Kun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin
piilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet
ikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne
sisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu
puussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen
sen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan
varrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä
nälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen
heikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten
soinnittomaan voihkimaan:
"Pyhä Äiti, lähetä meille vähän ruokaa, sillä meidän on nälkä!
"Kyrie Eleeison! Eleeison!
"Autuas Mikael Arkkienkeli, anna meille lihaa, sillä me näännymme!
Eleeison!
"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä
paistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison!
Meidän on nälkä!
"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää
meille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla
höystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!
"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan
kalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme
syödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme
taivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen
hyvää vettä!
"Oo, meidän on nälkä! Me näännymme! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"
Surkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën
värisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun
hullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen
rukouksensa saisi vastauksen.
Zoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän
valoa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään
nurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan
alle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan
puusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen
pieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta
hän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan
säde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku
myöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi
siellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla.
Sillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha
ja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset
olivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai
kukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.
Lampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän
kaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti
sen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien
toisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja
koetti hymyillä.
Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä
oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua
kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan
ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat
tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia,
vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä
olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja
liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään
ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean
leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli
yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti
tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.
"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria.
"Maito on kovin kallista nykyään."
"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla
äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."
"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää
puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin
teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän
tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään!
Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"
Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa
leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli
äänetöntä jonkun aikaa.
"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin,
kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan
kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman
korvausta?"
"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä
kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.
"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee -- se
tulee liiankin pian!"
Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat
ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä
olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili
Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin
sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë
nyökkäsi.
Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet
syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he
istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi
olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:
"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme
nälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"
Sairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi
ja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin
vanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen
perähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia
vuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin
voi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen
lamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin
näytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän
huonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.
"Hän on parempi tänä iltana", sanoi tyttö.
Nektaria pudisti päätään epäilevänä.
"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa
eikä lämmintä?" kysyi hän. "Niin, hän on parempi -- hiukan. Se saa
kuoleman tulon kestämään vain kauemmin."
"Hän ei saa kuolla", sanoi Zoë. "Bukaralainen on luvannut rahaa ja
apua."
"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi", vastasi Nektaria
surullisena. "Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä
rukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi,
sillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee."
"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin
sinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?"
"Kyllä, mutta hän nauroi minulle -- hiljaa ja viisaasti niinkuin
bukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan
susia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne
aiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi
päätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos
äitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä
pahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te
olette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme."
"Se on totta!" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa
niitä vasten, sulkien silmänsä. "Se on totta", toisti hän, puhuen yhä
kuiskaamalla, "minä olen niin vahva!"
Vanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa
kylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he
saattoivat yhä puhella.
"Jos minä kieltäydyn", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, "niin
saan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!"
"Kuitenkin, jos jätätte äitinne nyt --" aloitti vanhus.
"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on",
vastasi Zoë. "Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!" Zoë
vapisi nyt kiireestä kantapäähän.
Nektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle
olkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden
jälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.
"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin",
kuiskasi hän. "Mitään muuta keinoa ei ole -- jollen myy sieluanikin. Se
olisi todella hänen surmansa -- sitä hän ei jaksaisi kestää!"
"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!" huokasi vanha
eukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne
huulilleen.
Mutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli
hellästi ryppyisiä kasvoja.
"Hst!" kuiskasi hän vienosti. "Sinä herätät hänet, jos itket. Minun
täytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun
kerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin
niin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen
bukaralaiselle."
"Mutta se on orjuutta, lapsi! Ettekö ymmärrä että se on orjuutta? Että
hän vie teidät torille myytäväksi, niinkuin hän möisi arabialaisen
tamman, enimmän tarjoavalle?"
Zoë nojautui syrjittäin seinään, ja lattialla olevasta savilampusta
hohti heikko valaistus hänen suloisille, ylöspäin kääntyneille
kasvoilleen ja hänen ihanan vartalonsa ulkopiirteille, joita ohuet
riekaleet pystyivät vain huonosti salaamaan.
"Onko totta, että minä olen vielä kaunis?" kysyi hän hetken vaitiolon
jälkeen.
"Kyllä", vastasi vanha vaimo, katsoen häneen, "se on totta. Te ette
ollut sievä lapsena, teidän ihonne oli kelmeä ja nenänne --"
Zoë keskeytti hänet.
"Luuletko että orjamarkkinoilla on kaupan monta yhtä kaunista tyttöä
kuin minä?"
"Ei minun aikanani ainakaan", vastasi vanha vaimo. "Kun minä olin
markkinoilla, en nähnyt yhtään, jota olisi voinut teihin verrata."
Hänet oli myyty kolmentoista-vuotiaana.
"Luonnollisesti", lisäsi hän, "kauniit pidettiin erillään meistä ja he
saivat parempaa ruokaa, ennenkuin heidät myytiin, mutta me palvelimme
heitä -- me, joita ei kukaan olisi ostanut muuta kuin työntekoa varten
-- ja niin me näimme heidät joka päivä."
"Hän sanoo tahtovansa antaa minusta sata Venetsian tukaattia, eikö
niin?"
"Niin; ja te olette ainakin kolmensadan arvoinen", vastasi orja-vanhus,
ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, vaikka hän koki painaa niitä
takaisin koukkuisilla sormillaan.
Sairas nainen kutsui heitä heikolla äänellä. Zoë oli kohta hänen
vieressään, ja Nektaria laahusti hiiliastian luo niin joutuin kuin voi
ja kyykistyi puhaltamaan hiilokseen lämmittääkseen vähän maitoa.
"Minulla on kylmä", valitti sairas, "niin kylmä!"
Zoë otti hänen toisen kätensä ja alkoi lämmittää sitä omien käsiensä
välissä.
"Se on kuin jää", sanoi hän.
Tyttö oli jo siltäänkin huonosti verhottu, ja alkukevään yö oli kylmä;
mutta hän riisui pois risaisen päällysvaatteensa, pitkäliepeisen
kreikkalaismallisen viitan, ja levitti sen vuoteen toisten kurjien
peitteiden päälle, kietoen sen äitinsä kaulan ympäri.
"Mutta sinä itse, lapsi?" vastusti sairas heikosti.
"Minulla on liian lämmin", vastasi Zoë, jonka hampaat kalisivat.
Nektaria toi lämmitetyn maidon, ja Zoë kohotti tyynyä samoin kuin
taannoin ja piti kuppia janoisilla huulilla, kunnes se oli tyhjennyt.
"Ei se mitään hyödytä", huokasi äiti. "Minä kuolen. Minä en elä aamuun."
Hän oli ollut hyvin korkea-arvoinen konstantinopolilainen nainen, kyria
Agata, protosparthos Mikael Rhangaben puoliso, jonka keisari Andronikus
oli kamalalla tavalla kiduttanut kuoliaaksi toista vuotta sitten, koska
hän oli ollut uskollinen keisari Johannekselle. Miehensä vangitsemiseen
saakka oli kyria Agata asunut marmoripalatsissa Kultaisen Sarven
rannalla tai kauniissa Bosporin varrella olevassa huvilassa. Hän oli
viettänyt hienostunutta elämää ja nauttinut olemassaolostaan, ja
vielä sittenkin kuin kaikki hänen miehensä omaisuus oli takavarikoitu
samoin kuin hänen omansakin, oli hän elänyt yltäkylläisyydessä useita
kuukausia lastensa kanssa, lainaillen sieltä täältä ystäviltään ja
sukulaisiltaan. Mutta nämä olivat lopulta hylänneet hänet; ei silti
etteivät jotkut heistä olisi olleet anteliaita ja halunneet ylläpitää
häntä vaikka vuosia, jos se olisi ollut pelkkä raha-kysymys, mutta
se muuttui kysymykseksi oman henkensä säilyttämisestä senjälkeenkuin
Rhangabe oli teloitettu, eikä kukaan heistä halunnut joutua
sokaistavaksi tai silvottavaksi tai ehkä kuristettavaksi siitä syystä
että oli auttanut häntä. Silloin hän oli vajonnut toivottomaan
puutteeseen; hänen orjansa olivat kaikki otetut muun omaisuuden mukana
ja myyty markkinoilla, mutta vanha Nektaria oli piiloutunut ja siten
pelastunut. Ja hän, joka tunsi kaupungin, oli vienyt kyria Agatan ja
hänen kolme lastaan kerjäläisten kortteliin, viimeiseen suojapaikkaan,
kun kukaan ei suostunut ottamaan heitä luokseen. Vanha orja oli
raatanut heidän hyväkseen ja kerjännyt heille, ja olisi varastanutkin,
jollei hän olisi ollut syvästi vakuutettu, että varastaminen ei ollut
ainoastaan rikos, josta vähin rangaistus oli oikean käden menettäminen,
vaan vielä paljon suurempi synti sen vuoksi, että se osoitti varkaalta
puuttuvan uskoa sallimuksen hyvyyteen. Sillä sallimus, niin sanoi
Nektaria, oli aina oikeassa, ja niin kauan kuin ihmiset tekivät oikein,
olivat he sopusoinnussa sallimuksen kanssa; toisin sanoin, kaikki
päättyisi hyvin, joko maan päällä tai taivaassa. Mutta varastaminen,
kavaluudella murhaaminen, tai muu lähimmäisen vahingoittaminen omaksi
edukseen oli sallimuksen töihin sekaantumista, ja ihmiset, jotka
sellaista tekivät, huomaisivat lopulta joutuneensa paikkaan, joka oli
suoraan vastakkainen sille taivaalle, jossa sallimus asui. Laatuunsa
katsoen oli Nektarian järkeily tervettä, ja joko se sitten oli
tositieteellistä tai ei, oli se kieltämättä moraalista.
Zoë ei ollut kyria Agatan oma tytär. Protosparthokselle ja hänen
puolisolleen ei ollut syntynyt lasta useaan vuoteen heidän ollessaan
naimisissa, ja vihdoin he toivottomina olivat ottaneet kasvatikseen
pienen tyttölapsen, jonka vanhemmat, nuori venetsialainen pariskunta,
olivat molemmat kuolleet koleraan, joka aika ajoin oli Konstantinopolin
vitsauksena. Kyria Agata ja Rhangabe kasvattivat häntä kuin omaa
tytärtään, ja vuosia kului. Sitten heille vihdoin syntyi kaksi poikaa
puolentoista vuoden ajalla. Mikael Rhangaben hellyys ottotyttöä kohtaan
ei muuttunut vähääkään. Kyria Agata rakasti omia lapsiaan enemmän,
niinkuin jokainen äiti tekisi, ja niinkuin jokaisella lapsella on
oikeus odottaa tultuaan kyllin vanhaksi ajattelemaan. Hän ei ollut
ollut epäystävällinen Zoëlle, vielä vähemmin hautonut tätä kohtaan
vastenmielisyyttä; mutta hän oli tullut välinpitämättömäksi häntä
kohtaan ja odottanut tyydytyksellä sitä aikaa, jolloin tyttö menisi
naimisiin ja jättäisi talon. Sitten oli tullut tuo suuri onnettomuus,
omaisuuden menetys, ja lopulta kerjurin kurjuus ja suoranainen nälkä.
Ja vaikka Zoën hellyys oli käynyt syvemmäksi ja epäitsekkäämmäksi joka
koettelemukselta, koski vanhemman naisen suurin huoli nyt äärimmäisen
kurjuuden vaiheilla ensi sijassa hänen poikiaan, sitten häntä itseään,
ja kaikkein viimeiseksi Zoëta.
Tyttö tiesi totuuden syntyperästään, sillä Rhangabe ei ollut katsonut
oikeaksi salata sitä häneltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään
muistoa vanhemmistaan. Protosparthos ja hänen vaimonsa olivat olleet
hänelle todellinen isä ja äiti, ja he olivat olleet lempeitä, ja
kiitollisuus ja kiintymys kuuluivat tytön luonteeseen. Hän näki kyria
Agatan rakastavan poikia enemmän, mutta hän oli jo kyllin naisellinen
tunteakseen, että inhimillisen luonnon täytyi antaa vallita, kun
verisiteistä oli kysymys. Ja sitäpaitsi, vaikka hänen kasvattiäitinsä
olisi ollut tyly ja kylmäkin, sen sijaan että oli vain välinpitämätön
oltuaan ennen hellä, olisi tyttö sittenkin antanut henkensä hänen
puolestaan, Rhangabe-vainajan tähden. Tämän eläessä oli tyttö miltei
jumaloinut häntä; kuolintuskissaan hän oli lähettänyt vaimolleen ja
lapsilleen ja Zoëlle viestin, joka jonkun onnellisen ihmeen kautta oli
tullut perille; ja nyt, kun hän oli kuollut, oli Zoë valmis kuolemaan
hänen omiensa puolesta; jopa enemmänkin, hän suostui myymään itsensä
orjaksi heidän tähtensä.
Hän seisoi vuoteen vieressä vain puoleksi verhottuna, ja hän koetti
ajatella mitä muuta hän voisi tehdä, tuijottaessaan häntä kohti
kääntyneisiin kalpeihin kasvoihin.
"Onko teidän nyt lämpimämpi?" kysyi hän hellästi.
"Kyllä -- vähän. Kiitos, lapsi."
Kyria Agata sulki silmänsä jälleen, mutta Zoë valvoi yhä hänen
vieressään. Tyttö alkoi tulla vakuutetuksi, että varsinainen vaara
oli ohitse, ja että hienostukseen ja mukavuuteen tottunut nainen
tarvitsi vain hoitoa ja lämpöä ja ruokaa. Siinä kaikki, mutta se olikin
mahdotonta saavuttaa, kun ei ollut enää jäljellä mitään myytäväksi
kelpaavaa; ei mitään muuta kuin ihana ja suloinen Zoë itse. Sata
kultatukaattia olisi kokonainen omaisuus. Nektaria-vanhuksen käsissä
sellainen summa auttaisi hankkimaan todellista mukavuutta enemmäksi
kuin vuodeksi, eikä kukaan voinut arvata mitä sillävälin saattaisi
tapahtua. Onnen käänne saattaisi asettaa Johannes-keisarin takaisin
valtaistuimelle. Hän oli ollut heikko hallitsija, mutta ei julma eikä
kiittämätön, ja varmasti hän pitäisi huolen henkivartiastonsa päällikön
lesken toimeentulosta, kiitokseksi siitä, että tämän mies oli kärsinyt
kidutuskuoleman uskollisuudestaan häntä kohtaan. Sitten voitaisiin Zoë
ostaa jälleen vapaaksi ja hän menisi luostariin ja eläisi hyvää elämää
kaiken ikänsä, sovittaakseen sen pahan, mihin hänet ostettuna orjana
mahdollisesti pakotettaisiin.
Sen hän voi tehdä ja se hänen täytyi tehdä, sillä mitään muuta neuvoa
ei ollut Agatan ja pikku poikien hengen pelastamiseksi.
"Vähän maitoa vielä", sanoi sairas, avaten jälleen silmänsä.
Nektaria kumartui hiiliastian yli ja lämmitti jäljelläolevan
maitotilkan. Katsellessaan hänen liikkeitään Zoë näki, että se oli
viimeinen; mutta kyria Agata oli varmasti parempi ja pyytäisi vielä
lisää yön aikana, eikä silloin olisi mitä antaa hänelle; ehkä ei mitään
ennenkuin lähellä puoltapäivää seuraavana päivänä.
Nektaria otti hiiliastian ja meni täyttämään sitä raunioituneen talon
sisäpihalle, sytyttääkseen hiilet siellä ulkoilmassa. Sairas sulki
jälleen silmänsä, hetkiseksi tyydytettynä ja lämmenneenä.
Zoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja
nälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.
Yötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: "Eleeison!
Eleeison!"
Ja Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:
"Kyrie eleeison!"
"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!" kuului
hurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.
"Kyrie eleeison!" vastasi Zoë polvillaan.
Sitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli
koputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa
ylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin
samalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.
Jälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin
äsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas
ei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen.
Zoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista,
ennenkuin juoksi kevyesti ovelle.
"Kuka koputtaa?" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen
ryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.
Bukaralaisen mairea ääni vastasi hänelle mielistelevästi.
"Olen Rustan", sanoi hän. "Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä
matkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna."
Zoë pidätti henkeään, sillä hän tunsi viimeisen mahdollisuuden äitinsä
hengen pelastamiseksi olevan luisumassa pois.
"Kuuletko mitä sanon?" kysyi Rustan ulkopuolelta.
"Kuulen."
"Tahdotko nyt tehdä päätöksen? Minä annan sinulle vielä puolet lisää
siihen mitä lupasin."
Tytön kasvot olivat olleet kalpeat; nyt ne valahtivat ihan valkeiksi,
sillä ratkaiseva hetki oli tullut kovin äkkiä. Hän koetti nielaista
voidakseen puhua selvästi, ja hän katsahti vuoteeseen päin. Kyria Agata
oli sikeässä unessa.
"Onko teillä rahat mukananne?" kysyi Zoë miltei läähättäen.
"On."
Ryysyjä koossa pitävä käsi pusertui epätoivoisesti sydäntä vasten.
Oli äänetöntä niin kauan että Rustan olisi ehtinyt laskea kymmeneen.
Kahdesti Zoë vielä katsahti vuoteeseen päin, ja sitten hän äärettömän
varovasti siirsi syrjään ovea kiinni pitävän puisen teljen. Vielä
kerran hän veti riekaleita ylleen, sillä ne olivat valahtaneet
alas hänen käyttäessään molempia käsiään. Hän raotti ovea ja näki
Rustanin kaapuun verhottuna, innokkaat kasvot ja musta parta eteenpäin
kurottuneina, valmiina astumaan sisään. Mutta Zoë pysäytti hänet ja
ojensi kätensä.
"Äitini on vaipunut sikeään uneen", sanoi hän. "Antakaa minulle rahat,
niin tulen mukaanne."
Viivyttelemättä Rustan laski hänen ojennettuun käteensä pienen,
karkeasta purjekankaasta tehdyn, hamppunyörillä lujasti sidotun pussin.
"Kuinka paljon siinä on?" kuiskasi Zoë.
"Sataviisikymmentä kultatukaattia", vastasi bukaralainen alentaen
ääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei
herättäisi nukkuvaa naista.
Samassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë
katsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti,
katsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle
ja tuli Zoën luo.
"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia", kuiskasi Zoë,
työntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. "Se on ainoa keino.
Hyvästi -- pian -- sulje ovi ennenkuin hän herää -- sano hänelle, että
minä olen nukkumassa oljilla -- Jumala siunatkoon teitä --"
"Eleeison! Eleeison!" kuului mielipuolen naisen vaikerrus tuulen
kantamana.
Ennenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä
ja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin
kunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli
ääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti
kuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä
yrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska
Rustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa
rahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen
ollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua
alttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä
lujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli
hänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta
kuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin
saattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.
He kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen
ohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon,
jota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa.
Sitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.
Hänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä
muutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta,
ja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli
heitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut
peitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi,
ja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu.
Zoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi
poispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.
Hetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan,
lämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin
vastaan, vetäen sen reunat povelleen.
"Mene kantotuoliin", sanoi Rustan, tuikeasti mutta hillitysti.
Hänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli
ostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut
kantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi
oli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti
päätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden
naiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen
ranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän
vihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki
Rustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa
oli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin
suuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.
Zoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi
nojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan.
Kantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen
puolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat
astuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa
jotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he,
samaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on
kannettavalle sietämätöntä.
Neljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla
asestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä.
Kulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä
tai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella
ulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta
luotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli
Rustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista
siihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa
kantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.
Oli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi
todistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta,
yhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla
oli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta,
kaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi
attikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan
juuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä
olisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai
omistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa
ilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen
tuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan
Zoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta.
Sitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka
oli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin
vihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen,
vaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan
Karaboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia,
joka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja
pitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo
salaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.
Hän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan
varmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli
kädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta
voitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli
maksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli
viisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan
varsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän
oli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen
jälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä
sekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin
orjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja
seitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis
ja puhui kolmea kieltä -- kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno
maksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja
puoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja
hänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista
ja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon
uuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta,
mikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä
ja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan
mielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada
sataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä,
sunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä
oli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska
selvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun
hän käveli ostoksensa perässä.
Hän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut
kerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista
varmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti
epäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa.
Kuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä
hänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään
tapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen,
sillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä
huolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika
sieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja
orjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut
kestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien
punnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun
niistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin
että hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska
sitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että
häntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli
vanhan orjan äly raha-asioissa.
Kantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen
jonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut
sitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei
olisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja
mukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää;
mutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi
ummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi,
ennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.
Orjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin
orjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä
orjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet
kallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta
vapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen
erotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän
saisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä
hänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna
saapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista
hevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat
hänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa
liian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia,
kunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei
osannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi,
että monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai
turkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että
sangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä
valloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset
olivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita,
jotka pitivät lukua joka äyristä.
Miehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta
tai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin
tällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten
kavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut
vilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut
juuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin
nahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla.
Hän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä,
että tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi
häirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin,
ettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa;
myöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin
turkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin
toiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä
kristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista
kauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi
vapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin
harvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka
liikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.
Maatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen
kyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä
taaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael
Rhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat
johtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä
paljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei
ollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan;
mutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos
vain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin
toivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle
kuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi
useimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse
keisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa
yhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi
hänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän
vapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman
ja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten
kohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota
kannatti toivoa.
Kantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi
kantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään.
Hänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.