Carlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen
peluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän
maallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen
kenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan
arvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman
tavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut
tukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.
Hän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat
asuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella
puolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa
genualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja
sitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja
genualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien
rannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten
venetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton
säädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen
lausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.
Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan
kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien
joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin
ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut
helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän
voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven
vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen
ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain,
hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi
pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he
olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin
turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen
Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä
noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi
Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat
toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa
senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä,
arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi
vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin
muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat
autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.
Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat
genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella.
He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä,
keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen
Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen
tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja
hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla,
mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan
lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä
terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään
kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus
kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut
ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi,
varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan
vastedes.
Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli
kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad
niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä,
eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista;
tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois
valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet
sille nostattanut.
Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä
hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista
Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti
melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta
ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.
Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi
paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti
paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja
Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi
istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen
säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut
silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku
sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen
välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja,
eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä
kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän
antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä,
milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea
asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi
puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut
hänen omansa.
Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä
dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti;
salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä
mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja
kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien
joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt
murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli
sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven
päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista
hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan
ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen
kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu.
Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.
Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät,
ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden
poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa
seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai
hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin
kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa
kohtaan.
Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen,
mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla
käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät
tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden
omistajan mieltä puoleensa, -- ystävään tai vastustajaan, otukseen,
jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut
iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava,
sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat,
näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä --
ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen
sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään,
ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia.
Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin
kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai
punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet.
Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen
tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä
ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin
monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja
erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit
usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut
upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia
livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä
mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään
suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja
kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka
toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä,
joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan
tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati
puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen
ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa
kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin
jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa
oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut;
kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan
näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan
tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta
tehtyihin kenkiinsä.
Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän
nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan,
kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen
rauhalliseen elämään, jota hän vietti.
Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen
kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen
olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.
"Venetsiasta, herra", sanoi Omobono -- se oli hänen nimensä -- "ja
käsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco
Pesarolta."
Zeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki
Omobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin
ainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön
Zenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen
liiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät
kuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on
epäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman
hyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.
Zeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta.
Omobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin
kiinnitettynä.
"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta", sanoi
kauppias. "Kuka tämän toi?"
"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkona
Teodosiuksen sataman edustalla."
Zeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli
kirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu
kuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu
oli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla
sinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa
kuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen
kiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen
hivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.
Kirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja
kuului seuraavasti:
"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian
Cornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla,
purjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian
liinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita
satakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta
katalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan
määrään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat
minun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka
ovat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille,
samoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani
lastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani
äveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka
olenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani
ja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun.
Ei, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle
pyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana
Konstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin
veljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle,
rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia.
Sillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota
pyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka
tukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan,
minkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen
kaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia
on niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät,
kymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee
nuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina
olen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten
tässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas
käyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle
mieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin
tietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi.
Vaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis
luonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea
väri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan,
etteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen
ystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä
suurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä
vaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua
valitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä
ympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän
hyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka,
se varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä
rakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin
runsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään
tehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa
huostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä,
että hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva
on valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin
sopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen
kajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä
omaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei
kävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että
hänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen
suojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella.
Tämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on
se tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa
muissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja
sadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina
sinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle
ylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista
päivänä vuonna 1376."
Zeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut
ylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin,
joka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.
"Omobono", sanoi Zeno vakavasti, "uteliaisuus sopii huonosti sinun
ikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi
huolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö."
Omobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli
vasenta hiljalleen oikeassa.
"Voi, herra", vastasi hän, "minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat
saaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet."
"Olisit rikas, jos niin olisi", tokaisi Zeno. "On hyvä onni, että sinä
noine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää
jotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen
sisältöön yhtä hyvin kuin minäkin --"
Kunnon ukko väitti vastaan.
"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa?
Koettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat
silmät kuin minulla."
"Nuoremmat kyllä", vastasi Zeno, "mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt
sana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla
pian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua."
"Hän ei tee kauppoja tänään", vastasi Omobono. "Nyt on perjantai, jonka
muhamettilaiset pitävät pyhänä."
"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sana
Abraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle."
"Hänkään ei tee kauppoja", sanoi Omobono, "sillä huomenna on sabatti,
ja shabbes alkaa perjantai-iltana."
"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty,
sillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan."
"Ehkä Rustan Karaboghazdzhi, bukaralainen, sopisi", ehdotti Omobono.
Zeno katsahti terävästi kirjuriin.
"Orjakauppiasko?" kysäisi hän.
Omobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi
jälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään
olevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.
"Sinä olet kelpo mies, Omobono", sanoi hän. "Sinä et voisi pettää
lastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä
messer Marco haluaa?"
Mutta Omobono pudisti päätään ja punastui yhä enemmän.
"Toden totta, herra, -- minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, -- minä
vain arvasin --"
"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia
asioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies.
Niin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin
juutalainen tai muhamettilainen."
"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään
kreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista", sanoi
Omobono.
"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät
koko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä
venetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?"
"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas
Iskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.
"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista
hakemaan."
Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi
jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä
kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa
hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista
halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin
viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.
Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut
rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno
oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän
oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain
miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä
neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen
suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli
kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti.
Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut
aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli
perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä
lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen
sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan
huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen
viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli
nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän
nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman
toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli,
aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä
jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa
tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset
hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon
viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset
jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja
kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta
leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä,
ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän
ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja
tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.
Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla
orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi
filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin
ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon
ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää
neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään
olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena --
elähtäneenä perhosena! -- yhdestä kauniista silmäparista toiseen?
Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on
lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen
täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan,
että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi
sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta,
mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja
vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas
vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli
vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima.
Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien
hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä
nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen
luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti
oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti
samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo
muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä
tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän
vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai
ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain
likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja
pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut
naisen sydämen yhteyteen.
Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli
saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi
hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista
vastaan.
Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman
markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö
hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te
varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari,
joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen
siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä
kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin,
vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi
hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt
kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai
kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että
ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen
ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia
vastaan.
Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta
vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan
ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli
melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna
1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita
nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää
salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä
sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja
kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa
nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden
samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette
pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari
Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman;
sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen
ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi
jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä
miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n
tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on
häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno
olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei
siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta
mielestä mainio todiste.
Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä
ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua,
kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas
merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni
ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran-
ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli
kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian
syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli
huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten
värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin
taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla
kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden
pyyhkäistessä silkkivaatetta.
Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa
silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin
hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin
omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin
laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien
vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän
sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa
mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.