Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä
hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova
kovaa vastaan".
Nivalaiset -- hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu -- olivat
tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen
lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä
sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai
heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja
miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat
muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa
miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen
toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat
seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset
pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja
kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.
Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja
Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat
isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka
kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää
yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen
päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja
räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja
mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia
keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.
Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän
ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen
kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan,
sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä
naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet
sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa
ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua
muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan
yöksi vaimonsa viereen.
Sellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi
Nivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka,
tuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja
mehevällä kansankielellään "puhui täydestä sydämestä niinkuin
omaisilleen". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut
välisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut
siellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään
täyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin
lutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja
kuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen
oli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.
Nyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan
Jeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: "Katso, minä
panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään,
särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."
Alussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä
rupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla
liittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin.
Kaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin
saattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi
itsestään julistanut nuo vanhat sanat: "Minä tulin ihmistä isäänsä
vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä
anoppiansa vastaan."
Mutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran
luistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi
kirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa
kantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin "taitava kuin
käärme".
Se näkyy seuraavastakin.
Harjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli
ollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko
muu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä
hartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg,
kiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin
kylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä.
Pastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.
"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä", -- mutisi hän ja kiiruhti
pojan jälestä ulos.
Hevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista
näytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti
hän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen
oppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat
visusti mieleensä.
* * * * *
Harjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta
paremmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi,
kääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse
Malmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta.
Mutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut
tervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan
Nivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.
Vanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan
Malmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä.
Lauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna
kirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui
jotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi
kotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta
Kusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.
Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.
Hän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa,
mutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui
tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat
kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten
liverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan
päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi
seinänrakosista kirkonkellojen ääni.
Kusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan
auetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja
alkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat
aitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka
parasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen
kasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.
Hän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei
kuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää
ovea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta
ulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut
muuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa
lattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä.
Kamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä,
isän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja
takki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi
makuusuojaansa!
Hän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan,
jotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon
ei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti
hänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien
latvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja
muran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät
yksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja
päättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään
yli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina
ja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka
jalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin
ettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.
Hän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän
veden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä
sarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä
tukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti
hän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne
Harjulasta oli neljännespenikulman matka.
Kun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään.
Kaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti
seurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta
suruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi
välttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden
heränneiden joukossa.
Portaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja
hänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin
häntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki
penkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet
koukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki
olivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.
Kusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän
matkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä
ja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.
Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että
varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta,
tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään
viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa
suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen
vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.
Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa
tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen
odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät
ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä
seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia
miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat
kirkonkuudennusmiehiä.
Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui
sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:
"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä
paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."
Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen
silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli
kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne
olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja
järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet
ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä
Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin
olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja
kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden
paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he
aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa
kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.
Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla
lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea
niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin
kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän
hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä
syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.
Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni
sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo
näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike.
Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat
puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia,
liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle
sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja
heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä
kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös
saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.
Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet
vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana,
kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin
hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen
liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista,
teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen
tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja
yliluonnollista.
Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi
vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja
mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi
pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla
sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli
hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen
edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä
murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole
siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle
apusi!"
Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä
rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset
tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona,
puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu
tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät
heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä
saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet
uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja
toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt
keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"
Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli
jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten
joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka
heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla
kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta
sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki
virrenvärssyn:
"Mä matkamies olen vaivainen,
mont' vaarallist' vaellan retkee,
kun käyn isänmaatani etsien
ja odotan ehtoon hetkee.
Tääll' en surutonta ma majaa saa,
siks täytyy mun sinne kiiruhtaa,
kuss' iäinen rauha mun kätkee."
Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän
saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä
nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat
yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa
lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin
kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat
sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja
niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske
levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.
Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa
silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen
juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan
ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen,
joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli
ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin
jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä
koiranpentuja.
Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli
ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla
eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan
joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan
kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken
kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.
Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa
sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja
alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä
lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä
paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän
ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme.
Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:
"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä -- Herran tähden hiljaa!"
Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa
nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi
matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin
kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin
paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni
kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan
täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan
ensimäistä pyörtynyttä.
Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki
naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas,
hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita
kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin
kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää
alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.
Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään
tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti
saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään
istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui
yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti
se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi,
hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin
pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä
hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät,
kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui
rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin
särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt
enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä
turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen
solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin
aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja
alas...
Kusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen
korviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän
kuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä
kantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon
kalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä.
Kukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat
taakkoineen kirkon oven taakse.
Kustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen.
Kaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet
alas -- lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat
suorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli
kirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti
kiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt
pilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma.
Tupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin
valtoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli
täysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui
hän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin
alle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että
penkin selusta rytkähti.
Rauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja
vihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran
syrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin.
Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös,
niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.
Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin
hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen
päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen.
Hänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä
haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin
hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi
kirjalautaa.
Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka
pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa
tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat
pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.
Toinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia
käsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja
kummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen
takinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli
painautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti
saattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta.
Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko
pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain
tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät
aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa
kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se
vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti
pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima
työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven
päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa
koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen
jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän
yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos...
Kuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut
aavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut
saarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren
pahasti särähtelevällä äänellä. -- -- --
Kuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos
kirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista
-- hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli
tullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen
kirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen
keskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja
kilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa
suusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.
Ja kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin
mielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin
kuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta
kirkkoon tulosta. -- -- --
Silloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta
yhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin
vierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä "kuollutta"
kannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat
herätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos
kirkosta.