Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä
kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin
kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen
valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi
kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan
ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä,
hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui
kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen
uteliaana ympärilleen.
Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren
nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja
mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia
viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko
auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta
-- vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono,
venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä
olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut
kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen
riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli
valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin
tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä
muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät
uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät
säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan
hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen
huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden
todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan
tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja
mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat
nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä.
Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo
mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen
epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta
tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.
Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun
valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät
hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen
paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti
vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan,
kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan
tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär
sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa
arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi
tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen
nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan
senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi
toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.
"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te
toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."
Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä
astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät
oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai
viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten
ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän
tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen
tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt,
karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat
hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti,
että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä
oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli
tulvillaan.
"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään
joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"
He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja
juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän
ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen
saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä
muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.
"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt
saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän
vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä
heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä
opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."
Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili
kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta
uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.
Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären
käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin,
lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin,
ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.
"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien
ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.
Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella
ihmettelevällä kiitollisuudella.
"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten
heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli
nähtävästi hyvällä tuulella.
"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka
höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu",
jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän
tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on
valmiina."
"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa
leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan
jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo
kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.
"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.
"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"
"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen
lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."
Zoë ei voinut pidättää hämmästyksen elettä. Neekeritär nauroi.
"Rustan on viisas mies", sanoi hän kamalasti irvistäen. "Tulee
halvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää
kahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän
liikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän
hänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi."
Zoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa.
He tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli
laitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä
mukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto
peitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli
varustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja
villasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi
pieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi
norsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja
ynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä
oli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni
mieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen
kylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti
verhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut
odottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä
asunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti
hänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi
laskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä
huonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää
lintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia,
ja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi
hopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi
oli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä,
kun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti
jonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta
huolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli
vahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen
oven ulkopuolella olevassa lukossa.
"On jo myöhäinen", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. "Tytöt nukkuvat
lattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi
peitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna
suokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!"
Zoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta
nyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki
yhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet,
olisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin,
ja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää
muutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet
ilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä
Mikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo
tottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana.
Mutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli
myönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa
kurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran
aikaa, että ehti valita itselleen nimen.
"Kutsukaa minua Arethusaksi", sanoi hän.
Hänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän
aikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja
jos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa
merkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë
oli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän
luonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli
johtunut.
"Se on kaunis nimi", huomautti hänen vanginvartijansa liehitellen.
"Ja millä nimellä minä saan kutsua teitä?" kysyi Zoë.
"Minä olen kyria Karaboghazdzhi." Neekeritär keikautti leimuavaa
päätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. "Mieheni kutsuu minua
Zoëksi", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta
teeskennellen.
"Zoëksi!" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä
hämmästyksellä.
"Niin", vastasi neekeritär. "Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä
olen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään
ilman minua!"
"Ymmärrän", sanoi kreikkalainen tyttö.
Hän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä
iltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.
"Ja nyt alkaa olla myöhä", sanoi neekeritär jälleen, "ja Rustan
ihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja
tasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää
yötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia
unia!"
"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi", vastasi Zoë, vaikka naisen
tervehdyslause oli hänelle uusi.
Neekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen
valtavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren
avaimen vääntyvän lukossa.
Molemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan
päässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse
lattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille
käytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin
hän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat
hermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän
naurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät
sivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta
ei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he
eivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat
levottomasti Zoëhen.
Zoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären
ääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti
päätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui
pikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä
heillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät
alttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.
Zoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän
salli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He
saivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin,
heidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili
vienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin
raunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään
ja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja
kylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat
niitä.
"Ne ovat kuin kaksi pientä valkohiirtä!" sanoi Julia, nauraen vienosti.
"Eipähän, ne ovat kuin nuoret kyyhkyset!" sanoi Lucilla.
Ja he pujahduttivat molemmin hänen jalkansa kauriinnahkaisiin
tohveleihin; ja sitten he pukivat hänet yöpukuun, hienoihin kuiviin
liinavaatteisiin ja pieneen vihreään silkkinuttuun. He olivat taitavia
käsistään, vaikka olivatkin niin nuoria, ja hän antoi heidän tehdä mitä
he luulivat hänen tarvitsevan, ja laskeutui vihdoin levolle, jolloin
hänet peiteltiin ja sullottiin yhtä lämpimästi ja mieluisasti kuin
kyria Agatan oli ollut tapana peitellä häntä, ennenkuin pojat olivat
syntyneet ja vallanneet hänen paikkansa.
Muutamien minuuttien kuluttua pienet palvelustytöt olivat sammuttaneet
lampun, jättäen ainoastaan kylpyhuoneen pienen tuikun palamaan; sitten
he äänettömästi ahmivat kaikki makeiset pöydältä, minkä jälkeen he
kytjähtivat matolle peitteidensä alle ja nukkuivat tuota pikaa,
niinkuin nuoret eläimet.
Joitakin hetkiä Zoë yhä koetti ajatella. Niin väsynyt kuin hän olikin,
inhosi hän itseään siitä syystä, että kykeni lepäämään sellaisessa
mukavuudessa samaan aikaan kuin kyria Agata ehkä valvoi rääsykasansa
alla ja Nektaria painautui olkia vastaan pysyttääkseen edes vähän
lämpöä vanhassa ruumiissaan. Mutta sitten hän ajatteli huomista
päivää ja mitä kaikkea Nektaria tekisi kultarahoillaan sairaan vaimon
ja pienten poikain hyväksi, ja näissä viihdyttävissä mietteissä hän
kantautui hiljaa pois tästä orjuuden maailmasta marmoriporttisen unten
maan loputtomiin puutarhoihin.
Hänet herätti ikkunasta huoneeseen virtaava auringonpaiste, ja
avatessaan silmänsä hän näki rautatangot ja muisti missä hän oli.
Hän huokasi, sillä unessa hän oli ollut onnellinen. Tytöt istuivat
ristissä jaloin matolla vierekkäin vähän matkan päässä, äänettöminä
odottaen milloin hän heitä tarvitsisi. Hän käänsi päätään tyynyllä ja
makasi kyljellään, katsellen heidän pieniä tummia kasvojaan; mutta
ei puhutellut heitä vielä. He olivat hyvin samannäköisiä, tuumi hän,
jokapäiväisiä tyttöjä, eroten niin vähän tuhansista muista suuren
kaupungin orjatytöistä, että hänen olisi vaikea tuntea heitä joukosta,
ennenkuin hän olisi katsellut heitä joitakin päiviä. He menisivät
luonnollisesti pian kaupaksi, sillä kysyntää oli aina terveille
nuorille talousorjille, jotka oli kunnollisesti opetettu. Hän kadehti
heidän jokapäiväisiä piirteitään, heidän karkeaa mustaa tukkaansa,
heidän kulmikasta vartaloaan, värittömiä poskiaan ja ovelia, pieniä,
mustia silmiään. Heidät voitiin myydä vain työntekoon. Kaiken ikänsä
Zoë oli kuullut keskusteltavan talous-orjien hinnoista, vieläpä
vapaammin kuin vaatteiden tai jalokivien hinnoista, ja hän tiesi, ettei
kumpikaan tytöistä ollut enemmän kuin kahdenkymmenenviiden tukaatin
arvoinen. Hän aprikoi, kuinka paljon Rustan aikoi vaatia hänestä;
varmaankaan hän ei vaatisi vähempää kuin kaksinverroin maksamansa
summan.
Hänen näitä kysymyksiä miettiessään ja toivotellessaan kaiken aikaa,
että saisi päivän mittaan tietoja kyria Agatasta, kääntyi suuri
avain persialaisessa lukossa. Molemmat tytöt hypähtivät jaloilleen
ja seisoivat kunnioittavassa asennossa. Zoë käänsi silmänsä äänen
kuullessaan, ovi aukeni ja neekerittären leimuava pää ilmestyi
päiväpaisteeseen. Hän näki Zoën olevan hereillään ja astui huoneeseen,
sulkien oven perässään. Hän tervehti arvokasta vankiaan samalla
puoleksituttavallisella, puoleksi-matelevalla puheensävyllä, jota
hän alusta alkaen oli käyttänyt, kysyen häneltä kuinka hän oli
nukkunut ja olivatko pienet palvelustytöt tehneet velvollisuutensa.
Viimeksimainittua kysymystä säesti hurja silmäys molempiin tyttöihin.
Zoë vastasi että he olivat erittäin taitavia ja hyväntapaisia.
Neekeritär katseli pöydällä olevia illallisen jäännöksiä. "Kokóna
Arethusa pitää siis makeisista", huomautti hän. "Hän syö vain suupalan
lintupaistia ja kaikki sokurimantelit!"
Zoë oli huudahtamaisillaan hämmästyneen kiellon, kun hän huomasi
orjatyttöjen kauhistuneet silmät ja ehkäisi itsensä hymyillen.
"Minä pidän hyvin paljon makeisista", vastasi hän huolettomasti.
Musta nainen näytti tyydytetyltä ja kääntyi pois pöydän luota. Hän
avasi sitten vaatekaapin ja valitsi omasta mielestään kauneimman
puvun, mitä kaapin hyllyillä oli. Zoë katseli häntä uteliaana. Hän
levitti laskoksistaan vaaleanvihreitä silkkisiä vaatekappaleita ja
yhden persikan värisestä persialaisesta sametista tehdyn ja hopealla
kirjaillun, sekä vihreästä silkistä ja kultalangoista palmikoidun vyön.
Tyttöset ottivat ne vastaan ja asettivat esille.
"Toden totta", sanoi Zoë, "ette suinkaan tarkoita että minun olisi
puettava ylleni nuo vaatteet!"
"Ne ovat hyvin hyviä vaatteita", huomautti neekeritär suostuttelevasti.
"Katsokaahan tätä samettiviittaa! Hietahelmiäkin on näissä
kirjailuissa, ja se on ihan uusi ja käyttämätön. Mieheni osti sen
Blachernaen palatsista, kun Kaunis Johannes vangittiin. Se kuului
jollekin lempinaiselle. Orjat, jotka karkasivat, varastivat kaikkityyni
ja möivät ne."
"Minä ottaisin mieluummin jonkun yksinkertaisemman puvun", sanoi Zoë;
mutta vangittua keisaria mainittaessa hänen ruskeat silmänsä kävivät
tummiksi ja ankaroiksi, ja hänen äänensä miltei vapisi.
"Kokóna Arethusan pitää esiintyä kauneimmillaan tänä aamuna", vastusti
Rustanin vaimo. "Hän saa vieraita."
Zoë säpsähti vähän ja veti vaistomaisesti vuodevaatteet leukaansa
saakka.
"Nyt jo!" huudahti hän matalalla äänellä.
Neekeritär hymyili suu korvia myöten.
"Kokóna ei kukaties tule viettämään toista yötä meidän vaatimattoman
kattomme alla", sanoi hän. "En tiedä mitään varmaa vielä, koska ostaja
ei ole teitä nähnyt", jatkoi hän tuttavallisemmin, "mutta Rustan on
kysynyt neuvoa tähdistälukijalta, joka sanoo näiden olevan onnekkaita
päiviä ostollemme ja myynnillemme. Siksipä en epäilekään, ettei
ostaja mielistyisi kokónan ulkonäköön, sillä totta puhuen, tahtomatta
imarrella, meillä ei ole ollut halvassa talossamme vieraana sellaista
kaunotarta pitkiin aikoihin."
Kaiken tämän tarkoituksena oli tietysti saattaa Zoë hyvälle tuulelle,
jotta hän tekisi miellyttävän vaikutuksen odotettuun ostajaan. Rustan
oli kerran menettänyt hyvin hyvän kaupan, kun kaupattava oli puhjennut
kyyneliin väärällä hetkellä.
"Minkälainen mies on ostaja?" kysyi tyttö. "Tiedättekö kuka hän on?"
Hän lausui kysymyksen levollisesti, mutta pidätti henkeään odottaessaan
vastausta.
"Olen unohtanut hänen nimensä", vastasi neekeritär hetken mietittyään.
"Hän on muukalainen, rikas nuori kauppias, joka asuu kauniissa talossa
Kultaisen Sarven rannalla."
"Siis kristitty?" kysyi Zoë, vakuuttaen ääntään.
Toinen oli olevinaan järkytetty.
"Luuleeko kokóna Arethusa Rustanin olevan niin jumalaton, että myisi
kristityn neidon turkkilaisille? Rustan on hyvin hurskas mies, kokóna!
Hän ei voisi tehdä niin jumalatonta tekoa!"
Zoë muisti kolmen kupariäyrin päivittäistä raha-annosta, ja kuinka
Rustan oli pakottanut hänet myymään itsensä kyria Agatan tähden; mutta
hän ei huolinut ruveta väittämään Rustanin hurskautta vastaan.
"Siis tähdistälukija sanoo, että minut myydään tänään", lausui hän
huolettomuutta teeskennellen, vaikka hänen mielensä oli masentunut ja
hän tunsi pientä pahoinvointia. "Onko hän suuri astroloogi?"
"Hän on Rustanin ystävä, Gorlias Pietrogliant", vastasi neekeritär,
käännellessään vaatekaapissa olevia hienoja liinavaatteita. "Kyllä,
hän on hyvä tähtienkatsoja, varsinkin kauppiaille. Hän on hyvin köyhä,
mutta monet ovat tulleet rikkaiksi kysymällä häneltä neuvoa."
Hän löysi mitä oli etsinyt ja levitti nähtäväksi kauniisti kirjaillun
liinaisen vaatekappaleen, joka oli hienoa kuin hämähäkinverkko.
"Ja jos olette niin onnellinen, että pääsette tuon rikkaan kauppiaan
taloon", lisäsi hän, "niin voitte voittaa hänen suosionsa kehoittamalla
häntä kysymään Gorliakselta neuvoa asioissaan, milloin hän on
epätietoinen."
"Gorlias". Zoë toisteli nimeä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut sitä.
"Gorlias Pietrogliant, joka asuu lähellä Pyhän Sergiuksen ja Pyhän
Bakkuksen kirkkoa. Jokainen tuntee hänet siinä kaupunginosassa."
"Kyllä muistan", sanoi Zoë.
Hän ymmärsi vihdoinkin, minkätähden Rustanilla oli ollut tapana
käydä niin usein tuossa kirkossa, missä hän oli ollut polvistuneena
eräässä hämärässä nurkassa, kun Rustan ensi kerran oli nähnyt hänet.
Sieltä hän oli seurannut häntä raunioituneelle talolle. Mutta Zoë ei
tiennyt, että Rustanin säännölliseen liikkeenharjoitukseen kuului
juuri köyhimpien korttelien kirkoissa käyminen, koska niissä saattoi
useimmin nähdä nälistyneitä tyttöjä rukoilemassa taivaalta leipää,
jota niin harvoin tuli siltä taholta. Monta hyvää kauppaa oli Rustan
tehnyt seuraamalla ryysyistä, kauniskasvoista tyttö-poloista kurjuuden
pesään, ja hän osasi suorastaan taiturimaisella oveluudella jakaa
niukkoja almuja, kunnes hänen uhrinsa myöntyi tai tämän vanhemmat
pakottivat hänet myöntymään saadakseen pivollisen kultaa. Eikä hänen
liikkeenharjoitus-menetelmänsä ole suuresti muuttunut vielä meidän
päivinämmekään, paitsi että orjakauppiaatkin ovat nykyjään enimmäkseen
naisia.
Valittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet
neekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset
ja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä
viipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä
valkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla,
siselöidyllä pronssitarjottimella.
"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä",
huomautti talon emäntä. "Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea
mitä haluaa."
Pienet orjat katsahtivat salavihkaa Zoëhen, joka hymyili.
"Niin", sanoi hän, "hedelmät ovat paljon parempia aamulla."
Rustanin vaimo tuli ja seisoi vuoteen vieressä tarkastellen Zoën
kasvoja.
"Luulen", sanoi hän arvostelevasti, "että koska ostaja on muukalainen,
on parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden
alla eivät ole pahat."
"En ole ikinä maalannut kasvojani!" huudahti tyttö hiukan suutahtaen.
"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!" vastasi neekeritär, tahtoen
kaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. "Sitäpaitsi", jatkoi hän,
liehitellen jälleen, "minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne
ja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen
teitä itse."
"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä", vastusti Zoë, joka
tuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.
"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen
sen paremmin kuin he."
"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on",
sanoi Zoë. "Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse."
"Suvaitkaa minun kysyä", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen
tuttavalliseksi, "kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun
takuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen
aihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa
syntymämerkkiä?"
Zoë käänsi kasvonsa poispäin tyynyllä.
"En tullut ajatelleeksi sitä", sanoi hän.
"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään", vastasi nainen, siirtyen
jälleen liehittelevään puheensävyyn, "muuten kuin varjellakseni nuorta
kokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta!
Jos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua
orjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen
kovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa,
enkä minä ole valittava!"
Pienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen
heidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät
uskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli
vaiti.
"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi
teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka
muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan
vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi
sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän
solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään
muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo
sallia minun auttaa häntä?"
Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa
hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat
orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben
palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas,
ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.
"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja
valmistuen nousemaan ylös.