Carlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen,
niinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että
mies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi
bukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli
välttämätöntä.
Kuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä
tarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli
juuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys,
täysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian
arvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen
tukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan
kaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet
ilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi
koko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja
jollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin
sorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja
etusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen
mustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin
ympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten
messer Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi
Rustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun
todistuksen.
Sillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään
kysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi
niistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin
puheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä
suora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa
hän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään
sellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän
olisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma,
että jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi
käsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi
Rustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta
toivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä
tehtävällä.
Myöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin
pitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä
unta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin
lopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan
Konstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet
Zenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien
ja nilkkojen arvostelu.
Mutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden
iloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään
naisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes
nuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle
huomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin
nuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon
kreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat
herättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli
katsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin,
jota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli
pahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen,
että neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen
kevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan,
ettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian
hyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen
rikkoakseen naimalupaustaan.
Ei hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin
oli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla
elämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka
kohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi
onneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa
elämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan
sellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa
kaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan,
hän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä
vapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt
yksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän
todellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen.
Hän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut
mielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun
ja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja
kuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän
vaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista
askeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää
ja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen
kanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, -- sen he olivat huomanneet.
Hän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain
voi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki
vastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille
alttiiksi.
Ja nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat
koskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt
lopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika
ajoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin
hänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt
hulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi
väitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat
silmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta
ainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen
sanasta tai katseesta.
Hän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua,
laskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia
portaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten
hän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet
tekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit
kohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän
ei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon
tuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes
hän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa
rekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen
sisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei
hän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan
sillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin,
tuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut
sinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että
kirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä
sellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän
hämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen
mielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli
korkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa
päivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.
Mutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian
ilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä,
pani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli
valmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti
asialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono
katseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien
hänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin
sellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta,
tuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä,
ottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin
Rafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina
ja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen
valmiina.
Hän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä
hän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta
ratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista
berberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita
Konstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan
ei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa,
joka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli
puettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt
köyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin
mahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet
ainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.
Niin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija,
jokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä
iltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli
teräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja
pysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa
sivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään,
kuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen
yli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla.
Ennenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli
hän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa
liki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva
viitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella
kädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän
teki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki
sellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.
Tällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan,
ja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja
seisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään
ja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei
aikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä,
että siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain
ylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi
itsensä.
"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!" vastasi hän. "Missä on kirje?
Joka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin."
"Puhuitteko todellakin totta?" nauroi Zeno. "Minä odotin saavani tulla
ainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!"
Rustan otti lempeän nuhtelevaisen ilmeen.
"Jos teidän Loistavuutenne olisi ollut tekemisissä Barlaamin,
syyrialaisen kauppiaan, tai Abraham Smyrnalaisen, juutalaisen
karavaanivälittäjän kanssa", sanoi hän, "niin olisi ollut niinkuin
teidän Suuruutenne suvaitsi huomauttaa. Lisäksi ei teidän Korkeutenne
olisi tullut lainkaan tyydytetyksi ja olisi häätynyt lopultakin
tulemaan palvelijansa Rustan Karaboghazdzhin luo, jolle ne, jotka
hänet tuntevat, ovat antaneet liikanimen Todenpuhuja ja Oikeamielinen,
sekä myöskin Lupaustenpitäjä. Niin olisi täytynyt käydä, koska
koko valtakunnassa ei ole kuin yksi sellainen aarre, jota teidän
Mahtavuutenne etsii, ja se on tässä talossa."
Zeno nauroi huolettomasti ja astui sisään.
"Teidän Lausumattomuutenne on huvitettu", sanoi Rustan, sulkien
ulko-oven huolellisesti molemmilla avaimilla. "Mutta jos asia ei ole
niinkuin sanon, niin kehoitan teidän Korkeamahtisuuttanne potkimaan
nöyrän palvelijansa tältä ovelta Seitsemälle Tornille ja sieltä
takaisin, kulkien Choran, Blachernaen ja Siunatun Pantokratorin kirkon
ohitse matkalla."
"Se veisi kauan aikaa", huomautti Zeno. "Avatkaa ovi ja antakaa minun
nähdä tyttö."
"Teidän Valtavuutenne saa kyllä nähdä hänet!" vastasi Rustan,
hymyillen luottavasti johtaessaan kulkua. "Rustan Todenpuhuja", jatkoi
hän kävellessään ikäänkuin itsekseen, "Karaboghazdzhi uskollinen
Lupaustenpitäjä!"
Hän siveli hellästi kaunista mustaa partaansa astuessaan edelleen.
Hän johti Zenon talon pienemmän osan kautta, minkä hän säilytti omaa
käyttöään varten, kaukana suuremmista huoneista, joissa hän piti
orjavarastoaan. Eräässä sisähuoneessa he kohtasivat neekerittären, joka
loisti tulipunaisessa sametissa ja paksuissa kultaketjuissa, punainen
tukka kammattuna suoraan ulos päästä. Zenon lähestyessä hän heti otti
asennon, jonka hän otaksui samalla vaatimattomaksi ja kohteliaaksi,
ristien suuret kätensä loistavalle nutulleen ja luoden silmänsä maahan
yrittäen merkillistä tekohymyä.
Rustan seisahtui, ja silmänräpäyksen ajan Zeno ajatteli, että
orjakauppias oli rohjennut kujeilla hänen kanssaan, näyttämällä hänelle
tämän kamalan neekerittären hienoissa hepenissään sinä verrattomana
aarteena, josta hän oli puhunut. Mutta Rustanin sanat selittivät kaiken.
"Elämäni", sanoi hän, puhuen vaimolleen hyväilevällä äänellä, "onko
tyttö valmis nähtäväksi?"
"Niinkuin herrani määräsi", vastasi neekeritär, pitäen kätensä ristissä
ja kumartaen hiukan.
"Tämä arvoisa nainen", sanoi Rustan Zenolle, "on minun vaimoni ja oikea
käteni." Hän kääntyi vaimoonsa päin. "Lempeä kyyhkyseni", sanoi hän,
"ole hyvä ja vie hänen Korkea-arvoisuutensa orjan huoneeseen. Minä
odotan täällä."
Zeno näytti kummastelevan tätä järjestelyä.
"Vaimoni", selitti Rustan, "ymmärtää noita olentoja paremmin kuin
minä. Minun tehtäväni on ostaminen ja myyminen; hänen osansa on pitää
kauppatavaraa hyvässä kunnossa ja näyttää sitä ostajille, jotka suovat
meille sen kunnian."
Hän hymyili miellyttävästi tätä sanoessaan ja jäi seisomaan, Zenon
seuratessa neekeritärtä pois huoneesta. Kulkiessaan tämän jäljessä hän
ei voinut olla panematta merkille hänen vankkoja, suoria hartioitaan,
hänen voimakkaitten lanteittensa huojuntaa ja hänen astuntaansa, ja
hänessä varmistui ajatus, että tämä nainen pystyi pitämään puolensa
mille miehelle hyvänsä käsikähmässä. Hän ei suinkaan ajatellut
orjatyttöä, jota hän oli menossa tarkastamaan.
Toinen ovi avautui, ja hän tuli huoneeseen, joka tulvehti
päivänpaistetta ja lemusi kevätkukkien tuoksua. Hän pysähtyi ja veti
tiedottomasti syvän yllätyksen henkäyksen. Zoë oli istunut suuressa
tuolissa auringonpaisteessa ja oli noussut puoleksi seisomaan oven
avautuessa, käsi tuolin toisella käsinojalla. Hänen katseensa kohtasi
Zenon katseen, ja hetkiseen ei kumpikaan liikahtanut. Jos Rustan olisi
ollut saapuvilla, olisi hän korottanut kauppatavaran hinnan ainakin
viiteensataan tukaattiin. Musta nainen vain irvisti, mielissään tytön
ulkonäöstä, hän kun oli tämän itse pukenut ostajan tarkastuskäyntiä
varten.
Zoën käsi puristi hiukan tiukemmin tuolin käsinojaa ja hän vaipui
hiljaa takaisin istuimelleen, kun hän käänsi katseensa pois Zenon
kasvoista, unohtaen, että oli luvannut mielessään seisoa suorana ja
kylmänä niinkuin orjan tulee näytteillä ollessaan.
Jos venetsialainen yhä epäili, että tuo tyttö, jota hän oli tullut
ostamaan orjakauppiaalta, jonkun salaperäisen kohtalon oikun johdosta
oli yhtä jalosyntyinen kuin hän itsekin, hälvensi tytön liike hänen
istuutuessaan viimeisenkin epävarmuuden. Zeno oli astunut huoneeseen
huolettomasti, lakki yhä päässä. Zoën painuessa takaisin istuimelleen
hän otti sen päästään, kumartaen vaistomaisesti, niinkuin olisi tehnyt
tavatessaan omaan luokkaansa kuuluvan naisen. Vieno puna kohosi tytön
poskille, kun hän jälleen loi katseensa häneen.
Rustanin vaimo nauroi äänettömästi, seisoen jonkun askelen päässä Zenon
takana. Zoë puhui ensimmäisenä.
"Olkaa hyvä ja pitäkää lakki päässänne, herra", sanoi hän.
"Hänen Korkeamahtisuutensa paljastaa päänsä saadakseen viileyttä",
sanoi neekeritär.
Zeno katsahti häneen tuikeasti ja kääntyi sitten Zoën puoleen.
"Ei ole mahdollista, että te olette orja", sanoi hän, tullen hiukan
lähemmäksi ja katsoen alas hänen kasvoihinsa.
Mutta Zoë ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.
"Se on kuitenkin totta, herra", sanoi hän. "Minä olen orja ja ken
hyvänsä voi ostaa minut ja viedä minut mukanaan."
"Silloin teidät on viety väkivallalla", vastasi Zeno vakaumuksella,
"sodassa ehkä, tai jollakin vihamiesten välisellä ryöstöretkellä.
Sanokaa minulle kuka olette ja miten se tapahtui, niin kautta
siunatun Pyhän Markuksen ruumiin, minä annan teidät vapaana takaisin
omaisillenne!"
Zoë katsoi häneen äänettömän ihmetyksen vallassa. Neekeritär vastasi
venetsialaiselle heti, sillä hän ei pitänyt siitä suunnasta, mihin
asiat nyt näyttivät kääntyvän, ja vaikk'ei hän ollut koskaan kuullut
Carlo Zenosta, päätteli hän hänen ulkonäöstään, että hän kykenisi
panemaan lupauksensa täytäntöön.
"Teidän Loistavuutenne ei suinkaan uskone, että minun mieheni
panisi itsensä alttiiksi sille rangaistukselle, mikä vapaan naisen
ryöstämisestä seuraa!" huusi hän.
"Minä olen orja", sanoi Zoë tyynesti. "Ainoastaan orja eikä mitään
muuta. Ei ole sen enempää kerrottavana."
Hän pyyhkäisi toisella kädellään otsaansa ja silmiään, ikäänkuin
estääkseen jotakin ajatusta tai ajaakseen sen pois. Zeno tuli
lähemmäksi ja seisoi yksinään hänen vieressään.
"Kertokaa minulle tarinanne", sanoi hän matalammalla äänellä. "Älkää
pelätkö! Ei kukaan ole vahingoittava teitä."
"Ei ole sen enempää kerrottavana", toisti Zoë pudistaen päätään. "Mutta
te olette ystävällinen, ja minä kiitän teitä."
Hän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi
tuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut
itkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin
onneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään,
niinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta
kättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään
hän tunsi olevansa hämillään.
Neekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin
menettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää
huomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.
"Hyvin kaunis luonnollinen tukka", huomautti hän. "Teidän
Loisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty."
Hän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan
tuosta kosketuksesta.
"Jättäkää hänet rauhaan!" sanoi Zeno tuikeasti. "Minä en ole sokea."
"Hänen tehtävänsä on näytellä minua", vastasi Zoë neekerittären
puolesta, alistuvalla äänellä.
"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan", virkkoi Zeno, melkein
kuin itsekseen.
Äkkiä hän kääntyi pois Zoën luota, meni avonaisen ikkunan eteen
ja katseli ulos, pannen toisen kätensä rautatangoille. Hän ei
empinyt usein, mutta hän huomasi nyt joutuneensa ratkaisemaan
sangen odottamatonta pulmaa. Hän oli täyttämässä ystävänsä antamaa
tehtävää, ja jos hän ostaisi orjan ystävänsä rahoilla, tuntisi hän
kunniansa velvoittavan häntä lähettämään tämän uudelle isännälleen
ensi tilaisuudessa. Toiseltapuolen taas, vaikka tytön käytöksestä
ilmeni täysin selvästi, ettei hän sen parempaa kohtaloa odottanutkaan,
Zeno oli sisällisesti vakuutettu, että jotenkuten joku suuri vääryys
oli tekeillä, ja hän ei ollut vielä koskaan sivuuttanut vääryyttä
koettamatta oikaista sitä kukkarollaan tai miekallaan. Selvää oli, että
hänellä oli vielä täysi vapaus ostaa tyttö itselleen ja viedä hänet
kotiinsa; kuitenkin häntä arastutti sellainen ratkaisu, ikäänkuin se
olisi ollut kaikkein vaikein. Mitä hän tekisi nuorella ja suloisella
tytöllä talossaan, missä ei ollut naisia ja mihin nainen ei koskaan
jalkaansa astunut? Tyttö tarvitsisi naispalvelijoita, ja hän voisi
luonnollisesti ostaa tai palkata niitä; mutta hän ajatteli suurella
vastenmielisyydellä sellaista talousjärjestystä, johon kaikki tämä
pakostakin hänet johtaisi. Sitäpaitsi, eihän hän voinut pitää tyttöä
iankaiken vain siksi, että hän epäili tämän olevan jalosyntyisen ja
joutuneen jonkun suuren vääryyden uhriksi. Tyttö itse kielsi tämän.
Entä jos hän pysyisi kiellossaan vielä sittenkin, kun hän olisi hänet
ostanut päästääkseen hänet vapaaksi? Entä jollei hänellä todellakaan
ollut omaisia, ei kotia, ei ketään, jonka luokse hän voisi mennä
tai haluaisi mennä? Hän ei silloin voisi ajaa häntä pois; hän ei
myöskään myisi häntä uudelleen, eikä hän tarvitsisi häntä. Lisäksi
hän tiesi vallan hyvin, ettei hänen luontonsa tyytyisi viettämään
rauhallista kauppiaan elämää enää paljoakaan kauempaa, vaikka uhkaavat
ajat sallisivatkin sen. Hän oli aina ollut vapaa kuin taivaan tuuli.
Nykyiseen tapaansa eläen hän saattoi, milloin häntä niin halutti,
lähteä Konstantinopolista neljänkolmatta tunnin kuluessa, jättäen
liikeasiansa, vaikkakin häviöllä, jollekin toiselle kauppiaalle --
sillä hän oli vaurastunut hyvin. Mutta toisin olisi, jos tämä tyttö
olisi hänen talossaan, hänen suojeluksessaan; eikä hänelle juolahtanut
mieleenkään, senjälkeenkuin hän oli katsonut tytön silmiin, että
tämä voisi elää hänen kattonsa alla muuta varten kuin että hän saisi
häntä suojella -- suojella häntä kuvitelluilta vihollisilta, oikaista
kuviteltuja vääryyksiä, joita tyttö ei koskaan ollut kärsinyt, ja
kaiken kaikkiaan tehdä hänestä sen, mitä hän jyrkästi kielsi olevansa.
Oli mieletöntä ajatella sellaista, ja tultuaan tähän johtopäätökseen
lyhyemmässä ajassa kuin minulta on kulunut hänen ajatustensa
kuvailemiseen, hän kääntyi äkkiä ympäri aikoen ostaa tytön Marco
Pesaron laskuun.
Kovaksi onneksi hän, nähdessään tytön kasvot, ei voinutkaan sitä tehdä.
"Lähetän kantotuolin noutamaan teitä tunnin kuluttua", sanoi hän
kiireesti ja riensi ovelle, haluten ilmeisesti päästä pois vaihtamatta
enempiä sanoja Zoën kanssa.
Neekeritär seurasi häntä joutuisasti viereiseen huoneeseen, kovasti
hämmästyksissään hänen kaupantekotavastaan.
"Jos teidän Kunniakkuutenne suvaitsee", aloitti hän, saavutettuaan
hänet vaivoin, mutta Zeno ei halunnut kuunnella, vaan riensi edelleen.
"Minä sovin Rustanin kanssa", sanoi hän.
Mutta huoneessa, josta hän oli lähtenyt, Zoë nojasi taaksepäin
tuolissaan yksinään, tuijottaen päivänpaisteiseen ikkunaan. Juuri
sillä hetkellä, mikäli hän saattoi tietää, laskettiin kultaa, joka oli
hänen nuoren elämänsä hinta. Tunnin kuluttua hänet vietäisiin pois
umpinaisessa kantotuolissa, niinkuin hänet oli tuotu edellisenä iltana,
hänet vietäisiin toiseen taloon, liukuovi siirtyisi syrjään ja hänen
käskettäisiin nousta pois.
Ääni olisi miehen ääni. Kuka hän oli? Mikä oli hänen nimensä? Mikä
hän, Zoë, tulisi hänelle olemaan? Hän oli venetsialainen, sen hän
arvasi hänen puvustaan, ja hän tunsi, että hän oli jaloa verta, kuten
hän itsekin. Mutta siinä olikin kaikki, vaikka hän jo oli tuon miehen
omaisuutta. Se oli hirmuista, tai ainakin sen pitäisi olla hirmuista
ajatella! Hän tunsi, että hänen olisi nyt toivottava kuolemaa, tuhat
kertaa hartaammin kuin eilis-iltana.
Mutta hän ei sitä toivonut. Sillä hän oli jo mitä naisellisin nainen,
vaikka ei ollut vielä yhdeksäätoistakaan, ja harvapa on se syvästi
naisellisella mielenlaadulla varustettu nainen, joka ei pystyisi
arvostelemaan heti ensimmäisellä kohtauksella, voiko hän saada
vaikutusvoimaa mieheen vai ei. Lisäksi on tuo voima suurin niihin
miehiin nähden, jotka ovat syvimmin miehekkäitä, koska se ei ole
luonteen vaikutusta toiseen, vaan syvempää, salaperäisempää toisen
sukupuolen vaikutusta toiseen.