II LUKU.

Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät,

jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen

väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata

päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli

takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään

hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi

jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa

rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa

lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle

kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole

onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä

uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät

tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä

oli vaatimatonta laatua.

Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen

kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi.

Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi

sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas

toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää,

kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki

löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi

kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä

ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia,

-- tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.

Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat,

ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat

parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet

korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa;

nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän

ollut liian perällä huonetta.

Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt

taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin

joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista

parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti

seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää

törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien

lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla.

Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki

jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen

avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua

savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita

mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa

kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja

heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä

monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään.

Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun

ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja

bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani

Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita

kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi,

eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren

valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina

Antigoneen ja Prinkipoon saakka?

Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin

taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän

ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan

kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin

muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle

tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että

hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun

pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi

ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin

syrjäkadun varrella.

Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli

vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut,

mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta

reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin

yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä

ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita

sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki

ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse

oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla

hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut

vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että

siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.

Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja

kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan

lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän

koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän

kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku

tuli avaamaan.

"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi,

mutta omituisesti murtaen.

"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi

Omobono rauhaarakentavalla äänellä.

"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.

"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.

Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli

joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta

enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja

kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli

todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle

hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos

venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi

uudelleen puhumaan.

Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu

neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan,

ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden

yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun

kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa

julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita,

teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin

värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli

ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta

kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa

jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen

sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla.

Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta

kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka

riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen

hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä

vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta

punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului

kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä

pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva

hihna lyhyessä tammivarressa.

Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki

ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven

ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin

nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.

"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?"

tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"

"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja

väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti

päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen

kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne --"

"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai

isännälleni!"

"Minä -- minä otaksuin --" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.

Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen,

samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin,

kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti

jättimäiseltä.

"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "Rustan

Karaboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kokóna -- tuota -- kyria, piti sanomani -- kyllä, tietysti!

Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut

avaamaan itse ovea, kyria."

"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään

takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa?

Jos teidän isäntänne --" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti --

"haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."

"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen

että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin

erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne,

kyria."

Musta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.

"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on

hartaudenharjoituksissaan."

"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä

voin odottaa --"

"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen

kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on.

Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."

"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin

salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi

vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi

minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan

teidän lähettämänänne --"

Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa

vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.

"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo

neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän

varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en

voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."

Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää,

vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi

hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua

märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin,

ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä

oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen

luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon

antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä

arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean

ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle,

jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja

ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja

komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja

naapuriensa asioista erikoisesti.

Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman,

joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta

oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista

päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata

kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten

vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin

rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset

kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain

myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset

rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä

Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia

olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja

olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa

kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta

Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja

hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi

kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.

Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen

Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas

vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan

oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon

hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista.

Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri

kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat

kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä,

toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset

unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin

itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää

liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta

takomisesta ja kalkutuksesta.

Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen

aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän

Pietarin ja Paavalin kirkkoja -- viimeksimainittu on nyt hävitetty

-- toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen

jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan

määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan

hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen

kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.

Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin

aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle

hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki

tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.

"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.

"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija

välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.

"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko

kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa

hartaudenharjoituksissaan?"

Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä

pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä.

Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin

viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi

hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei

olisi ymmärtänyt kysymystä.

"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."

Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan,

mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.

"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.

Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta

suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja

kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä

säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen.

Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien

välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran

kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen

polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna

marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.

Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja

laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen

rukouksen.

"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle

ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi

Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille.

Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta

iankaikkiseen. Aamen."

Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä

ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat

henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten

aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi

täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää

asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä

ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei

Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien

häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse

venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo

Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä

taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä

muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena

pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä

jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän

saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut

isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon

kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni

rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.

Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen

loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys,

vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän

halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli

rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin

seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan

pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis

laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen

kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan

taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.

Kirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.

"Kyrios Rustan ei ole kirkossa", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.

Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja

tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää

tunnussanaa.

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta

puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan

ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."

Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä

tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä

näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.

"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta

neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana.

Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"

Hän viittasi sinnepäin.

"Kyllä", sanoi Omobono, "lähellä kulmaa."

"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja

sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte

Rustanin kävelemässä edestakaisin."

"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi

bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi

odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.

"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää

venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut

rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."

Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko

kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena

henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.

"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus -- mitäs

se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän

varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte

antanut minulle molemmat."

"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista

vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja

hyvästi sitten vain, ystäväni."

"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.

Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon

henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän

varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen

olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma,

ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon

taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä.

Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin

vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan,

niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei

tottelisi tuota valtakirjaa.

Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki

avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan

bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä

tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta

likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa

kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja

kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan

ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran

huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä

olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa

asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat

kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin

pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi

itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku

oli inhottavan taudin syömä -- monet olivat vain vähäisten ryysyjen

verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua

saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi

seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä

enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista

etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten

ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen

koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.

Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden

näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se,

ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät

poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin

kovin vähän niin monille.

Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä,

joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia

satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen

kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas

toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui

säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria

sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi

mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset

olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin,

niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti

yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti

eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi

avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti

sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä,

jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin

olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki

edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän,

laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla

ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki.

Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että

Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta

hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka

edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun

varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset,

jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja

kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja

liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä

ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä

luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja

kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.

Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta

uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin

kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli

tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat

kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen

paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä

sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään,

mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että

Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti

hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen

seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä

hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran

kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt

täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän

uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna

oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä

sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi

ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin

Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.

Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen

kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä

asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja

oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän

kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty

tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen

ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja

tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta

sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä

oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät

silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa

liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.

Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja

ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on

lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi

tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi

oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän

pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri,

peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.

Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja

tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin

katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä,

pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin

hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen.

Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä

jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat,

laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän

ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden

naisten kaupungissa.

Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun

kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka

on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää

sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää

rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat

mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin

silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu

lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista

puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.

Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai

rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin

hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta

kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin

näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai

syviä ruskeita silmiä -- lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta

suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei

voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista

muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin

sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta

sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot -- uneksien, poloinen,

että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä

hänen uteliaisuudestaan -- silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen

mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin

herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton

piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan

kaulan varassa -- yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä.

Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli

täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan

kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja

astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.

Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin

parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä.

Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli

tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea

musta parta.

"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän,

vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut.

"Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa

tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"

"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan --" aloitti Omobono.

"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi

bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua

kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja

toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana

kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista

yhdessä muukalaisten keskellä."

Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti

häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi

taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.

"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme

matkaamme, tahtoisin mielelläni --" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin

vastustuksesta huolimatta.

"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.

Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.

"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa

talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen --

hän näytti olevan kuolemaisillaan --"

Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin

saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla

sävyisästi.

"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä,

mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen

teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja

minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan,

jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset

kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin

ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä

kaupunginosassa näin myöhäiseen."

Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut

puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän

alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen

johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä

hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli

tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut

hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon

punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään

voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon

kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin

nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia

tarkoituksiaan varten.

Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä

sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua

Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi,

epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi

hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin

poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen

vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa

sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna

hyvinhoidetun harmaan partansa alla.

"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun

he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa

minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa,

ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."

Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään

tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut

kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili,

niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista

ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet

jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono

päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.

"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata

teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen

luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille

hyötyä."

Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut

mitään vähään aikaan.

"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin

on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen

summan voisin luovuttaa."

Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus

hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.

"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti.

"Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa

tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on

jättänyt hänen toimitettavakseen."

Rustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.

"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on

onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri

mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"

Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen

väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin

tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle

hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he

saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen

ovelle.

Arethusa: Konstantinopolin orjatar · 第 7 / 25 题