Legenda kotiseudulta.
Mitä kaikkea kurjuutta ja nöyryytyksiä köyhä ja turvaton leskivaimo saa
kokea, sen tuli Eveliina Matintytär pohjia myöten tuntemaan.
Kymmenvuotiaan poikansa kanssa asui hän kylän laidassa pienessä ja
hatarassa töllissä, eivätkä ihmiset paremmin kuin hän itsekään osanneet
sanoa, millä hän poikineen oikeastaan eli. Hän oli melkein kaiken
ikäänsä ollut kivuloinen eikä sen vuoksi kyennyt juuri mihinkään työhön
ja naapurit eivät joko tahtoneet tai eivät voineet auttaa, sillä maassa
oli kova aika.
Eräänä kolkkona syys-iltana istui hän töllissään ja mietti
murheellisena, mistä hän huomenna saisi syötävätä itselleen ja
pojalleen. Aikansa nälkää valiteltuaan oli poika asettunut levolle ja
nukkui nyt valjuna ja tuskin kuuluvasti hengittäen. Itse ei äiti
nälkänsä ja huoltensa vuoksi voinut ajatellakaan levolle asettumista.
Kuin kiusalla kangastuivat hänen mieleensä tällä hetkellä kaikki ne
makupalat, mitä hän suinkin elämänsä varrella oli saanut nauttia. Hän
nautti ne nyt toistamiseen, ahmasi kaikki samalla kertaa, mutta hänen
nälkänsä vain kiihtyi kiihtymistään. Siitä huolimatta söi hän
syömistään, kunnes hänen silmänsä sattuivat valjuna lepäävään poikaan.
Silloin tunsi hän kipeän piston sydämessään ja voihkasi ääneensä.
Mitä kaikkea hän uhraisikaan, kun saisi huomenna pojalleen leipää!
Vaikka sielunsa myisi hän nyt leivästä!
Kohta kun hän oli tämän ajatellut, ilmestyi tupaan paholainen. Se
sijottui mukavasti uunin lähelle istumaan, veti taskustaan lihavan
voileivän ja alkoi rauhallisesti syödä. Tahtomattaan pyysi Eveliina
siitä osaa.
-- Jos kolmen vuoden kuluttua tästä hetkestä lukien annat poikasi
minulle, saat tämän kokonaan ja paljon muuta hyvää, niin että sinulta
ei pidä koskaan leivän eikä särpimen puuttuman, -- vastasi paholainen.
-- Ei, ei, Jumalan tähden, poikaani minä en myö! -- vastasi Eveliina ja
jatkoi, kun näki paholaisen vetävän taskustaan uuden voileivän:
-- Mutta itseni minä kyllä raskin antaa, kun saan vain pojalle leipää.
-- Hm, mitäpä minä nyt juuri sinulla tekisin, -- sanoi paholainen
huolettomasti ja veti taskustaan lämpimän rasvamakkaran.
Siitä levisi huoneeseen niin houkutteleva tuoksu, että Eveliina tunsi
päätänsä huimaavan ja poika alkoi unissaan hymyillä.
-- Nälkäänhän se tuo poika kuitenkin kuolee, -- arveli paholainen ja
haukkasi suun täydeltä makkaraa.
Eveliina ei vastannut mitään, vaan huojutteli hiljaa ruumistaan ja
koetti olla näkemättä makkaraa.
-- Kylmä täällä on! -- murahti paholainen makkaran syötyään.
-- Kun ei ole millä lämmittää, -- huokasi Eveliina.
-- Niinhän se on köyhän, -- sanoi paholainen ja pisti jälleen kätensä
taskuun, josta hän tällä kertaa veti esiin kuivan ja tuohisen
koivuhalon.
Hän veteli niitä taskustaan siksi kunnes pesä täyttyi, minkä jälkeen
hän iski tulta ja sytytti ne palamaan. Sitten riisui hän takkinsa
naulaan ja asettui tulen ääreen selin Eveliinaan ja alkoi
perusteellisesti lämmitellä. Mutta kun puut olivat palaneet
hiilokselle, ryhtyi hän uudelleen syömään. Kumartuen takkinsa puoleen
kiskoi hän sen taskusta paksun nosteleivän, sianliikkiön ja mehevän
leipäjuuston, jota hän alkoi hiiloksella käristää. Se muuttui
kullanruskeaksi, sen pinnalle kihoili rasvaa ja huoneeseen levisi
vieläkin houkuttelevampi tuoksu kuin äsken makkarasta.
-- Kun olisi ihmisellä tuollainen takki! -- huokasi Eveliina
nurkassaan.
-- Kun annat poikasi minulle kolmen vuoden päästä, saa se jäädä tuohon
naulaan ja sen taskusta löydät yöllä ja päivällä, mitä ikinä haluat, --
sanoi paholainen ja asetti leivänpalalle suuren kimpaleen käristettyä
juustoa, vuolasi liikkiöstä palasen ja alkoi syödä.
Eveliinan päätä pyörrytti ja melkein itse tietämättään virkkoi hän:
-- Kun ei tuon kovin pahoin kävisi...
-- Mitä pahoin sen kävisi! -- murahti paholainen. -- Näytänkö minä
köyhältä? Mutta jos haluat antaa sen nälkään kuolla, niin yhden tekevä
minulle! -- ja paholainen teki liikkeen ikäänkuin aikeissa ottaa takin
jälleen päällensä.
-- Ei, ei, ei se saa kuolla nälkään! -- hätääntyi Eveliina.
-- Tehdään sitten kaupat, -- sanoi paholainen ja veti liivintaskustaan
nahkalevyn, jolle hän nopeasti kirjotti kontrahdin.
-- Ja nyt puumerkkisi tähän alle! -- ja samassa raapasi paholainen
pienen haavan Eveliinan vasempaan ranteeseen, kastoi kynän vereen ja
ojensi sen Eveliinalle.
Vapisevin käsin ja kokonaan sekaannuksissaan töhersi Eveliina
nahkapalalle miesvainajansa puumerkin.
-- Keskiyön hetkenä tasan kolmen vuoden päästä tulen minä perimään
poikaa, -- virkkoi paholainen tyytyväisenä, työnsi välikirjan taskuunsa
ja lähti matkoihinsa.
Kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, ehätti Eveliina takin
kimppuun ja veteli sen taskusta kaikkia niitä makupaloja, joita hän
äsken yksinään istuessaan oli mielikuvituksessaan ahminut. Sitten laati
hän pesään uuden pystyvalkean ja herätti poikansa, jonka eteen hän
latoi kaikkia ajateltavissaan olevia herkkupaloja.
Mutta kun hän syrjästä äänetönnä katsoi, kuinka hänen poikansa hehkuvin
silmin kävi ruokiin käsiksi, alkoi hän ääneensä itkeä. Silloin
keskeytti poika syöntinsä ja kysyi surkumielin syytä äidin itkuun.
Mutta äiti ei antanut hänelle mitään vastausta.
Niin elivät he päivästä toiseen eikä heiltä puuttunut mitään. Poika
kasvoi ja vahvistui nopeasti, mutta äiti kuihtui kuihtumistaan ja itki
aina salaa poikansa syödessä.
Kun määräaika alkoi kulua lopulleen, kasvoi äidin tuska äärimmilleen.
Hänen oli mahdoton enää salata kyyneliään pojalta, mutta turhaan sai
tämä kuitenkin udella syytä äidin loputtomaan suruun. Silloin päätti
hän väkisin ottaa siitä selon, voidakseen sitten jollakin tavoin sitä
lieventää.
Eräänä päivänä asettui hän kaivon aukkoon käsistään riippumaan ja huusi
äidille:
-- Jollette nyt sano, mitä te lakkaamatta itkette, niin minä pudotan
itseni alas!
Äiti hätääntyi ja rukoili häntä tulemaan pois. Silloin hellitti poika
toisen kätensä ja riippuen ainoastaan yhden varassa uhkasi pudottautua
heti, kun oli ehtinyt viiteen laskea.
Silloin hätääntyi äiti vielä enemmän ja lupasi heti ilmaista surunsa
syyn, kun poika vain tulisi pois vaarallisesta paikasta.
Kun poika oli noussut kaivonaukosta ja seisoi pihalla hänen edessään,
kumartui äiti suulleen ja tunnusti, kuinka hän kolme vuotta sitten
suuren hädän vallassa oli myönyt hänet paholaiselle ja kuinka
määräajasta oli enää ainoastaan vajaa viikko jälellä.
Kuultuaan äitinsä kertomuksen meni poika sisälle ja ensi töikseen repi
siekaleiksi ja poltti paholaisen jättämän takin. Sitten lähti hän
oikopäätä kirkonkylälle, meni vanhan kirkkoherran luo ja kertoi hänelle
kaikki.
-- Kauppa on siis tehty äitisi kanssa sinun siitä mitään tietämättä? --
sanoi vanha pappi kauan mietittyään.
-- Niin on, -- myönsi poika.
-- Silloin se ei ole ehdottomasti pitävä, -- lausui pappi ja kehotti
sitten poikaa määräpäivän iltana hyvissä ajoin saapumaan hänen
luokseen.
-- Äiti, olkaa rauhassa, ei minua paholainen saa, minä menen yöksi
kirkkoherran luo! -- sanoi poika määräpäivänä äidilleen ja lähti
pappilaan.
Illan pimetessä vei kirkkoherra hänet kirkkoon, jossa he yhdessä
astuivat alttarin eteen ja polvistuivat. Vanhus piti palavan rukouksen
pojan puolesta ja lopetettuaan lausui:
-- Minä jätän sinut nyt yksinäsi kirkkoon yöksi. Mutta sinä et saa
liikahtaa alttarin juurelta etkä lähestyä käden ulottuville alttarin
aitausta, et vaikka kuka tulisi sinua houkuttelemaan! Vaikka näkisit
minun tai äitisi tai kenen hyvänsä tulevan alttariaidan taa ja
houkuttelevan sinua luokseen, niin elä liikahda paikaltasi. Vasta kun
kuulet kukon laulun ja minä tulen alttariaidan sisälle sekä otan sinua
kädestä kiinni, olet sinä varmasti pelastunut.
Tämän jälkeen siunasi pappi poikaa, sulki alttariaidan portin
jälkeensä, teki sen päälle ristinmerkin ja lähti kirkosta.
Poika seisoi värähtämättä alttarin juurella ja tunsi olonsa kaameaksi.
Kuu loi lattialle himmeitä kuvioita, vanhat pyhimysten kuvat näyttivät
rupeavan elämään ja pimeissä kattoholveissa paukkui ja risahteli. Mutta
kun puoliyön hetki saapui, alkoivat tapulissa papinkellot soida ja
kohta sen jälkeen aukeni naristen vastapäätä alttaria oleva kirkonovi.
Sieltä astui sisään itse vanha kirkkoherra ja pää rukoukseen
kumartuneena läheni kuoria. Alttariaidan eteen tultuaan kohotti hän
päänsä ja lausui lempeästi:
-- Astu ulos poikani, sillä kaikki on nyt ohitse ja sinä olet
pelastettu.
Poika liikahti hiukan kuin aikeissa lähestyä, mutta samalla muisti hän
kirkkoherran illallisen varotuksen ja jäi paikalleen.
-- Tuolla ulkona odottavat äitisi ja paljon muita ihmisiä iloitakseen
sinun pelastumisestasi. Ettet enää epäilisi, niin minä kutsun heidät
tänne, rukoillaksemme ja veisataksemme yhdessä.
Sakariston ovelle ilmestyi samassa seurakunnan kanttori, joka
kirkkoherran viittauksesta meni ulko-ovelle ja kutsui kansaa sisään. Ja
ovesta alkoi tulvia tuttuja ihmisiä, joiden joukossa poika näki äitinsä
itkettyneine kasvoineen. Ne nyökyttelivät hänelle rohkaisevasti ja
asettuivat penkkeihinsä. Kanttori kiipesi omaan tuoliinsa, asetti
numerot taululle ja avasi suuren virsikirjan. Nipp! napp! äänsivät
kirjanhakaset auetessaan ja kanttori alkoi veisata virttä: "Jeesuksen
nimeen nyt alotan."
Mutta äärimmilleen herkistyneellä kuulollaan erotti poika, että
kanttori ei lausunutkaan kokonaisena Jeesuksen nimeä, vaan hymisi
ensinnä jotakin epämääräistä, joten virren alku oikeastaan kuului:
y-y-y-suksen nimeen... Silloin alkoi hän kansan joukossa tarkastella
tuttujaan ja huomasi heissä kaikissa jonkun pienen virheen. Kenellä oli
otsassa suuri syylä, jota siinä ei ollut ennen näkynyt, kenellä oli
taas korvat homeessa tai toinen silmä kierossa ja äidiltään huomasi hän
puuttuvan kolme hammasta, jotka hänen illalla lähtiessään olivat vielä
paikoillaan. Ja kun kirkkoherra nousi saarnastuoliin ja alkoi rukoilla,
lausui hän aina Jumalan ja Jeesuksen nimet vaillinaisesti tai vääntäen.
Saarnastuolista laskeuduttuaan viittasi kirkkoherra pojan äidille ja
yhdessä lähenivät he alttarikehää. Äiti avasi sylinsä ja kirkkoherra
lausui lempeimmällä äänellään:
-- Hellän äitisi syli odottaa sinua tässä. Astu siis rohkeasti ulos,
poikani!
Mutta poika ei liikahtanut paikaltaan.
Silloin mörähti kirkkoherra hirveällä äänellä ja muuttui samassa
paholaiseksi, jolla oli väärä nenä, vuohenkaviot, käyrät kynnet
sormissa ja päässä sarventyngät. Äiti muuttui homenaamaiseksi
peikottareksi ja samoin koko kirkkorahvas. Ja nyt alkoivat he kiljuen
hyppiä alttarikehän ympärillä. Väliin he peräytyivät ja hyökkäsivät
sitten rajusti eteenpäin, niin että kauhistunut poika luuli siinä
tuokiossa joutuvansa heidän kynsiinsä. Mutta alttariaidan yli he eivät
päässeet. Ainoastaan kerran hän liikahti paikaltaan, kun pääpaholainen
hänen huomaamattaan hirveällä rymyllä sivulta päin hyökkäsi häntä kohti
ja ojensi teräväkyntistä kättään, joka näytti ulottuvan vaikka maailman
ääriin. Alttarikehälle asti ei hän kuitenkaan sijaltaan siirtynyt,
sillä sieltä kurottui jo häntä kohti joukko ahnaita käsiä.
Kesken tätä helvetillistä meteliä kuului yhtäkkiä kirkas kukonlaulu.
Silloin pakeni paholaisten joukko suurella pauhinalla ja kirkossa oli
jälleen hiljaista ja autiota. Hetki sen jälkeen aukeni taas kirkonovi
ja vanha pappi astui sisään. Tällä kertaa se oli oikea kirkkoherra,
sillä hän avasi alttariaidan portin, astui sisään ja otti kädestä
poikaa, joka värisi kiireestä kantapäähän.
-- Nyt on kaikki ohi ja sinä olet pelastettu, -- lausui hän. --
Paholaisella ei ole enää valtaa sinun ylitsesi.
Hän saattoi pojan ulos ja käski hänen kiiruhtaa äitinsä luo.
Aurinko kohosi juuri itäiselle taivaanrannalle, kun poika saapui
kotiinsa. Punertava aamuvalo täytti koko ahtaan tuvan, sillä katto oli
temmaistu pois sijaltaan. Äiti oli nurkassa liikkumatonna polvillaan.
Koko yön oli hän rukoillut poikansa puolesta ja kun paholainen
viimeisenä yön hetkenä oli hirveän vihan vallassa ilmestynyt tupaan,
parjannut häntä sopimuksen rikkomisesta ja poistunut katon kautta, oli
äiti kuollut sydämen pakahtumiseen. Mutta hänen kasvoillaan oli
onnellinen hymy, josta poika näki hänen kuolleen tietoisena siitä, että
hänen ainokaisensa on pelastunut.