"Pelkäättekö minua?"
Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën
kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus.
Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä,
ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.
Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin
vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen
hengittävän kiivaasti.
Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli
taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin
kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi
surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä
pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet
iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä.
Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä
tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:
"Pelkäättekö minua?"
Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta
ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet
heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän
harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa,
joka oli ostanut hänet.
Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno
istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi,
jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen
jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin
toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle
tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän
lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja
Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria
Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon
Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja
se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan
tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.
Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin
urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä
eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden
tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.
Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli
paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan
sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja
olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä
paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa
kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret
liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan
hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä
hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa
olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin
laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin
ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta
tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta
omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä
tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi
ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa
kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.
Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen
esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.
Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin
liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita
minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä
tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä.
Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä,
ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla
loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä
pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet
kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi,
niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän
oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.
Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen
puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin
syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän
ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten
levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet
riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista,
mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan
tietää hänen koskaan tunteneen.
Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti
toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon
silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei
voinut pelätä.
"Sanokaa minulle kuka te olette", sanoi Zeno tyynesti.
Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon
mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin
puhui.
"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko
bukaralainen pettänyt teitä?"
"Ei! Mikä ajatus!"
"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen
enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"
"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen
hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.
Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä,
mutta hän ei puhunut mitään.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen
äänettömyydestään.
Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä
puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä
saattoi tapahtua kyria Agatalle.
"Minä olen teidän ostettu orjanne", sanoi hän melkein heti. "Minulla ei
ole sanottavana mitään muuta."
"Mutta onhan teillä ollut äiti?"
"En ole koskaan tuntenut häntä."
"Entä isänne sitten?"
"En ole tuntenut häntäkään."
Zeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut
mitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan
omaisuuteensa nähden.
"Minä en usko teitä", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja
alkoi astella huoneessa.
Nyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen
viime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut
vähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat
kuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.
"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta", sanoi
hän, seuraten Zenoa silmillään.
Zeno teki kärsimättömän eleen.
"Orja ei voi tehdä valaa", vastasi hän töykeästi.
Zoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta
Zeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin,
ja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.
Zeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat
palvelustytöt tulivat esiin.
"Tuokaa illallinen", sanoi Zeno.
Kun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui
jälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi
tilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä,
mutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi
tuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän
Zoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen
tapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti
laitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa,
hienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli
vaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.
"Menkää", sanoi Zeno tytöille. "Minä kutsun teitä sitten."
Tytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä
ja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.
"Teidän pitää syödä ja juoda", sanoi hän lempeästi. "Jos on jotakin,
mistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä."
"Te olette ystävällinen", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään.
"Minulla ei ole ruokahalua", lisäsi hän hetken perästä.
En tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä
sanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen
tyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan.
Zoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta
ja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen,
jos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän
arkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen
edessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa
muutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi
tasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri
kurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen
seurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin
tottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin
useimmiten hän kuitenkin on oikeassa.
Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän
halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä
auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi
pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli
lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja
katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo
sitä aikaa -- viisi minuuttia taaksepäin -- jolloin Zoë oli pelännyt
häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn,
tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö
näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa,
ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi
hämmästynein ilmein.
"Oletteko jo lopettanut illallisen!" kysyi hän vienosti.
Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan
arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.
"Te ette näytä pelkäävän minua enää", virkkoi hän vastaukseksi.
"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla
äänellä.
Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli
panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä
vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan
olonsa luontevammaksi.
"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani.
Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt
selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."
Zoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.
"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni
varten."
Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen
suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.
"Siis tekin olette vain orjakauppias!" huudahti hän halveksivasti.
Mutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen
voidessaan nauraa. Se kevensi.
"Ei", sanoi hän, "en ole orjakauppias. Olen venetsialainen
tukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli
minusta tulla palkkapitäjän haltija!"
"Pappi!" Zoën kasvot kuvastivat hänen inhoaan.
"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn", vastasi
Zeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui.
"Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen
aatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin
hänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen
mainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa --"
Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois
ja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli
hiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon
ja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän
myönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa
oli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin
tavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle
miehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi,
vaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella
heikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden
aikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää
murtumatta jollakin tavoin.
Zeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti,
tahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman
varoitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket
punoittavat.
"Venetsia on kaunis kaupunki", sanoi hän suostutellen. "Te tulette
olemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa -- hän antaa teille --"
"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?" Tyttö oli saanut jossakin
määrin takaisin mielenmalttinsa.
"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä",
vastasi Zeno. "Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani.
Kenties pidän teidät sittenkin täällä."
Zoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä
häntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin
alentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties
pitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei
ollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen
kasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään
voineet miellyttää häntä.
"Minä vihaan teitä!" huusi Zoë, purren hampaansa yhteen puhuessaan.
Zeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan
tyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä
hän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin
Zoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja
vastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa
vertaisenaan.
"Tosiaankin", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän
pöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, "eipä ole helppo tietää
mikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon
ajatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti
kolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka
tyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä
suinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua
ja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä
jää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla.
Olisiko se teistä mieleen?"
Zoë tunsi jälleen olevansa toisen vallassa.
"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!"
sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.
Zeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen
nöyrtymisestä.
"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki
sitten", vastasi hän. "Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi
kristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut
rakastamaan niitä jotka minua vihaavat!"
Zoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan
taaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi
Zoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista
sitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan
itselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja
vastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei
hän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle
lähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se
kestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli
myöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata
nyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.
"Te saitte minut sanomaan sen", sanoi hän. "Olen pahoillani, herra."
"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin
palaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa --
punatukkaisen kyyhkynsä luo!"
"Mihin hyvänsä mieluummin kuin sinne!"
Zoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän,
niin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli
orjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno
oli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen
ystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä
ihastella hänen kauneuttaan.
"Minä en lähetä teitä takaisin", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi
kätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.
Zoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet
ilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä
tuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut
monta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä
omillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan
vasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin
täydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.
"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?" kysyi hän,
näyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi
yllättävänsä hänet arvaamatta.
Jos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi
hän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö
vastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen
luonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt
kumpaakaan.
"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole
koskaan uskottava", sanoi hän. "Lakihan on, että orjaa on kidutettava,
kun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?"
"Luulen sen niin olevan", vastasi Zeno hymyillen. "Mutta te olette
täysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte
Rustanin talossa."
"Yhden yön ja osan päivää", vastasi Zoë hetken perästä.
Zeno oli hämmästyvinään.
"Niin lyhyen ajan! Silloin hän kai osti teidät vasta eilen?"
"Eilen illalla."
"Ja keneltä? Tahdotteko sanoa minulle sen?"
Zoë mietti hetkisen ja sitten hymyili.
"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä
Konstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin
mitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me
olemme hyvin yhdennäköiset."
"Ymmärrän", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei
itsekseen. "Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti -- siitä tuo --"
Zoë painoi silmänsä alas ja katsoi mattoon.
"Niin -- koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka
emme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman
kuukauden vanhoja."
Zeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka
selitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä
ylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon
kasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet
kääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa
seikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt
kertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin,
että valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli
saattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä
haavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää.
Sellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa,
joka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet
suuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella
julmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.
Tyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään
omistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän
todella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka
Zeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.
Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen
silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä
hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli
luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan
korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan
oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt
lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan,
ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta
senkaltaisessa tapauksessa.
Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä
huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä
oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt
suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen
peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina
hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän
varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta
siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen
kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut
paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan
orjanaisilla sitä on.
Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin
aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja
idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden
romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa
orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle
oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa
hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai
uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen
iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai
kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen
vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen
luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen
nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista
leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi
tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.
Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota,
siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä
ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan;
sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan,
ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin
käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken
Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi
ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi,
halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli
ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.
"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos
tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan
Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."
Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän
sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.
"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen
lähdön hämmästyttämänä.
Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa
hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen
surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja
kääntyi pois.
"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä",
toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän
meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.
Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa;
ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin
käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän
oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä
vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta
Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin,
ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun
ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei
ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi
etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.
Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen
tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää
täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä
kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän
toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei
heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi
niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea,
arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia
katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat
miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella
naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja
asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta,
mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää -- ehkä
sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä,
kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista
että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa,
kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen
kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa
toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä
ristiriitaisuuksia.
Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja
levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin
suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön
itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken
mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi
nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi
ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella
lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli
tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran
korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät
kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan
hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan
kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin
kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa,
hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän
tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.
Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta
harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille,
joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä
puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa
olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli
odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi
lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten
oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono
tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana
ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi
Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.
Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt
rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina
se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi
jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa
ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt
illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain
tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan
ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat
porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät
koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää
tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi
varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman
määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään
juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui
toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja
tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua
harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.
Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän
näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan
venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä
senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä
toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut
erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt
pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi
paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi
hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä
hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät
kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta
oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa
ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut
erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin
suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.
Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan
portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli
puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui
miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen
yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa
asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan
ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä
hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen
puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta
vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä
oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla
dervisheillä.
Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen
ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan
erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla
niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan
pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai
bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa
mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa
olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä
selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen
kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä
aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta.
Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa
päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon
luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja
epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli
talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.
Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina,
astui esiin -- vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli
ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan
nimeä ja asiaa.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on
kahdenkeskistä laatua."
Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan
pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä
Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean
pulpetin ääressä.
Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein,
samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen
puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan
pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta,
joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli
huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi
tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä
liikkumattomuudella.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", sanoi vieras.
Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään,
mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.
"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herra
Porlias Dietroplant?"
"Gorlias", oikaisi toinen, aivan tyynesti. "Gorlias Pietrogliant."
"Herra Gorlias -- suokaa anteeksi."
"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle,
tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.
"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon
jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.
"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään
näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.
Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista
hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen,
mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän
kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä
uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan
epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.
"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen",
sanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä.
"Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille
kummallekin".
"Onko?" kysyi kirjuri hieman hämmästyen.
"Luulen olevan. Luulenpa olevan, neljän varpaan ja viiden varpaan
kautta!"
"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa
kuulla enemmän.
"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Gorlias vuorostaan. "Näiden
merkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne."
"Ehdottomasti", vastasi venetsialainen, joka oli varma
vaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle
hänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään,
ettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä
oli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka
kieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla
noihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden
lisää.
"Messer Carlo ei ole kotona", sanoi Gorlias. "Tällä hetkellä hän on
messer Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä.
Hän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen."
Omobono tuijotti puhujaan.
"Te tiedätte enemmän kuin minä", huomautti hän.
"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo
ja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska
olette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska
olette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on
heidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on
Arethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat
häntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on
meille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän
huoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on
Arethusa."
Omobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai
rahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista
palvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa
rangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen
mieleensä.
"On ainoastaan yksi ehto", vastasi hän, tuokion mietittyään. "Minun on
oltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan."
"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", virkkoi Gorlias
rauhallisesti. "Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä
saamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke,
joka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta.
Siinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven
luona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän
selittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen
huvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer
Carlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun
kasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä."
Omobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä
vuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas
toiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta
salaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut
hänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli
melkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä
kaikkien niiden merkityksen.
Molemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja
Omobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului
kevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran,
että voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian
aika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.
"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni", sanoi Omobono. "Täällä
on eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle
hänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan."
Lucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki
hampaansa.
"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista", huomautti hän ja hävisi,
sulkien oven jälkeensä.
Heidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison
pergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin
tuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita;
samoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista
liinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen
hopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla
kertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven
uudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki
esiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin
piirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën
kasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen
peitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää
tämän astuessa häntä kohti.