Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät,
jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen
väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata
päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli
takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään
hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi
jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa
rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa
lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle
kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole
onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä
uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät
tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä
oli vaatimatonta laatua.
Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen
kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi.
Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi
sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas
toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää,
kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki
löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi
kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä
ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia,
-- tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.
Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat,
ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat
parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet
korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa;
nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän
ollut liian perällä huonetta.
Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt
taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin
joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista
parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti
seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää
törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien
lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla.
Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki
jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen
avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua
savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita
mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa
kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja
heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä
monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään.
Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun
ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja
bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani
Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita
kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi,
eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren
valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina
Antigoneen ja Prinkipoon saakka?
Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin
taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän
ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan
kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin
muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle
tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että
hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun
pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi
ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin
syrjäkadun varrella.
Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli
vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut,
mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta
reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin
yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä
ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita
sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki
ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse
oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla
hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut
vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että
siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.
Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja
kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan
lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän
koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän
kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku
tuli avaamaan.
"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi,
mutta omituisesti murtaen.
"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi
Omobono rauhaarakentavalla äänellä.
"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.
"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.
Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli
joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta
enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja
kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli
todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle
hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos
venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi
uudelleen puhumaan.
Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu
neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan,
ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden
yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun
kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa
julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita,
teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin
värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli
ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta
kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa
jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen
sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla.
Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta
kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka
riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen
hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä
vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta
punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului
kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä
pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva
hihna lyhyessä tammivarressa.
Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki
ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven
ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin
nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.
"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?"
tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"
"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja
väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti
päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen
kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne --"
"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai
isännälleni!"
"Minä -- minä otaksuin --" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.
Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen,
samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin,
kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti
jättimäiseltä.
"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "Rustan
Karaboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kokóna -- tuota -- kyria, piti sanomani -- kyllä, tietysti!
Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut
avaamaan itse ovea, kyria."
"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään
takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa?
Jos teidän isäntänne --" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti --
"haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."
"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen
että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin
erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne,
kyria."
Musta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on
hartaudenharjoituksissaan."
"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä
voin odottaa --"
"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen
kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on.
Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."
"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin
salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi
vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi
minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan
teidän lähettämänänne --"
Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa
vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.
"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo
neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän
varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en
voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."
Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää,
vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi
hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua
märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin,
ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä
oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen
luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon
antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä
arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean
ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle,
jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja
ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja
komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja
naapuriensa asioista erikoisesti.
Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman,
joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta
oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista
päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata
kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten
vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin
rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset
kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain
myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset
rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä
Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia
olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja
olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa
kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta
Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja
hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi
kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.
Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen
Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas
vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan
oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon
hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista.
Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri
kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat
kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä,
toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset
unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin
itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää
liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta
takomisesta ja kalkutuksesta.
Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen
aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän
Pietarin ja Paavalin kirkkoja -- viimeksimainittu on nyt hävitetty
-- toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen
jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan
määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan
hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen
kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.
Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin
aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle
hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki
tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.
"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.
"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija
välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.
"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko
kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa
hartaudenharjoituksissaan?"
Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä
pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä.
Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin
viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi
hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei
olisi ymmärtänyt kysymystä.
"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."
Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan,
mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.
"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.
Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta
suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja
kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä
säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen.
Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien
välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran
kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen
polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna
marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.
Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja
laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen
rukouksen.
"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle
ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi
Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille.
Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta
iankaikkiseen. Aamen."
Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä
ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat
henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten
aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi
täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää
asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä
ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei
Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien
häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse
venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo
Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä
taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä
muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena
pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä
jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän
saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut
isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon
kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni
rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.
Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen
loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys,
vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän
halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli
rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin
seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan
pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis
laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen
kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan
taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.
Kirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.
"Kyrios Rustan ei ole kirkossa", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.
Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja
tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää
tunnussanaa.
"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta
puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan
ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."
Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä
tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä
näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.
"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta
neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana.
Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"
Hän viittasi sinnepäin.
"Kyllä", sanoi Omobono, "lähellä kulmaa."
"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja
sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte
Rustanin kävelemässä edestakaisin."
"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi
bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi
odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.
"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää
venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut
rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."
Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko
kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena
henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.
"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus -- mitäs
se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän
varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte
antanut minulle molemmat."
"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista
vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja
hyvästi sitten vain, ystäväni."
"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.
Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon
henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän
varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen
olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma,
ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon
taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä.
Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin
vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan,
niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei
tottelisi tuota valtakirjaa.
Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki
avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan
bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä
tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta
likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa
kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja
kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan
ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran
huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä
olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa
asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat
kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin
pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi
itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku
oli inhottavan taudin syömä -- monet olivat vain vähäisten ryysyjen
verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua
saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi
seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä
enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista
etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten
ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen
koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.
Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden
näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se,
ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät
poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin
kovin vähän niin monille.
Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä,
joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia
satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen
kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas
toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui
säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria
sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi
mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset
olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin,
niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti
yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti
eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi
avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti
sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä,
jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin
olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki
edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän,
laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla
ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki.
Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että
Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta
hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka
edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun
varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset,
jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja
kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja
liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä
ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä
luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja
kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.
Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta
uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin
kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli
tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat
kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen
paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä
sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään,
mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että
Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti
hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen
seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä
hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran
kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt
täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän
uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna
oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä
sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi
ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin
Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.
Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen
kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä
asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja
oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän
kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty
tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen
ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja
tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta
sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä
oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät
silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa
liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.
Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja
ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on
lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi
tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi
oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän
pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri,
peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.
Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja
tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin
katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä,
pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin
hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen.
Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä
jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat,
laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän
ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden
naisten kaupungissa.
Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun
kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka
on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää
sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää
rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat
mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin
silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu
lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista
puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.
Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai
rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin
hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta
kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin
näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai
syviä ruskeita silmiä -- lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta
suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei
voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista
muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin
sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta
sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot -- uneksien, poloinen,
että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä
hänen uteliaisuudestaan -- silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen
mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin
herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton
piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan
kaulan varassa -- yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä.
Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli
täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan
kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja
astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.
Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin
parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä.
Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli
tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea
musta parta.
"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän,
vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut.
"Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa
tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"
"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan --" aloitti Omobono.
"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi
bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua
kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja
toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana
kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista
yhdessä muukalaisten keskellä."
Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti
häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi
taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.
"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme
matkaamme, tahtoisin mielelläni --" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin
vastustuksesta huolimatta.
"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.
Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.
"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa
talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen --
hän näytti olevan kuolemaisillaan --"
Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin
saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla
sävyisästi.
"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä,
mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen
teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja
minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan,
jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset
kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin
ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä
kaupunginosassa näin myöhäiseen."
Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut
puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän
alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen
johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä
hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli
tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut
hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon
punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään
voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon
kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin
nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia
tarkoituksiaan varten.
Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä
sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua
Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi,
epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi
hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin
poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen
vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa
sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna
hyvinhoidetun harmaan partansa alla.
"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun
he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa
minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa,
ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."
Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään
tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut
kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili,
niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista
ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet
jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono
päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.
"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata
teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen
luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille
hyötyä."
Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut
mitään vähään aikaan.
"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin
on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen
summan voisin luovuttaa."
Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus
hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.
"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti.
"Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa
tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on
jättänyt hänen toimitettavakseen."
Rustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.
"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on
onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri
mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"
Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen
väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin
tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle
hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he
saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen
ovelle.