Legenda kotiseudulta.
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisen kihlakunnan pääpitäjässä
oli telotuspaikka mestauslavoineen, teilirattaineen ja kaameine
kummitusjuttuineen.
* * * * *
Anna oli talontytär, mutta Kerttu palkkapiika. He makasivat samassa
luhdissa, mutta eivät siitä huolimatta sopineet ollenkaan yhteen. Sillä
Kerttu oli paljon kauniimpi ja kun hänellä sen vuoksi oli poikien
kesken paljon suurempi menestys, vihasi Anna häntä. Katkeruudessaan
antausi hän halvimmille miesten joukossa ja sitten tapahtui, että hän
joutui siunattuun tilaan. Mutta hän salasi tilansa eikä kukaan osannut
epäillä hänessä tulevata äitiä.
Kun aika läheni, oli hän karjan kanssa metsässä. Siellä hän kenenkään
tietämättä synnytti ja surmasi kohta sikiönsä. Hän aikoi haudata sen
suohon, mutta silloin välähti hänen mieleensä tuuma, jolla hän saattoi
kostaa kilpailijattarelleen.
Illalla varasti hän kilpailijattarensa vaatevarastosta esiliinan, kääri
kuolleen pienokaisen siihen ja kätki sen sitten Kerttu-piian
sängynolkiin. Sen jälkeen alkoi hän salakähmäisesti kuiskutella
talonväen kesken, että hän pelkää Kertun olleen salaa raskaana ja
surmanneen sikiönsä. Hän vahvisti luulotteluaan kaikenlaisilla
uskottavilla piirteillä, joita hänen kekseliäs ja kostonhimoinen
naissydämensä suinkin saattoi keksiä. Ja kun hän oli päässyt niin
pitkälle, että jokaisen silmät epäluuloisina seurasivat kaikkia Kertun
askelia, yllätti hän tämän kerran ruokapöydässä kysymällä yhtäkkiä,
mihin Kerttu oli pannut sen punaraitaisen esiliinansa.
Kerttu lehahti tulipunaiseksi, sillä esiliinan oli hän saanut lahjaksi
rakastetultaan. Mutta kaikki katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja kun
Kerttu oli poistunut askareilleen, kuiskasi Anna, että siihen se on sen
ihan varmasti käärinyt.
Riennettiin miehissä luhtiin ja pengottiin kaikki ylösalaisin. Ja
Kertun vuodeoljista löytyi punaraitaiseen esiliinaan kääritty,
vastasyntyneen lapsen ruumis!
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, kuljettivat nimismies ja
rättäri kirkkorahvaan keskitse Kerttua, joka palttinankalpeana,
itkeneenä ja pörröisin hiuksin kulki heidän keskellään, peittäen
vuoroin käsillä silmänsä, vuoroin taas raivon vallassa katsoen
töllistäviä kyläläisiä uhmaavasti silmiin ja rajuilla huudoilla
vakuuttaen syyttömyyttään. Mutta todistukset olivat päivääkin
selvemmät ja vakuutteluistaan huolimatta sai hän istua kytkettynä
vanginkuljettajan luona ja odottaa tuomiotaan.
Kerttu parkaa! sillä mestattavaksi hänet nyt tuomitaan, surkeilivat
ihmiset.
Ja Kerttu tuomittiinkin sikiönsä surmaamisesta mestattavaksi, vaikka
hän loppuun saakka vakuutti syyttömyyttään, vedoten vuoroin Jumalaan,
vuoroin tuomareihin ja kuulijoihin.
* * * * *
Tuli sitten se kaamea päivä, jolloin tuomio oli pantava täytäntöön.
Jokainen joka kynnelle kykeni, saapui sinä päivänä kihlakunnan
telotuspaikalle, joka oli kummulla maantien varressa, kellastuneen
koivikon keskessä ja loitolla kylästä. Kammoten katselivat kyläläiset
pyöveliä, joka leveine kirveineen odotti mestauslavan juurella.
Kuului virren veisuu ja kylästä läheni juhlallinen kulkue, jonka
etupäässä astui virkapukuinen nimismies, olallaan paljas miekka.
Jälessä seurasivat veisaten pappi ja lukkari ja heidän keskellään astui
Kerttu, jonka tuuhea tukka oli leikattu tasaiseksi, niin että valkoinen
kaula loisti paljaana joka puolelta. Ja tuota kaulaa kohti kääntyivät
kaikkien katseet, ja Anna, joka hänkin oli katsojain joukossa, tunsi
ruumiinsa läpi käyvän väristyksen, sillä hän luuli tuon kaulan
ympärillä nähneensä veripunaisen viirun.
Kerttu ei nyt riehunut, kuten vankilaan vietäessä, vaan astui tyynenä
ja kohtaloonsa alistuneena ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, kun
hän hiljaa rukoili.
Kun kaikki oli valmiina, nousi Kerttu lavalle ja katsoi kuin etsien
ympärilleen väkijoukkoon. Vihdoin pysähtyi hänen harhaileva katseensa
Annaan, joka kauhistuen loi silmänsä alas ja tuijotti jalkoihinsa.
-- Minä kuolen viatonna, mutta kohta saatte nähdä, kuka on oikea
syyllinen! -- huudahti Kerttu ja laskeutui heti sen jälkeen kiiruusti
polvilleen ja sovitti valkoisen kaulansa pölkylle.
Vihdoinkin, ijankaikkisuudelta tuntuvan äänettömyyden jälkeen, kumahti
pyövelin kirves ja tahtomattaan kohotti Anna silloin katseensa. Mutta
häneltä ja koko väkijoukolta pääsi kauhistuksen huuto, sillä alas
pudottuaan lähti pää kierimään ympäri lavaa, muodostaen omistajansa
ruumiin ympärille veriviiruisen ympyrän.
Kun se oli palannut lähtökohtaansa, vierähti se maahan ja alkoi kiertää
lavaa, jonka juurelta ihmiset kauhistuen loittonivat. Hiekalle
jälkeensä se jätti verisen viirun ja kun se saapui sille kohtaa, missä
Anna oli seisonut, poikkesi se yhtäkkiä suunnastaan ja alkoi lähetä
häntä. Kauhusta kirkuen peräytyi Anna takaperin, mutta pää kieri yhä
lähemmäs, kunnes se ehti hänen jalkoihinsa ja tarttui yhtäkkiä hampain
hänen hameensa helmustaan.
Vihlovasti kirkuen pudisti Anna hamettaan, mutta pää oli pureutunut
siihen lähtemättömästi kiinni. Ja yhtäkkiä huomasi Anna ympärilleen
syntyneen tyhjän piirin, jonka laidasta häneen tuijotti kauhistuneita
ja tuomitsevia silmiä. Epätoivossaan riuhtasi hän hameestaan laajan
kaistaleen ja siukosi pään kauas luotaan.
Mutta kun hän lähti pois, aukeni hänelle väkijoukon halki laaja tie ja
hän tunsi itsessään, kuinka nuo äänettömät kyläläiset näkevät hänessä
oikean syyllisen.
Siitä päivin oli hän mielipuoli. Joka päivä alkoi hän määrätyllä
hetkellä vihlovasti kirkua ja pudistella hameensa helmaa, mutta muun
osan päivää pesi hän käsistään muille näkymätöntä verta. Ja kun kuolema
vihdoin vuosikymmenten takaa saapui häntä vapauttamaan, olivat hänen
kätensä alituisesta pesennästä kuluneet niin pieniksi ja verettömiksi,
että ne olivat kuin vesilinnun räpylät.