LEIPÄ.

Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä,

jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.

Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin,

sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla

kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja

hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla

ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin

oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä

väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun

kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen

vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan

täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja

lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä

seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja

komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat

kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun

opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa

vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten

sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta.

Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät

toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias,

laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan

poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin

kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia

tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.

Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen

poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään

ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa

kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut

paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt

"Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun

oppilaita nimittivät.

Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain

varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään

juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka

maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle,

että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten

ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua

käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän

lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa

kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.

Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen,

joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut

mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi

illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään

antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet

avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että

koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä

jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut

lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi

vaikka Tupalan pojilta voileipää.

Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten

yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan

läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja

lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä

piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan

kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan

näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja

voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä

vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän

tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli

lisääntymistään lisääntynyt.

Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta

kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa

pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät

eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla

ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä

takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa

kauhu ja opettajan mieliharmi -- poika, joka ei osannut muuta kuin

tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.

Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta

voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari

lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin

ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä

enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä

haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi

hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä.

Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien

toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:

-- Antakaapa vähä maistaa.

-- Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? -- oli heti Oskarilla sanat

valmiina.

Petteri vilkasi hätäisesti Tupalan poikiin, loi silmänsä alas ja

lehahti tulipunaiseksi. Oskarin laukaiseman haukkumasanan johdosta

kuului naurunhihityksiä ympäri salia. Petterin halutti painautua

takaisin omaan pulpettiinsa, mutta hän ei kehdannut liikkua paikaltaan,

katsoi vain lattiaan ja kaivoi kengänkärellään siinä edessä olevaa

oksankoloa.

-- Panehan suu auki ja silmät kiinni, niin saat! -- komensi Oskari.

Petteri katsahti epäillen Oskariin, mutta kun tämä juuri levitti voita

leivänpalalle, ajatteli hän, että ehkä se hyvinkin antaa ja heti

jälkeen välähti hänen mieleensä, ettei se tuo Oskari sentään niin paha

olekaan.

-- No, yks kaks kolme! -- komensi Oskari saatuaan voileivän valmiiksi.

Petterin kasvoille levisi kömpelö hymy, hän sulki silmänsä ja avasi

suunsa selkosen selälleen, lausuttuaan ensin äänellä, jossa vielä

tuntui epäilyksen jälkiä:

-- Noh!

Mutta Oskari otti rasvaisen sanomalehden palasen, joka oli ollut

kääreenä lihapalasen ympärillä, kääri sen pikapikaa pyöreäksi palloksi

ja työnsi Petterin suuhun, töykäten sen etusormellaan vielä

mahdollisimman kauas.

Kuin komennuksesta räjähtivät kaikki ympärillä seisovat nauruun. Ja

tuon makean naurun houkuttelemina kokoontui joka taholta poikia, jotka

yhtyivät samaan iloiseen kööriin. Saatuaan paperitukon suuhunsa

rävähytti Petteri heti silmänsä selkoselälleen, mutta niin hämmästynyt

hän oli tuosta odottamattomasta käänteestä, ettei hän heti älynnyt

poistaa epämieluista palaa suustaan, vaan seisoi siinä nauravan ja

riehuvan poikajoukon keskellä kuin häpeäpaaluun tuomittu, silmät

säikähtyneesti selällään, suu ammollaan ja pää hiukan takakenossa,

kuten se Oskarin töykkäyksestä oli jäänyt. Näky oli niin hullunkurinen,

että ympärillä olevain nauru vain kiihtyi ja ylinnä kaikui Oskarin

hirnuva ääni.

Mutta viimeinkin sylkäsi Petteri paperipallon suustaan, suupielet

alkoivat venähdellä ja itkuun tillahtaen tunkeusi hän joukon läpi omaan

penkkiinsä, johon hän kyyristyi alas, painaen päänsä pulpetinkanteen.

Oskari koetti jatkaa vielä kiusantekoa, mutta toiset pojat eivät enää

naurullaan häntä kannattaneet ja niin pääsi Petteri lopputunniksi

rauhaan.

Mutta nälkä kiihtyi. Kun mieleen tulivat ne leveät ja pehmoiset

voileivät, joita Tupalan pojat olivat ahmineet, tihkui hänen suuhunsa

vettä, joka jutkahtaen nieleysi alas. Ja voileivistä siirtyi

mielikuvitus niihin lihaviin ja houkuttelevan näköisiin leipiin, joita

Tupalan emäntä oli aamulla uunista nostellut. Hän tunsi vieläkin

sieramissaan niin elävästi sen raikkaan tuoksun, joka niistä levisi, ja

hänestä tuntui, että hän muutamana suupalana ahmisi suuhunsa sellaisen

leivän.

Koulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on

kestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä

mahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla

aamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja

opettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä "esikäsitteitä". Petteri

koetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet

asiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan

emännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana

huippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään

jaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa

jutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.

Katederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään

viittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki

vaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin

opettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin

kuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti

leivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista

Tupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi

siitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne

leivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset

kävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin

ennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi

laajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita

myöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu,

että nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.

Opettaja kysyi joltakin, mikä "kannas" on ja Petteri kuuli etäisenä ja

epäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että

"kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata", mutta

lähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän

vain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta.

Mutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime

kysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:

-- No, mikä on nyt siis kannas?

Kaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi

Petteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.

-- Petteri! -- kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja

lähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.

Petteri säpsähti ja kävi kuumaksi.

-- No! -- Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.

Vaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä

oli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat

häneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti

hänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä

varmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää.

Mutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:

-- No mikä se nyt oli?

Ja aivankuin hänenkin olisi pitänyt huutaa, vastasi Petteri kiiruusti

ja selkeästi:

-- Leipä!

Syntyi parin sekunnin äänettömyys. Mutta sitten purskahti opettaja

nauramaan ja kuin merkinantoa odottaen seurasi koko oppilaskunta hänen

esimerkkiään. Ensi osaston viime pulpetissa istuva herrastuomarin

kasvattipoika, pieni, lihava ja ruskeasilmäinen Sebastian, jota toverit

sanoivat Pastiksi, oli aivan haltioissaan. Hän ojensi jalkansa pulpetin

alle suoriksi, työnsi kätensä housuntaskuihin, nojasi päänsä taaksepäin

ja päästi ilmoille niin iloisen: hoh, hoh, hoh! että opettaja lopulta

häneen katseensa kiinnittäen komensi:

-- So, hiljaa nyt! Sebastian, kuuletko sinä!

Ja Pasti asettui vikkelästi tavalliseen istuma-asentoon ja katseli

viattomasti ympärilleen kuin kysyäkseen, että mistä tässä on oikein

kysymys. Mutta toisen osaston tyttöoppilasten parvesta kuului selvään

kuiskeita: "leipä, leipä" ja sitten häädettyä naurunkikatusta, joka

tuossa tuokiossa kulovalkeana levisi ympäri salia ja paisui ykskaks

vallattomaksi naurutulvaksi. "Hoh hoh hoo -- kik kik khii!" vyöryi

ympäri salia ja uudelleen Pasti kädet housun taskuissa ojentausi

suoraksi ja hohotti kuin tuon vallattoman köörin viimeisenä huippuna.

Ensimäisen naurun puuskan räjähtäessä lehahti Petteri tulipunaiseksi ja

seisoi siinä suu puoli avoinna ja mitään tajuamatta. Lattia tuntui

hänestä huojuvan ylösalas ja kuin kaatumasta estyäkseen painausi hän

alas penkkiinsä ja tunnottomana takana istuvan Oskarin nykimisille ja

hirnunnalle tähtäsi hän sekavin katsein pulpettinsa kanteen.

Kun toinen naurunpuuska alkoi vaieta, komensi opettaja täydellisen

hiljaisuuden. Sitten laskeusi hän katederilta alas, pisti kätensä

housuntaskuihin, nytkäytti vasenta suupieltään, kuten hänellä oli

tapana tehdä ryhtyessään jotakin hyvin järkiperäistä selittämään, ja

alkoi:

-- Kyllähän sen tuon vastauksen ymmärtää, kun vähän ajattelee. Se

raukka ei varmaankaan ole koko päivänä syönyt mitään, joten sen

mielessä pyöri yksinomaan leipä, jonka se sitten työnsi vastaukseksi

minun kysymykseenikin.

Uusi naurutulva oli päästä purkautumaan, mutta opettaja hillitsi sen ja

ryhtyi opetustaan jatkamaan.

Petteri ei viitannut koko lopputunnilla, istui vain kyyryssä ja

tuijotti eteensä eikä opettaja häntä enää kysymyksillään häirinnyt. Kun

opettaja sitten tunnin loputtua poistui huoneisiinsa, näki Petteri joka

suunnalta lähestyvän nauravia ja ilakoivia poikia. Etupäässä oli

tietysti Oskari, joka pudisti häntä olkapäästä ja kysyi:

-- Kuulehan, Nuusku, onko se kannas reikäleipä vai nosteleipä?

Ja sillekös naurettiin. Se yllytti Oskaria, joka kävi yhä

ylimielisemmäksi.

-- Montako kannasta sinä jaksat kerralla syödä, häh? -- ja Oskari veti

häntä molemmista korvista.

-- Ka, mitä te siinä! -- rääkäsi Petteri suuriääniseen itkuun

purskahtaen.

Silloin pojat hajausivat hänen ympäriltään ja ainoastaan etäämpää

kuului kysymyksiä: "Mikä on kannas?" ja siihen vastauksia: "Leipä!"

Mutta Petteri hiipi silmiään takinhihalla kuivaten ovea kohti ja

pujahti kuin varkain ulos. Vältellen pihalla telmiviä tovereitaan meni

hän nurkan taakse ja seisoi siellä niin kauan kuin välitunti kesti. Kun

kello soi ja kaikki menivät sisälle, lähti hän haan läpi juoksemaan

kotiinsa päin. Hän juoksi kuin jonkun takaa ajamana, kompastui väliin

mättäisiin, mutta kavahti heti jälleen seisoalleen aivankuin joku olisi

häntä kantapäistä kiinni tavotellut ja jatkoi niin yhtä menoa kotiin

saakka.

Seuraavana päivänä ei Petteriä näkynyt koulussa eikä sitäkään

seuraavana. Opettajan tiedusteluihin selittivät Tupalan pojat, että "ei

se Petteri uhkaa enää tulla ollenkaan kouluun".

(1907.)