Viettäessäni kerran iltaa erään vanhemman tuttavani luona kertoi hän
minulle seuraavaa:
Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille
näköhäiriöille. Mutta mieheksi vartuttuani vapauduin niistä pitkäksi
aikaa, kunnes kerran -- se taisi olla viimeisenä ylioppilasvuotenani --
jouduin mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista.
Lapsuudenaikaiset näköhäiriöni minä kestin aina tyynesti ja korkeintaan
kykenivät ne herättämään minussa äänetöntä ihmettelyä, jota vastoin tuo
viimemainittu synnytti minussa rajatonta pelästystä. Dostojevski puhuu
jossakin mystillisestä kauhusta ja jälestäpäin tuli mieleeni, että tuo
kokemani oli juuri sellaista mystillistä kauhua. Kerron tässä lyhyesti
tuon tapauksen.
Olin eräänä iltana -- se oli huhtikuun lopulla -- toverini kanssa
muutaman naistuttavamme luona. Istuimme kolmisin hänen miellyttävässä
huoneessaan, jutellen yhtä ja toista. Kaikki me olimme, en voi juuri
sanoa alakuloisen, vaan jotenkin siihen vivahtavan mielialan vallassa.
Se oli jokseenkin sellaista mitä tuntee sensatsioneista hyvin rikkaan
päivän jälkeen, jolloin mielessä risteilevät noiden päivän kuluessa
koettujen eri mielialojen tyyntyvät jälkimainingit. Silloin ei voi
sanoa, tunteeko itsensä erikoisesti onnelliseksi vai onnettomaksi,
iloiseksi vai surulliseksi. Mielialassa asustaa vain jonkinlainen
epämääräisyys ja ainoa tunne, minkä siitä erikoisesti voi huomata, on
väsynyt apeamielisyys.
Ainakin minä olin tuolloin sellaisessa mielentilassa ja sama, niin
minusta ainakin tuntui, vaivasi toisiakin. Ja tuota väsynyttä
apeamielisyyttä oli omiaan vielä huomattavammaksi tekemään se
kuunomainen valaistus, joka korkealla palavasta sinivärisestä
sähkölampusta levisi tummanvihreille huonekaluille.
Kello oli sivu yhdentoista, kun me toverini kanssa lähdimme.
Porraskäytävässä oli jo tulet sammutettu ja kun me käsin hapuillen
laskeusimme viidennestä kerroksesta alas, kysyin minä toveriltani,
tunsiko hän koskaan pimeän kauhua sekä kerroin itse välistä öisin
tuntevani jonkunlaista ahdistavaa pelkoa. Hän ei sanonut koskaan sitä
tuntevansa, mutta arveli nyt yksinäiseen huoneeseen tultuaan voivansa
pelätä. Minä kerroin sitten joitakin esimerkkejä omista kokemuksistani
ja siten meidän mielialaamme oli kadulle päästyämme tullut lisäksi
vielä eräänlainen arka säikkyväisyys.
Toverini, joka asui maaseudulla eräällä huvila-alueella, lähti
kulkemaan asemaa kohti ehtiäkseen viimeiseen paikallisjunaan ja minä
jatkoin yksin matkaani Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, jossa
asuin. Äsken oli satanut, joten katukäytävät kiiltelivät kosteina
sumuisesti palavien lyhtyjen valossa. Ilma oli sellainen, jota meillä
toverini kanssa oli tapana nimittää objektiiviseksi: tyyni, ei kylmä
eikä lämmin, ei selkeä eikä täysin pilvinen. Kadulla ei näkynyt yhtään
liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä
kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan
autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En
olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin
askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin.
Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta
silloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi
tahtonut antaa minulle varotusmerkin. Pysähdyin ja omituista
herpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin
ristin päässä tullut päättyä Pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona
ja syvänä solanteena silmänkantamattomiin. Ja molemmin puolin paloivat
siellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin
kädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja
perspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät
toisiaan tuossa äänettömässä, autiossa kujanteessa.
Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen
jotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt
mieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle
kadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan
kadunkalmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai
minussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle
enkä edes katukilpiin vilkassut, tunsin olevani varma siitä, että
seison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti
jatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut
katsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu
loppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan
kavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta
äänettömien rakennusrivien takaa.
Luulen että yritin huutaa, mutta kurkussani oli omituinen kuristus,
etten saanut yhtään ääntä. Ja niin, en osaa sanoa kuinka siihen voimani
riittivät, käännyin yhtäkkiä ympäri ja aloin hätäisesti juosta
Aleksanteria takaisinpäin. Eteeni ja sivulleni en uskaltanut katsoa,
sillä olin vakuutettu, että Aleksanteria jatkuu sinnekin päin
äärettömiin ja samoin kaikkia poikkikatuja. Minulla oli vain yksi
ajatus, josta hätääntyneenä pidin kiinni: ehtiä vielä viimeiselle
paikallisjunalle, joka lähti juuri kello kaksitoista, tavata siellä
toverini ja päästä ulos kaupungista.
En voi sanoa mitä teitä minä kulin, mutta asemalle minä saavuin vähää
ennen kahtatoista, ostin piletin ja riensin paikallisjunien
lähtöpaikalle. Siinä seisoi juna lähtövalmiina, mutta ketään ihmisiä ei
ollut enää asemasillalla. Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja
sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani. Tyynessä yössä
kolahtelivat hänen saappaansa kumeasti asemasillan kivitykseen. Hän
kulki ohitseni katsomatta minuun, mutta minä säpsähdin ja pysähdyin.
Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti
vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto.
Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri! kuoleman juna! Seisoin
siinä ja unhotin, että minun piti etsiä toverini jostakin vaunusta.
Silloin kuului etäämpää -- muistan erikoisesti, että se minusta tuona
hetkenä tuntui tulevan hyvin kaukaa ja jonkun sumukerroksen takaa --
kolme kumeaa kellon lyöntiä. Niitä seurasi heti konduktöörin pillin
kimeä ja ilkeästi karmiva vihellys. Säpsähdin ja sain mieleeni, että
nuo kellon lyönnit ja vihellys olivat tarkotetut juuri minun
jouduttamisekseni ja kiiruusti, mitään ajattelematta, syöksyin minä
ensimäiseen kohdallani olevaan vaunuun. Samalla lähti juna kolisten
liikkeelle. Vaunuosasto oli aivan tyhjä ja ovi välikköön kiinni. Minä
kyyristyin nurkkaan ovipenkille enkä tuntenut uskaltavani siitä
liikkua. Hetkisen kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen
konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä
tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa
silmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä
ivaa. Konduktöörin mentyä tuntui minusta -- luulenpa että minä sinä
hetkenä aivankuin näinkin sen, -- että hän samalla tavoin kulkee läpi
vaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa
vaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset
liikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen
kuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani
äärettömiin asti.
Luulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä
hetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi
juna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri
muutamia junamiehiä. Luullakseni mutisin heille jotakin pahoinvoinnin
kohtauksesta ja he saattoivat minut asemasillalle, jossa tapasin
toverini. Menin sitte hänen luokseen yöksi.