Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin
viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä,
seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset
kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen
pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo
palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta
minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."
Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa
vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein
varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita
seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden
ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.
Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun
päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä,
jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu
pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen
vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan
käteen.
-- No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, --
sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.
Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle
laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja
alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja
iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.
Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki
olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken
hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten
keskenään hiljaa supatella.
Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan
raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin
kiehtovasti.
-- Mari, kuuletko sinä? -- sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs
itseään.
Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, -- vastasi Mari
tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.
-- Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?
-- Niin tansseihinko? Ei.
-- Eihän toki pikku Mari sinne... Suruttomat ne siellä maailman
pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa
turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi,
niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään
palamaan?
-- Ei rupea! -- sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria
kohti.
Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi.
Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta
vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä
lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta,
aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa
alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän
heidän pienimmätkin liikkeensä.
Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista
vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat
hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin
portaalta.
Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun
hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja
sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.
-- Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä
ulkosalla? -- kysyi hän Marilta.
-- Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt ... mihin lienevät
menneet.
Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä
tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:
-- Käyhän tuvassa katsomassa.
Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin
nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen
vasemman kätensä Marille sanoi hän:
-- Käyhän edellä, mennään rantaan.
Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen
seurasi vaari perässä.
-- Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? -- kysyi vaari, kun he
olivat rantaan päässeet.
-- Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, -- selitti Mari.
-- Oih ... ne ovat sen ottaneet ja menneet! -- sanoi vaari raskaasti
voihkaisten. -- Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?
Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
-- En... On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat
kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.
-- Voi niitä onnettomia! -- puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat
värähdellä.
Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen
käteensä.
-- Lähdetään, vaari, kotiin, -- sanoi hän surumielin ja alkoi vetää
häntä polulle päin.
-- Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten ... taluta ukko ruokakellon
tykö. Meidän pitää soittaa ... tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan
se onkin ... synnin palo nuorten sydämissä.
Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin
askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.
Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla
malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari
johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.
-- Mene nyt ja katso järvelle, -- sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa
kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.
-- Nyt ne käänsivät takaisin! -- tuli Mari hetkisen kuluttua
ilmottamaan.
Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi
hän:
-- ... Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.
Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan
natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin
soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja
koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja
säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan,
sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja
elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.