VI LUKU.

Pikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin

kuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella;

sillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti

toimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla

ylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin

nainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä

asunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin

oli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja

ja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia

aseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita;

mutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti

sisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen

orjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla,

niin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät

kuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen

voi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja

käsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja

sylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat

hieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään,

ja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen

pienimmätkin määräyksensä.

Itse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui

pienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa

peittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua

saippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä.

Hänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja

hopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin

käyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä

viinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän

oli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut

hetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi

merielämään.

Naiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille

kaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle

arvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä.

Kaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti,

että Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän

laiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten

voittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja,

kolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari,

tunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut,

jollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi

olla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta

kuin hän tarvitsi.

"Omobono", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita

kahdennenkymmenennen kerran, "mene pian kaupungille ja osta kaksi

tyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja

hiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!"

"Kaksi tyttöä?" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. "Kaksi tyttöä?" toisti

hän melkein älyttömänä.

"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella

neitiä itse?"

"Neitiä?" Omobono aukaisi pienet silmänsä hyvin suuriksi.

"Tarkoitan", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, "sitä -- sitä nuorta

naista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko!

Mene niin joutuin kuin voit!" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta

vähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi

Zeno hänen jälkeensä portaita alas.

"Seis!" huusi kauppias. "On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä

noutamaan neitiä -- sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden

sijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit

panna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa."

"Mutta hinta, herra?" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies.

"Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen

sanan!"

"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule

koskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa", vastasi Zeno

marmoriportaiden yläpäästä.

Omobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä

johtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin

sisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä

lisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina,

sillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja

kirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja,

mutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä

täydellisenä.

"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi

tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä

liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia

molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."

"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja

valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.

"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin

kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"

Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia

seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi

kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.

"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne

olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta

teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut

suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut

laivanlasti Tanaisista."

Rustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.

"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi

ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he

ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."

Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista,

huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä

hyvä kuin hänen omansakin.

"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni

vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen

järkähtämättömän levollisena.

Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä.

Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli

pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja

verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä

iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli

otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.

"Turturikyyhkyseni", sanoi Rustan makealla äänellä, "nouda ne kaksi

tyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias

ostaa ne hänelle."

Neekeritär irvisti ja meni. Tällöin Omobono oli päättänyt mitä sanoisi.

"Rakas herrani", aloitti hän sovittelevalla äänellä, "ottakaa huomioon

että olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän

teiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä."

Omobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo

salaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken

verran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti

seisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä

ylös ja meni sulkemaan ovea.

"Missä?" kysyi hän astuessaan pienen huoneen poikki.

Omobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän

odottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen.

Silmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa.

Ennenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen,

seisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias

epäillytkään hänen liikkuneen.

"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono täysin luottavasti.

"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla", sanoi Rustan. "Mutta

teidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta",

lisäsi hän. "Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen."

"Ei, ei! Tietysti! Ja minä kiitän teitä, herra!"

"Otaksun", sanoi Rustan, "että tekin tekisitte saman minulle."

"Tietysti, tietysti", vastasi Omobono. "Laskemmeko tukaatit?"

Kun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat

orjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja

he alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä

arvostelevasti.

"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?" kysyi hän Zoëlta. "Isäntäni pitää

hyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen."

"Kyllä todellakin", vastasi Zoë joutuisasti. "He ovat hyvin taitavia

pikku tyttöjä."

Orjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären

merkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät

olleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli.

että kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta,

niinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta

Rustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne

väljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan

viemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän

lopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän

kutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä

untuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen

vyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan

nauranut.

Rustan kirjoitti pergamenttiliuskalle huonolla kreikankielellä:

Pyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen

piinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena

ja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein

Kunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja

neljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:

Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,

joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden

välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai

syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat

silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka

painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle,

ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa................ Tukaattia 400

Kahdesta Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,

neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin

Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole

koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on

kummallakin musta tukka, mustat silmät ja kahdeksankolmatta

hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi

ja puhuvat ymmärrettävää kreikkaa sekä lisäksi omaa

barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä

varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin........ Tukaattia 40

Yhteensä Tukaattia 440.

RUSTAN KARABOGHAZDZHI, Daddirdzhanin poika,

_Kauppias_.

(Todistaa): SEBASTIAN OMOBONO, Venetsiasta,

_kirjuri_.

Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä

tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.

"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia

kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti.

"Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te

voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."

"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä

harmaata partaansa.

Rustan hymyili säälivästi.

"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän,

kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja

solmiten ne ylösnoustessaan.

Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien

perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli

tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias,

kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen

ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta

hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä

lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen

veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella

hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli

tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, --

neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja

Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei

aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli

nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään

niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata,

minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.

Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan

oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut

käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät

ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen

veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat

myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin,

ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli

astui sisään Zenon portista.

Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle

suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen.

Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt

muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli

Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt

sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin

pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä

ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet

ylhäisessä talossa.

"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen

Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää

toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."

Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka

lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa

orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja

ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli

ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö.

Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono

poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen

vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin

etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin,

joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle

Sarvelle.

Molemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka

käsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut

ehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla

pöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken

kokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita

vaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt

hypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi

Zoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli

hyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä;

että nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei

muuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä

onni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa

neekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen

myöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse.

Karkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen,

edes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi

karanneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.

Sillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan.

Omobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle,

että kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan

halunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari

tukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.

Zenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän

lähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan

sijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen

ollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa.

Hän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin

omaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa

välttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.

Yksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin

kauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt

antamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan,

koska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä,

aikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää

Arethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco

Pesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta

tehtävää.

Siinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi

hän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut

päähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren

onnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli

tyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa

kuin tulla myydyksi.

Jos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia

mielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan

lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta;

ja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet

myytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat

rahaksi hänen omaisuuttaan.

Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa

syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin

venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut

vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa

orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän

asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet,

eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden

oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta,

joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi,

tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi,

kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi

herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi

tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli

kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli

orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää

yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä

Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat

omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta

vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla

vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.

Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään

päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.

"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä

kasvoja ja älykkäitä silmiä.

"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi

hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua

häntä joksikin muuksi.

"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte

emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.

Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.

"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.

"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin?

Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai

sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä

pitäisi."

Julia hymyili ja pudisti päätään.

"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen

sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"

"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta

ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi

kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on

ylhäinen nainen?"

"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi,

jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta

tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku

tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa

kuitenkin opetti meille."

"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä

ajatellessaan.

"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi

hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä

on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä,

kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja

aamun."

"Yhden illanko?" kysyi Zeno hämmästyneenä.

"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne."

"Mihin aikaan?"

"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset

nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."

Zeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.

"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan

tänään. Ei muuta."

Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen

kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän

mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja

herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä

pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.

"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne

tänään, kokóna", sanoi Julia.

Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään,

vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin

tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa,

odottaen.

"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan

kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin

vain vähäisen."

"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja

hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.

Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen

jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan

marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen

astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei

Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän

kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille.

Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen

katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen

palatsia ja Makeaa Vettä kohti.

Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin

paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt

kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja

nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla

kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan

kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi;

samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta

alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.

Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi,

heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat

paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri

silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen

palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen

varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään

kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan --

tänä iltana.

Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän

pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa

ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet

santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita

vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita

silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja

tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen

edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat

sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen

kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi

tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja

sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli

muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.

Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno

äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja

hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.

Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa

koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin

isäntänsä kanssa.

Arethusa: Konstantinopolin orjatar · 第 11 / 25 题