maksaa. Jos hän eläisi, saisivat he maksaa
kaikki viimeistä myöten.
Ja nyt oli kohtalo tuonut hänen ulottuvilleen koston välikappaleen,
urheimman, ripeimmän, viisaimman, hurjanrohkeimman miehen, minkä
saattoi löytää. Hänen sielunsa oli ääneti ja riemukkaana siemaissut
joka sanan, minkä Gorlias oli sanonut siitä miehestä, joka omisti hänet
niinkuin hän omisti maton hänen jalkainsa alla, katon hänen päänsä
päällä ja vaatteet hänen yllään.
Tämä mies oli hänen ulottuvillaan, mutta ei hänen vallassaan. Ei vielä.
Zoën mielentila oli muuttunut, ja hetken aikaa hän toivoi, itsekään
tietämättä mistä hän uneksi, että hän todellakin olisi yksi noita
Itämaiden lumoojattaria, joista hän oli usein kuullut puoleksikaan
käsittämättä, jotka hullaannuttivat miehet raivoon tai tuudittivat
rakastajansa uneen ja turmioon, mielensä mukaan; hän toivoi olevansa
tuo jumalaton Antonina, jonka tähden urhea, puhdassydäminen Belisarius
oli nöyryyttänyt itsensä tomuun; hän toivoi olevansa Theodora,
häpeämättömän suuri ja kaunis, ruhtinaallinen synnin ilmestys, joka
pakotti kantapäänsä alle kirkkohurskaan, pappishartaan puolen maailman
valtiaan -- Justinianuksen. Hän tunsi sen maan historian, jossa hän oli
kasvanut. Mitä oli noilla kummallakaan naisella sellaista, mitä hänellä
ei ollut, millä vallita miestä?
Sitten häpeän aalto tulvahti takaisin, ja hän käänsi kasvonsa poispäin
tyhjästä huoneesta, ikäänkuin se olisi arvannut hänen ajatuksensa; ja
sitten hän, niistä vapautuakseen, kutsui palvelijatyttöjään, taputtaen
käsiään kuuluvasti. Nämä tulivat juosten sisään ja seisahtuivat hänen
eteensä.
"Julia", sanoi hän, "mene ja etsi käsiisi kirjuri ja pyydä häntä
tulemaan minun luokseni."
Odottaessaan hän antoi Lucillan järjestää huntunsa jälleen niin, että
se peitti hänen kasvonsa, ja se oli tuskin tehty, kun toinen tyttönen
ohjasi Omobonon huoneeseen. Omobono kumarsi Zoëlle ja siveli vakavana
suippoa partaansa.
"Mitä kokóna suvaitsee?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
"Puhutteko latinaa?" kysyi Zoë, käyttäen itse tätä kieltä.
Pieni mies ojentautui ylpeästi ja rykäisi.
"Minun sukuni on ollut notaareja viidessä miespolvessa", vastasi hän
sellaisella latinankielellä, joka kyllä oli ymmärrettävää, mutta joka
olisi täyttänyt keskinkertaisen kirkonmiehen lievällä levottomuudella
ja saanut Ciceron tuhkan rapisemaan uurnassaan.
Zoë oli kuitenkin tyytyväinen, sillä vaikka hänen palvelustyttönsä
saattoivatkin ymmärtää italiaa, oli hän aivan varma, että latina oli
heille vierasta. Hän itse puhui sitä paremmin kuin Omobono, vaikkakin
hiukan pehmeällä kreikkalaisella korostuksella. Hän ei olisi voinut
olla sanomatta "vonus", kun piti sanoa "bonus", "ejo", kun piti sanoa
"ego", ja "thominus", kun piti sanoa "dominus".
"Missä thominus Carolus on?" kysyi hän, niin äkkiä että kirjuri oli
vähällä unohtaa varovaisuutensa.
"Hän on -- hän on mennyt ulos", vastasi Omobono.
"Kyllä. Hän on mennyt päivälliselle messer Sebastian Polon luo. Hän käy
siellä kaksi kolme kertaa viikossa."
Zoë katseli huvitettuna kirjurin kasvoja, joiden hämmästynyt ilme oli
lystikäs.
"Siis oli tuo mies todellakin tähdistälukija", sanoi Omobono
ihmetellen, "ja tähtienselittäminen ei olekaan pelkkää pötyä!"
"Sebastian Polon tytär on nuori ja kaunis", huomautti Zoë, jolla
nähtävästi ei ollut täyttä luottamusta astrologiaan.
Omobonon kasvot ja ele ilmaisivat rajoitettua hyväksymystä, mutta hän
ei virkkanut mitään.
"Sanokaa minulle heti", virkkoi Zoë, "että hän on kolmenkymmenen, että
hänen kasvonsa ovat kuoppaiset kuin poro sadekuuron jälkeen --"
"Se ei olisi totta", huudahti kirjuri. "Giustina Polo ei ole
erinomaisen kaunis, mutta hän on nuori ja sievä, ja kukkea kuin ruusu."
"Mutta hän on hyvin köyhä", huomautti Zoë. "Hänellä ei ole lainkaan
myötäjäisiä."
"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Omobono loukkaantuneena. "Sebastian
Polon kauppahuone on yhtä kukoistava kuin mikä muu hyvänsä
Konstantinopolissa! Hän on yhtä rikas kuin kuka tahansa tämän kaupungin
venetsialaisista, Marin Corneria ehkä lukuunottamatta!"
"Siis se on totta, että isäntä aikoo naida hänen tyttärensä", vastasi
Zoë, ikäänkuin todeten seikan, jota ei enää saattanut kieltää.
Hän yllytti kirjurin nopeasti sellaiseen kiihtymyksen tilaan, jossa
hänen latinan-kielioppinsa haihtui tuulen teille.
"Ei suinkaan!" huusi hän. "Se on kerrassaan valhetta! Kuka on kertonut
teille sellaista?"
"Tyttö on nuori, sievä, kukkea kuin ruusu, ja hyvin rikas", sanoi Zoë
luetellen. "Ettekö sanonut niin?"
"Kyllä --"
"Ja isäntä käy päivällisellä hänen isänsä talossa kolme kertaa viikossa
--"
"Ehkä --"
"Luuletteko, että Polo kutsuisi isäntää niin usein, jollei hän haluaisi
naittaa hänelle tytärtään?"
"Ehkä ei --"
"Tai että isäntä tahallaan pettäisi Poloa ja tyttöä?"
"Mitä sanottekaan?"
"Sitä vain, että thominus Carolus aikoo mennä naimisiin thomina
Justinan kanssa."
"Mutta minähän sanoin teille --"
"Te joko olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena",
keskeytti Zoë musertavalla loogillisuudella. "Kumpi on asianlaita,
herra kirjuri?"
Omobonon mielestä Zoë oli sillä hetkellä kauhea nuori ihminen. Hän
levitti kätensä ja loi silmänsä ylös kattoon toivottomana, mutta yhä
väittäen vastaan.
"Ja niin ollen", jatkoi Zoë, "mitä aikoo isäntä tehdä minulle?
Aiotaanko minut lukita tänne ainiaaksi?"
Jos mikään saattoi vielä enemmän hämmentää Omobonon mielen tasapainoa,
niin tämä kysymys sen teki. Hänen lempeä luonteenlaatunsa alkoi ärtyä.
"Mistä minä tiedän?" kysyi hän. "Hän tekee niinkuin parhaaksi näkee!
Kysykää häneltä itse!"
Olihan tyttö lopultakin vain orja, tuumi Omobono mielessään, kun
taas hän oli viiden notaari-polven jälkeläinen. Mitä oikeutta
oli tytöllä panna häntä ristikuulustelun alaiseksi? Hän oli sitä
enemmän suutuksissaan tytölle tuosta kysymyksestä, kun hänen oma
uteliaisuutensa oli kiusannut häntä päiväkausia, vaatien siihen
vastausta.
"Omobono", sanoi Zoë, teeskennellen hyvin vakavaa sävyä, "te tiedätte
varsin hyvin, mitä isäntä aikoo tehdä. Nyt minä kysyn teiltä
juhlallisesti ja kehoitan teitä vastaamaan neljän var --"
"Ei, ei!" huusi kirjuri hätääntyen. "Älkää kysykö minulta sen nimessä!"
"Minun täytyy, Omobono; ja teille on tietysti sanottu, mikä teitä
odottaa, jos kieltäydytte auttamasta ystävää tuolla puolen veden."
Hän lausui viimeiset sanat sellaisella painolla, että se sai Omobonon
vapisemaan.
"Niin, niin -- kyllä tiedän --", sopersi kirjuri heikosti, vaikk'ei
hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan rangaistuksesta.
"Teidät ruhjotaan mäsäksi tuuma tuumalta pienellä vasaralla,
sormenpäistä alkaen, kunnes ei koko ruumiissanne ole eheää luuta. Tämä
on vasta alku."
Omobonon polvet vapisivat.
"Sitten nahkanne vedetään nurin päänne yli ja sydämenne leikataan
elävänä ruumiistanne, Omobono, ja te kuolette."
Kirjurilla oli jo sellainen usko noiden taikasanojen haltijain mahtiin,
että hän kalpeni ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Vaikka kaikki tuo tehtäisiin minulle nyt heti", sopersi hän, "en voisi
sanoa teille, mitä isäntä aikoo!"
Zoë näki hänen puhuvan totta.
"Hyvä on", sanoi hän; "silloin teidän on toimitettava niin, että hän
tulee tänne tänään niin pian kuin hän palaa Polon luota."
"Minä sanon hänelle, että pyysitte tavata häntä --"
"Ei. Sanokaa hänelle, että tulen sairaaksi, jos minun kauemmin täytyy
olla suljettuna näihin huoneisiin, ja että jollei hän sitä usko,
niin tulkoon itse katsomaan miten laitani on. Hän seuraa luultavasti
neuvoanne. Minä en halua näyttää teille kasvojani, mutta minä vakuutan,
että olen hyvin kalpea, eikä minulla ole ruokahalua."
"Hän tulee kyllä", sanoi kirjuri luottavasti.
"Voitte tehdä minulle toisenkin palveluksen, Omobono", jatkoi Zoë.
"Olen saanut tietää, että viime perjantaina, kun menitte tapaamaan
Rustania minun ostoni johdosta, te kohtasitte hänet kerjäläisten
korttelissa Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkon lähellä, erään
talon luona, missä asui hyvin köyhää väkeä. Tämä on totta, eikö niin?"
Omobono nyökkäsi, ihmetellen kuinka tyttö tiesi tästä seikasta.
"Siellä oli eräs köyhä nainen sairaana, ja hänen seurassaan oli lapsia
sekä hyvin vanha hoitaja-vaimo, ja Rustan antoi heille jotakin. Minä
haluaisin nyt tietää, miten noiden ihmis-poloisten asiat nyt ovat
ja missä he asuvat, jos ovat muuttaneet pois siitä talosta. Minä
olen varma, että isäntänne on armelias ja sallii teidän antaa heille
jotakin, jos he vielä ovat puutteessa. Siellä oli kaksi pientä poikaa
ynnä täysikasvuinen tyttö, paitsi tuota sairasta naista ja hänen
hoitajaansa."
"Tehän tiedätte kaikki!" huudahti Omobono. "Tuon miehen täytyi
tosiaankin olla suuri astroloogi! Minä menen itse kerjäläiskortteliin
täyttämään käskynne."
Zoë oli näytellyt pikku näytelmänsä, koska hän oli jo arvannut Omobonon
luonteen ja halusi päästä varmuuteen siitä, että voisi luottaa hänen
apuunsa kaikessa mitä hän katsoisi hyväksi tehdä; sillä selvää oli,
että Zenon poissa ollessa kirjuri oli koko talon päänä ja palvelijat
tottelivat häntä empimättä. Mitä hän teki, se oli heidän silmissään
oikein, kuten Gorlias oli Omobonolle sanonut.
Että kirjuri piti kiirettä hänen käskynsä täyttämisellä, sen hän
huomasi ennenkuin iltapäivä oli puoleksikaan kulunut, sillä ikkunansa
ääressä istuessaan hän näki hänen tulevan ulos marmoriportaille
isäntäänsä odottamaan ja käyskentelevän edestakaisin musta- ja
valkearuutuisella kivityksellä veden reunassa.
Vihdoin hän seisahtui ja katseli Blachernaehen päin, sillä vene oli
tullut näkyviin. Zoë veti hunnun kasvojensa eteen ja nojasi päätään
avonaisen ikkunan oikeanpuoleiseen pieleen, ikäänkuin olisi ollut hyvin
väsynyt, eikä hän liikkunut tästä asennosta silloinkaan kuin vene tuli
likelle. Zeno istui perässä selkäkenossa eikä voinut olla näkemättä
häntä taloa lähetessään, mutta tytön asennosta hän luuli ettei tämä
nähnyt häntä, ja hän katsoi häneen suoraan pari kolme sekuntia. Zoë ei
hievahtanutkaan.
Omobono seisoi veden partaalla Zenon astuessa maihin ja pyysi saada
sanoa hänelle muutamia sanoja nyt heti. Zeno käski viittauksella viedä
veneen pois.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän, vilkaisten uudelleen ikkunaan.
Zoë ei ollut liikkunut, mutta hän saattoi nähdä Zenon huntunsa läpi.
Sitten molemmat miehet kävelivät edestakaisin, Omobonon puhuessa
matalalla äänellä, mutta vaikka Zoë ei kuullut sanoja, tiesi hän mikä
puheen sisällys oli. Sitten kuului Zenon ääni kylmänä ja selkeänä.
"En suinkaan", sanoi hän varmasti. "Mitään sellaista minä en tee!
Jollei hänellä ole ruokahalua, niin lähetä noutamaan lääkäri.
Luuletko minua lääkäriksi? Lähetä noutamaan vanhaa Salomonia,
juutalaista lääkäriä. Hän on paras, ja hän on vanha mies. Jos hän
sanoo tytön tarvitsevan ulkoilmaa, niin vie hänet soutelemaan veneessä
palvelustyttöjen seurassa kauniina aamuina."
Seurasi sitten Omobonon kysymys, jota Zoë ei selvästi kuullut. Zenoa
nähtävästi suututti.
"Omobono, sinä olet kelpo mies", sanoi hän, "mutta sinulla ei ole
järkeä enempää kuin kaakattavalla kanalla! Älä ajattele koskaan! Se ei
ole sinun vahva puolesi. Kun teet juuri niinkuin minä käsken, niin et
tee erehdyksiä."
Kirjurin ääni kuului jälleen, matalana ja epäselvänä.
"Ei", vastasi Zeno. "Sinun ei tarvitse mennä sanomaan hänelle mitä olen
sanonut, sillä hän on arvatenkin kuullut itse joka sanan ikkunasta. On
tarpeetonta koskaan sanoa naisille mitään. He tietävät aina ennen kuin
heille sanookaan."
Sitten Zeno meni sisään, ilmeisesti huonolla tuulella. Jos mikään voi
saada naisen harmistumaan hänen kuunnellessaan keskustelua hänestä
itsestään, niin ainakin se, kun hän kuulee sanottavan hänen arvatenkin
olevan kuuntelemassa. Zoë ei ollut piiloutunut ja Zeno oli nähtävästi
tarkoittanutkin, että hän kuulisi mitä hän sanoi, mutta hän tunsi
itsensä sitä syvemmin loukatuksi. Hänen poskiaan kuumotti, ja hän
veti hunnun syrjään saadakseen viileyttä. Siis ei Zeno aikonutkaan
tulla enää häntä tapaamaan! Juutalainen lääkäri ja tuulottelua
veneessä, Omobono seurana! Ja hänelle oli sanottu, että hän oli ollut
kuuntelemassa -- se oli sietämätöntä! Hän heitti huntunsa toiselle
puolelle, silkkisaalinsa toiselle, ja sitten käveli edestakaisin
pitkässä huoneessa rauhattomin askelin, niinkuin nuori villieläin
häkissä.
Pienet palvelustytöt korjasivat esineet maasta ja katselivat häntä
levottomina, sillä hän oli aina näyttänyt hyvin lempeältä. He
katselivat nyt häntä suurin silmin, ja heidän tuijotuksensa ärsytti
häntä, kunnes hän tunsi haluavansa lyödä heitä korville ja toivoi että
hänellä olisi ollut neekerittären ruoska vyöllään. Sitten hän ilman
mitään silminnähtävää syytä heitti käsivartensa lähimpänä seisovan
ympärille ja suuteli hämmästynyttä tyttöä kymmenkunnan kertaa, nostaen
hänet melkein kohoksi lattiasta. Päästäessään hänet irti hän nauroi
itselleen hermostuneesti.
Häntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä
kulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa
lausetta:
"Hän saa sen maksaa, hän saa sen maksaa!"
Nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena
nuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on
ilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet
tai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se
jotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla
hulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan
sen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut
monen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.
"Hän saa sen maksaa!" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen
liikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin -- nopeammin, mutta se ei
tehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen
askeltensa mukaan.
Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa
sen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut
hänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua;
silloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen
vihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä
johtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi
pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.
Mutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen
ruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen
lähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta
heittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi
jumalatonta.
Zoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui
ajattelemaan -- "täysikasvuisen ihmisen lailla", kuten hän itsekseen
sanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat.
"Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi", oli hän
sanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu
hänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että
hän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa
siihen pienet kyntensä.
Ruokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka
voisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän
seinän sisään? -- alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut
tulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa
pitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui
katsomaan!
Tällainen oli siis ajattelemista "täysikasvuisen ihmisen lailla",
niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli
ympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä
oli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne
jo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen.
Sellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi
askarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia!
Ruusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno
tiesi hänen tarpeistaan.
Hän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä
hehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät
silloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän
kutsui Julian luokseen.
"Mene kirjurin luo", sanoi hän, "ja käske hänen lähettää minulle joku
kirja."
"Kirjako?" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan
nähnyt naista, joka osasi lukea.
"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä.
Minua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä",
lisäsi hän käskevällä äänellä.
Tyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa
alakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä
se ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli
verrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.
"Mihin hän kirjaa tarvitsee?" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen
katseensa tileistään.
"Lukeakseen, luullakseni, herra", vastasi tyttönen arasti; "ja hän
käski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian."
"Ikäänkuin orja osaisi lukea!" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen
näköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin
nahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut
nahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.
"Vie hänelle tämä", sanoi hän, työntäen kirjan tytön käsiin.
Julia otti sen, ja ennenkuin hän oli poistunut huoneesta, oli Omobono
jälleen kiintynyt vakavana numeroihinsa; mutta joka kerta kuin hän
laski yhteen sarekkeen, tuntui summaksi tulevan "kaakattava kana" eikä
mitään järjellistä. Mutta Julia juoksi yläkertaan.
Zoë päästi nahkaliuskat solmusta ja avasi kirjan keskeltä. Suuttumuksen
ja inhon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kirjuri, joka ei uskonut
hänen todella osaavan lukea, vaikka hän puhuikin latinaa sujuvasti,
oli lähettänyt vanhan tilikirjan vastaukseksi hänen pyyntöönsä. Siinä
oli sivumäärin merkintöjä ja numerosarekkeita, kaikki siististi
kirjoitettuina Omobonon selvällä, pienellä käsialalla vankalle
liinapaperille. Siellä täällä oli joku toinen tehnyt muistiinpanon,
ikäänkuin tarkastaen hänen työtänsä.
Zoë sysäsi kirjan pois luotaan sohvalle, ja se putosi reunalta alas ja
jäi makaamaan suulleen lattialle avonaisena. Sitten äskeinen nuotti
alkoi jälleen soida hänen korvissaan.
"Hän saa sen maksaa!"
Nuotti soi soimistaan, ja hän unohti kokonaan, kuinka hän oli halunnut
kuolemaa ja kuinka Zenon ensimmäisen käynnin odottaminen oli ollut
kamalampaa kuin mikään hänen ennen kärsimiinsä, vilu, nälkä tai
kurjuuskaan. Tai jos hän sitä muistikin, niin hän sanoi itselleen,
ettei se mies, jonka hän oli nähnyt, ollutkaan sellainen kuin hän oli
odottanut, ja ettei hänen tarvinnut tämän puolelta pelätä mitään. Siitä
hän oli ihan varma.
Hän kääntyi sivuttain, loikoessaan siinä sohvalla puolittain makaavansa
asennossa, kunnes ulottui tavoittamaan lattialla viruvaa tilikirjaa.
Toinen orjatytöistä hypähti matolta auttamaan häntä.
"Mene pois!" huudahti hän ärtyisästi, sillä hän oli saanut kiinni
kannesta ja vetänyt niteen sohvan reunan yli. "Minä kutsun, jos
tarvitsen jotakin."
Tytöt hiipivät hiljaa pois ja jättivät hänet yksin. Hän käänteli
sivuja jonkinlaisella äkäisellä uteliaisuudella, puolittain odottaen
löytävänsä jonkun merkinnän, joka koskisi hänen laillaan ostettuja ja
myytyjä orjia. Sillä hetkellä hän olisi uskonut Zenon kykenevän mihin
hyvänsä.
Mutta vaikka hän löysi suuren määrän outoja sanoja, joita hän ei
ymmärtänyt ja jotka koskivat tonnistoa, vakuutusta, voittoa ja häviötä
ja kaikkia Itämaan-kauppiaan liiketoiminnan monimutkaisia seikkoja,
ei siinä ollut mitään, minkä olisi mahdollisesti voinut tulkita
merkitsevän sitä, että Zeno olisi käynyt kauppaa ihmisolennoilla,
niinkuin useimmat Konstantinopolissa asuvat venetsialaiset varmasti
tekivät. Sebastian Polon nimi esiintyi hyvin usein. Suuria rahaeriä
oli maksettu hänelle, ja toisia suuria eriä saatu häneltä. Oli selvää,
että nämä molemmat miehet olivat läheisissä liikesuhteissa ja ryhtyivät
alinomaa yhteisiin yrityksiin, jakaen keskenään voitot ja tappiot.
Tämähän saattoi selittää Zenon tiheät käynnit kauppias-toverinsa
luona, vaikka Zoë ei ollut halukas tunnustamaan sellaista näkökantaa.
Päinvastoin hän uskotteli itselleen, että Zeno oli liikeyhteydessä
Polon kanssa yksinomaan sitä varten, että saisi sillä verukkeella nähdä
useammin tämän tytärtä. Senkin hän saisi maksaa! Tuo nuotinpätkä surisi
hänen päässään kiivasta vauhtia.
Hän taputti käsiään.
"Vie tämä takaisin kirjurille", sanoi hän, antaen kirjan Julialle.
"Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon
jotakin luettavaa."
Jälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta
liiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon
menneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä
hänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun
arvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen
takaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä
miellyttänyt.
Ensimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän
kanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa.
Hän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko
jutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi
hänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se
oli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi
lukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut
kaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen
olevan?
Tuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti
tekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen
suuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet
tekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili
huolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.
"Sinä puhut liian paljon", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. "Mene
yläkertaan."
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse
omaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin
hämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun
hetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten
huoneistoon.
Muutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja
kädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla
tuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli
tapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen
läpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa
ja astui sisään.
"En ole mikään erinomainen lukumies", lausui hän, astuen sohvaa kohti,
"mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen
tekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni
hän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska
sitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle
keisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa."
Zoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja
käytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että
Zeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei
Zeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa,
katsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa
hän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.
Mahdollisesti Zoë oli arvannut, että jos hänen onnistuisi saada aikaan
hälyä talossa lähettämällä sanoja Omobonolle, ilmestyisi vihdoin isäntä
itse omassa persoonassaan; ainakin hän tunsi pientä voitonriemun
väristystä, kun Zeno seisoi hänen edessään tuoden kirjan ja puhellen
leppyisästi, ikäänkuin sovitusuhrina pitkäaikaisesta laiminlyönnistään.
"Kiitos", sanoi Zoë, hyvin vienosti. "Ehkä teidän armonne haluaa istua?"
Julia oli työntänyt esiin ison kääntötuolin, ja Zoë viittasi häntä ja
hänen toveriaan istumaan huoneen nurkkaan. Zeno luuli hänen lähettäneen
heidät pois huoneesta, ja hän katsahti taaksensa ja näki heidät istua
kyyköttämässä matollaan vierekkäin.
"Käskenkö heidät pois?" kysyi Zoë, suloisesti hymyillen.
"He eivät ole tiellä", vastasi Zeno kylmästi; sillä hän tunsi, että
he saattaisivat olla, jos ymmärtäisivät, mutta hän ei olisi millään
suostunut lähettämään heitä pois juuri silloin.
Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana Zoë avasi käsikirjoituksen ja
luki koristellun nimilehden.
"Teillä on täällä ikävää", virkkoi Zeno kömpelösti.
Zoë ei edes katsahtanut ylös ja oli vastaavinaan hajamielisesti,
kuunnellessaan kirjan lehtiä.
"Oi, ei!" sanoi hän. "Ei vähintäkään, sen vakuutan!"! Hän käänsi
jälleen nimilehden esiin ja luki ääneen: "'Dante Alighierin Jumalainen
Näytelmä' -- olen kuullut tuota nimeä mainittavan. Sisilialainen hän
kai oli? Vai lombardialainenko? En voi muistaa. Oletteko lukenut
runoelman? Maalaukset ovat aika somat, näenmä. On paljon enemmän eloa
italialaisessa maalauksessa kuin meidän jäykissä, kultataustaisissa
kuvissamme. Tietysti niissä on jonkinlaista lapsellista
yksinkertaisuutta, eikä niissä näy kouluutusta eikä hyvien mestarien
esimerkkiä eikä vanhan taiteen kunnioitusta! Mutta ne esittävät jotakin
olevaista, kun taas meidän kreikkalaiset kuvamme esittävät sellaista
mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Oletteko samaa mieltä kuin minä?"
Hän oli puhunut huolettomaan sävyyn, leikkien kirjalla ja katsahtaen
ylös ainoastaan tehdessään kysymyksen, odottamatta vastausta. Kun hän
vihdoin pysähtyi, oli hän tehnyt niin monta kysymystä, että Zenon
mieleen kiintyi vain viimeinen.
"Te pitäisitte Venetsiasta", sanoi hän, "mutta vielä enemmän pitäisitte
Firenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen."
"Ettekö ole nähnyt niitä itse?"
"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa
joitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen."
Zenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän
välinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin
ja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta.
Tämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen
taloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen
valkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno
olisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan
kärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën
herkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut
pienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät
kuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva
todellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën
hienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa
laskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua
siihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen
läsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan
empinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut
halua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä
keisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta
nimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä
kuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin.
Kuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin
uskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.
"Olen kuullut, että te olette sankari", huomautti Zoë, katsomatta
Zenoon. "Onko se totta?"
Sitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti,
kuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen
äänettömyydestään.
"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?" kysyi Zeno nauraen, sillä
Zoën kysymys oli murtanut jään -- tai ehkä tukahduttanut tulen
hetkiseksi. "Minä olen aivan tavallinen mies!"
"Sitä minä epäilen, herra", vastasi Zoë, nauraen hänkin, vaikka ei
paljoa.
"Teillä ei ole kokemusta miehistä", sanoi Zeno. "He ovat kaikki
samanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole
enemmän toistensa kaltaisia."
"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi.
Sitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja
kuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä
kokonaisen vuoden --"
"Olen tietysti kokenut hiukan taisteluakin", vastasi Zeno. "Mutta se
kuuluu kaikki menneisyyteen. Minä olen nyt vakava, rauhaarakastava
venetsialainen kauppias, enkä mitään muuta."
"On varmaankin hyvin ikävää olla vakava, rauhaarakastava venetsialainen
kauppias", sanoi Zoë, heikosti matkien hänen puheensävyään.
"Rahan ansaitseminen on liian kovaa työtä ollakseen ikävää."
"Taitaa olla. Ja sitten", lisäsi Zoë suurenmoisen rauhallisesti, "olen
aina kuullut sanottavan, että ahneus on vanhuuden intohimo."
Zeno meni ansaan.
"Hyväinen aika!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kuinka vanhaksi luulette
minua?"
Zoë katsoi häneen levollisesti.
"Minulla ei ole kokemusta miehistä", sanoi hän täysin vakavana, "mutta
käytöksestänne päättäen minä arvostelisin teidän olevan -- noin
viidenkymmenen korvilla."
Zenon naama piteni, sillä Zoë puhui niin luonnollisesti ja tyynesti,
ettei hän voinut uskoa tämän tekevän pilaa hänestä.
"Minä täytän elokuussa yhdeksänkolmatta", vastasi hän.
"Vasta yhdeksänkolmatta?" Zoë oli olevinaan hyvin hämmästynyt. "Minä
olisin luullut teitä paljoa, paljoa vanhemmaksi! Oletteko ihan varma?"
"Olen." Carlo nauroi. "Ihan varma. Mutta minä taidan näyttää teistä
hyvin vanhalta."
"Kyllä, hirveän vanhalta!" Zoë nyökäytti vakavasti puhuessaan.
"Tehän olette seitsemäntoista, eikö niin?" kysyi Zeno.
"Mistä ihmeestä minä tietäisin?" kysyi Zoë. "Eikö minun ikäni ole
kirjoitettu kuittiin, jonka Rustan antoi teille minun mukanani? Kuinka
orja tietäisi oman ikänsä? Ja jos tietäisimmekin sen, niin luuletteko
kenenkään meistä voivan puhua totta muuten kuin kidutettaessa? Eihän
kannattaisi vääntää käsivarsiani pois sijoiltaan ja polttaa jalkojani
kuumilla raudoilla vain sitä varten, että saataisiin tietää kuinka
vanha olen, vai kuinka? Ettehän voisi minua enää myydäkään, jos minua
olisi kerran kidutettu!"
"Millaisia kauheita ajatuksia teillä on! Kuinka voisi kiduttaa tätä
pikku raukkaa!"
Tämän sanottuaan hän ilman varoitusta tarttui Zoën käteen ja katseli
sitä. Zoë teki heikon, vaistomaisen liikkeen vetääkseen sen pois, mutta
sitten se oli Zenon kädessä aivan hiljaa ja alistuvana.
"Olen varma, etten koskaan voisi kestää tuskia", sanoi Zoë hymyillen,
"Minä sanoisin heti kaikki! Minusta ei koskaan tulisi hyvää
salaliittolaista. Te olette varmaankin haavoittunut joskus, nuorena
ollessanne. Sanokaa, koskiko se hyvin kovasti?"
Zeno päästi vastatessaan hänen kätensä valahtamaan alas, ja Zoë veti
sen pois ja piilotti väljän hihansa alle.
"Terävän miekan viilto tuntuu kuin jääkylmällä vedellä valelu", vastasi
hän. "Pisto läpi lihan tuntuu kuin suuren okaan pisto, ja samanlainen
pisto tuntuu taas, kun kärki tulee ulos toiselta puolen. Jos saa pahan
haavan päähänsä, ei sitä tunne kuin hyvin vähän, tai ei ollenkaan,
sillä silloin huumaantuu heti; särky jälkeenpäin se vasta todella
koskee. Jos saa haavan keuhkoihinsa, ei tunne mitään, mutta veren tulva
tahtoo tukkia kurkun, ja silloin täytyy kääntyä heti suulleen, jotta ei
tukehtuisi. Luunmurtumat koskevat jälkeenpäin tavallisesti enemmän kuin
ensiksi, mutta omituinen tunne on, kun kahdenkäden-miekalla isketään
solisluu murskaksi --"
"Armahtakoon!" huudahti Zoë. "Millainen luettelo! Kuinka tiedätte miltä
mikin tuntuu?"
"Minä muistan", vastasi Zeno yksinkertaisesti.
"Oletteko haavoittunut kaikilla noilla eri tavoilla, ja elätte vielä?"
Zeno hymyili.
"Kyllä; ja te ymmärrätte nyt, minkätähden näytän niin vanhalta."
"En minä tarkoittanut totta", sanoi Zoë. "Te tiesitte kyllä, etten
tarkoittanut. Teidänhän tarvitsee vain katsoa itseänne peilistä
nähdäksenne että tein pilaa."
"En minä niin kovin syvästi loukkautunut siitä, että minua luultiin
viisikymmenvuotiaaksi", vastasi Zeno, hiukan vastoin totuutta.
"Oh, ei toki!" nauroi Zoë. "En voi kuvitellakaan, että minun
mielipiteeni teidän iästänne teitä mitenkään liikuttaisi. Se oli
typerää minun puoleltani -- mutta niin monia seikkailuja kokeneeksi
mieheksi te näytätte mahdottoman nuorelta!"
"Sitä parempi, koska soturipäiväni ovat ohi."
"Ja koska olette vakava, rauhaarakastava kauppias", sanoi Zoë jatkaen
hänen lausettaan. "Mutta oletteko ihan varma siitä, herra? Eikö mikään
saisi teitä paljastamaan miekkaanne jälleen ja panemaan henkeänne
alttiiksi taistelussa? Eikö mikään?"
"Ei mikään, mikä ei koskisi omaa kunniaani, se on vilpitön uskoni."
"Ettekö tekisi sitä naisen tähden?" Zoë kääntyi häneen päin,
tarkatakseen hänen kasvojaan, mutta niiden ilme ei muuttunut.
"Kolme asiaa voivat tehdä viisaankin miehen hulluksi -- viini, naiset
ja arpapeli."
"Tosiaankin! Teidän armonne luettelee meidät hyvässä seurassa. Mutta se
ei ole vastaus kysymykseeni."
"Onpa sentään", sanoi Zeno nauraen. "Miksi tekisin naisen tähden
sellaista, mitä en tekisi arpanoppien tai viinin tähden?"
"Mutta arpanopat ja viini eivät ole koskaan vietelleet teitä", vastusti
Zoë.
Zeno nauroi kovemmin.
"Eikö koskaan? Kun olin ylioppilaana Paduassa, möin kaikki tyyni,
kirjanikin, saadakseni rahaa niihin molempiin. Vasta kirjat
menetettyäni minä rupesin soturiksi ja opin maailman suurinta
uhkapeliä. Siihen verrattuna arpanopat ovat nukutusainetta ja viini
unijuomaa."
Hän vain hymyili nyt naurunsa jälkeen, mutta hänen puhuessaan oli hänen
kasvoillaan ilme, jonka Zoë silloin näki ensi kerran ja jota hän ei
unohtanut, vaan muisti elävästi nähdessään sen toiste. Se oli vain
hieno häive ja olisi miesten kesken voinut jäädä huomaamatta, mutta
se puhui tytön sukupuoliominaisuuksille ja sai hänen nuoren verensä
värähtelemään. Hän ei olisi mistään hinnasta suonut Zenon arvaavan,
mitä hän tunsi sillä hetkellä.
"Taistelu houkuttelisi teitä taistelun itsensä takia, jollei mikään muu
voisi sitä tehdä", vastasi Zoë rauhallisesti.
"Hm -- ehkä, ehkä", vastasi Zeno miettivästi. "Mutta te tarvitsisitte
asian, vaikka mitättömänkin, ja teillä ei ole mitään täällä, vai onko?"
"Ei mitään, jota välittäisin ottaa ajaakseni."
"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella -- tuolla
puolen veden", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen
kasvojaan.
Lause ei merkinnyt Zenolle mitään.
"Tuolla puolen veden?" toisti hän huolettomasti. "Kotona Venetsiassa,
tarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi
kahdesti kutsua!"
Oli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën
käyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän
aamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille
vangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.
Zoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin,
ja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme
hiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua
joksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin
leimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli
välähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä
tekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä
on ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua,
kuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen
kausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat
samat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin
keskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin
määrätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen
miehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille
kuvaillaan "vehkeileviksi", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen,
ihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin
tehdä.
Zeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä
kovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.
"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut
lukkojen taakse", sanoi hän, "niin hänen ystävänsä ovat tehneet
parhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän
lähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan.
Miksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee
Amenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani
Johannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa
sormeanikaan!"
Zoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon
vapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan
tasalle silmänräpäyksessä.
Sitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä,
koska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut
voittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan.
Zoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä,
ikäänkuin hän sen hyväksyisi.
"Te olette väärässä", sanoi hän, unohtaen kokonaan, että oli ottanut
näytelläkseen orjan osaa. "Teidän pitäisi auttaa häntä, jos vain voitte
-- ja te voitte, jos tahdotte."
Zeno katsoi häneen hämmästyneenä. Zoën äänessä oli käskevää sävyä,
ja pienet palvelustytöt, jotka Zeno oli unohtanut nurkkaan selkänsä
taakse, tuijottivat hämmästyen hänen rohkeuttaan. Ei sanaakaan
keskustelusta ollut jäänyt heiltä kuulematta.
"Minä tarkoitan", jatkoi Zoë, ennenkuin Zeno oli ehtinyt löytää
vastausta hänen suoraan väitteeseensä, "että jos olette tosi
venetsialainen, niin teidän pitäisi haluta sen miehen kukistamista,
jonka genualaiset ja turkkilaiset ovat asettaneet valtaistuimelle.
Johannes on teidän ystävänne ja teidän kotimaanne ystävä, vaikka hän on
heikko mies ja pysyykin sellaisena. Andronikus on Venetsian vihollinen
ja sen vihollisten ystävä. Nytkin hän on valmis antamaan heille
Tenedos-saaren -- Dardanellien avaimen -- --"
"Mitä?" kysyi Zeno kovalla ja suuttuneella äänellä. "Tenedoksenko?"
Hänen käytöksensä oli muuttunut, ja hän miltei nousi kohoksi
istuimeltaan kumartuessaan eteenpäin ja tarttuessaan kiihkossaan Zoën
ranteeseen. Zoë oli iloinen ja hymyili hänelle.
"Niin", vastasi hän, "genualaiset vaativat sitä suojeluksensa palkaksi,
ja he pakottavat hänet antamaan sen heille. Mutta se ei ehkä ole
helppoa, sillä saaren käskynhaltija on uskollinen Johannekselle."
"Kuinka tiedätte kaikki nämä asiat?" kysyi Zeno, yhä pitäen häntä
ranteesta ja koettaen katsoa häntä silmiin.
"Tiedän ne vain", vastasi Zoë. "Jollen puhu totta, saatte myydä minut
markkinoilla huomispäivänä."
"Kautta evankelistan", vannoi Zeno, "te ansaitsisitte sen."