Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut
asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet
hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla
sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja.
Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja
siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa
olemassa-oloaan.
Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä
sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan
sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen
elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina
ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki
lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä
kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni
paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen
kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman
että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän
elämässään oikeastaan teki.
Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten
parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme
sanomalehdistä -- puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi
aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin
minäkin hänet tuntemaan.
Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä
olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli
avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa
maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä
palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan
kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi
palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi
pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi
jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina
toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta
entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen
mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä"
sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.
Mutta Juholta -- mainitsen häntä tässä vain etunimeltään -- saapui
uusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun
muassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin
huonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja
hänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan
ollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien
muistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon
huonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli "deekiksellä" eikä siis
viitsitty hänestä välittää -- vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat
lehteen.
Kesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla
vastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä
päivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan
kanssa juuri tulisella kiiruulla "täytin" huomista numeroa. Niin
monenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa
tutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan,
kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta
seuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva
tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru
talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet
pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä,
kuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa
punaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.
Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!
Päätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään
tervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden
kassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että
lähetti niillä heti ostamaan -- neljännespullon konjakkia sekä tarjosi
vieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron
täyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän
Petersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin
päätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen
juhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli
lähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.
Seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan
uudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus
rusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä.
Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet -- sillä
puku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä --, mutta se ei merkinnyt
mitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia,
jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin
hermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi
auttelemaan meitä toimitustyössä.
Kaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme
kirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa
erissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan
suunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes
viittäkymmentä penniä.
Kerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja
pyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki
vaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan
kuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja
toista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen
itkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä
päänsä ja kysyi:
-- Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: "Kun sinä
annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi
tekee."
Luulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen
sijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee
aivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet
silloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän
oli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle
kirkastunut tuo Jeesuksen sana: "Kun sinä annat almua j.n.e." Siinä
pitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli
asunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan.
Tämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä
oli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen
näille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli
virkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. -- Tällaisen
miehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen
millä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta
sillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen
eteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja
ottanut, lähdin pois.
-- Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo
kuukauden päivät elänyt, -- lisäsi hän hetken kuluttua.
Koulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden
Jeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään
omituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta
niin paljon inhimillistä tragiikkaa -- tai tragikomiikkaa, kuinka vain
tahtoo, -- että toistan sen tässä.
* * * * *
-- Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen
pastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, -- kertoi Juho, otti
muutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen
sävyyn:
-- Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua
ja selittää tuota sanaa: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen
kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee." Hänen silmänsä kirkastuivat ja
hän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän:
vihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi
kovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin -- en tiedä kuinka kauan ja
mitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka -- mutta hän kuunteli
hievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä
lopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin
unesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian
tahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen.
Sitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi
liikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti
tarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja
kiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän
sanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.
-- Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä
kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja
minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen
lapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin
kuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni
oli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa
näin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän
välitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin
kohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi
käteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä
riikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja
pullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja
ymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni,
niin täytti hän mitään puhumatta pulloni.
-- Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin
ollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? -- keskeytin
minä.
Juho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja
vasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se
silloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):
-- Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.
Ja hetken perästä jatkoi hän:
-- Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja
lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja
kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin
ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat
soida ja kansa -- vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset --
sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja
kaikki veisasivat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen", niin
silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas
olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.
-- Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori
pastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata
tekstistä: "Jos sinä annat almua, niin älköön -- -- --" Ja hän esitti
sen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle
kirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun
sanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen,
aivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta
pastoriaan.
-- Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin
kättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa
kutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten
eteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani
käteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa
toisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin
häntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja
kulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni
likaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon
keskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle,
takerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt
aina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit
anomaan palkkaasi saarnasta! -- Ja raskaana painoi minua luulo, että
hän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. --
* * * * *
Kuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen
kirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne,
jotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo
ryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa
kirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin
tuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran
riikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: "Autuaampi on antaa
kuin ottaa".