Pikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin
kuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella;
sillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti
toimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla
ylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin
nainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä
asunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin
oli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja
ja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia
aseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita;
mutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti
sisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen
orjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla,
niin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät
kuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen
voi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja
käsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja
sylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat
hieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään,
ja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen
pienimmätkin määräyksensä.
Itse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui
pienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa
peittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua
saippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä.
Hänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja
hopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin
käyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä
viinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän
oli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut
hetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi
merielämään.
Naiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille
kaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle
arvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä.
Kaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti,
että Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän
laiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten
voittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja,
kolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari,
tunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut,
jollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi
olla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta
kuin hän tarvitsi.
"Omobono", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita
kahdennenkymmenennen kerran, "mene pian kaupungille ja osta kaksi
tyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja
hiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!"
"Kaksi tyttöä?" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. "Kaksi tyttöä?" toisti
hän melkein älyttömänä.
"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella
neitiä itse?"
"Neitiä?" Omobono aukaisi pienet silmänsä hyvin suuriksi.
"Tarkoitan", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, "sitä -- sitä nuorta
naista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko!
Mene niin joutuin kuin voit!" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta
vähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi
Zeno hänen jälkeensä portaita alas.
"Seis!" huusi kauppias. "On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä
noutamaan neitiä -- sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden
sijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit
panna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa."
"Mutta hinta, herra?" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies.
"Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen
sanan!"
"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule
koskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa", vastasi Zeno
marmoriportaiden yläpäästä.
Omobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä
johtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin
sisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä
lisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina,
sillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja
kirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja,
mutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä
täydellisenä.
"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi
tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä
liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia
molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."
"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja
valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.
"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin
kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"
Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia
seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi
kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.
"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne
olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta
teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut
suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut
laivanlasti Tanaisista."
Rustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.
"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi
ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he
ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."
Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista,
huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä
hyvä kuin hänen omansakin.
"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni
vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen
järkähtämättömän levollisena.
Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä.
Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli
pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja
verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä
iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli
otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.
"Turturikyyhkyseni", sanoi Rustan makealla äänellä, "nouda ne kaksi
tyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias
ostaa ne hänelle."
Neekeritär irvisti ja meni. Tällöin Omobono oli päättänyt mitä sanoisi.
"Rakas herrani", aloitti hän sovittelevalla äänellä, "ottakaa huomioon
että olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän
teiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä."
Omobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo
salaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken
verran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti
seisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä
ylös ja meni sulkemaan ovea.
"Missä?" kysyi hän astuessaan pienen huoneen poikki.
Omobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän
odottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen.
Silmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa.
Ennenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen,
seisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias
epäillytkään hänen liikkuneen.
"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono täysin luottavasti.
"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla", sanoi Rustan. "Mutta
teidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta",
lisäsi hän. "Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen."
"Ei, ei! Tietysti! Ja minä kiitän teitä, herra!"
"Otaksun", sanoi Rustan, "että tekin tekisitte saman minulle."
"Tietysti, tietysti", vastasi Omobono. "Laskemmeko tukaatit?"
Kun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat
orjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja
he alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä
arvostelevasti.
"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?" kysyi hän Zoëlta. "Isäntäni pitää
hyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen."
"Kyllä todellakin", vastasi Zoë joutuisasti. "He ovat hyvin taitavia
pikku tyttöjä."
Orjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären
merkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät
olleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli.
että kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta,
niinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta
Rustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne
väljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan
viemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän
lopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän
kutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä
untuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen
vyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan
nauranut.
Rustan kirjoitti pergamenttiliuskalle huonolla kreikankielellä:
Pyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen
piinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena
ja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein
Kunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja
neljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:
Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,
joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden
välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai
syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat
silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka
painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle,
ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa................ Tukaattia 400
Kahdesta Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,
neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin
Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole
koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on
kummallakin musta tukka, mustat silmät ja kahdeksankolmatta
hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi
ja puhuvat ymmärrettävää kreikkaa sekä lisäksi omaa
barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä
varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin........ Tukaattia 40
Yhteensä Tukaattia 440.
RUSTAN KARABOGHAZDZHI, Daddirdzhanin poika,
_Kauppias_.
(Todistaa): SEBASTIAN OMOBONO, Venetsiasta,
_kirjuri_.
Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä
tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.
"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia
kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti.
"Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te
voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."
"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä
harmaata partaansa.
Rustan hymyili säälivästi.
"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän,
kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja
solmiten ne ylösnoustessaan.
Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien
perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli
tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias,
kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen
ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta
hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä
lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen
veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella
hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli
tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, --
neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja
Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei
aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli
nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään
niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata,
minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.
Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan
oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut
käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät
ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen
veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat
myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin,
ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli
astui sisään Zenon portista.
Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle
suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen.
Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt
muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli
Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt
sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin
pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä
ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet
ylhäisessä talossa.
"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen
Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää
toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."
Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka
lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa
orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja
ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli
ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö.
Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono
poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen
vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin
etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin,
joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle
Sarvelle.
Molemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka
käsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut
ehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla
pöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken
kokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita
vaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt
hypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi
Zoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli
hyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä;
että nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei
muuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä
onni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa
neekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen
myöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse.
Karkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen,
edes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi
karanneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.
Sillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan.
Omobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle,
että kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan
halunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari
tukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.
Zenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän
lähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan
sijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen
ollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa.
Hän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin
omaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa
välttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.
Yksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin
kauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt
antamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan,
koska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä,
aikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää
Arethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco
Pesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta
tehtävää.
Siinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi
hän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut
päähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren
onnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli
tyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa
kuin tulla myydyksi.
Jos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia
mielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan
lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta;
ja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet
myytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat
rahaksi hänen omaisuuttaan.
Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa
syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin
venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut
vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa
orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän
asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet,
eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden
oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta,
joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi,
tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi,
kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi
herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi
tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli
kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli
orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää
yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä
Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat
omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta
vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla
vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.
Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään
päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä
kasvoja ja älykkäitä silmiä.
"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi
hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua
häntä joksikin muuksi.
"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte
emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.
Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.
"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.
"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin?
Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai
sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä
pitäisi."
Julia hymyili ja pudisti päätään.
"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen
sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"
"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta
ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi
kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on
ylhäinen nainen?"
"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi,
jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta
tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku
tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa
kuitenkin opetti meille."
"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä
ajatellessaan.
"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi
hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä
on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä,
kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja
aamun."
"Yhden illanko?" kysyi Zeno hämmästyneenä.
"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne."
"Mihin aikaan?"
"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset
nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."
Zeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.
"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan
tänään. Ei muuta."
Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen
kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän
mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja
herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä
pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.
"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne
tänään, kokóna", sanoi Julia.
Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään,
vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin
tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa,
odottaen.
"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan
kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin
vain vähäisen."
"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja
hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.
Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen
jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan
marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen
astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei
Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän
kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille.
Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen
katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen
palatsia ja Makeaa Vettä kohti.
Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin
paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt
kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja
nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla
kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan
kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi;
samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta
alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.
Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi,
heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat
paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri
silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen
palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen
varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään
kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan --
tänä iltana.
Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän
pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa
ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet
santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita
vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita
silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja
tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen
edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat
sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen
kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi
tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja
sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli
muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.
Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno
äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja
hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.
Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa
koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin
isäntänsä kanssa.