LAKKI.

-- No, lapset, olkaapas nyt... Huomenaamulla sitten saatte jokainen

pullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi

yö nukkua... Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai

pitääkö äidin ottaa vitsa!

Miina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle

hyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina

kiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden

keskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana.

Kun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika,

ehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä

sängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti

tuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan

pieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,

Ulrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän

nuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt

siellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki

velkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan

odottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin,

kahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.

Tänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle

jälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana

sydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa

kehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta

tulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä

vihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja

Heino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta

sinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta

palatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän

tulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli

saanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja

lähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että

hän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä

saada se vasta huomenna päähänsä.

Tuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina

pysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui

Anttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino

laskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan

päähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino

hänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka

alkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino

ovelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä,

säpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.

-- Häts s-siinä! -- äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän

laski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka

hätäisesti pälyi ympärilleen.

-- Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa ... -- murahti hän

käheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että

pää kolahti ovenpieleen.

-- Ja mitä sinä sillä lakilla! -- tiuskasi hän Antille, joka oli nolona

palannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.

Hän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi:

-- Tuommoiset miehet eivät lakkia tarvitse! Panen sen niin, ettei...

Hän vaikeni ja etsi paikkaa, mihin kätkisi lakin. Huomattuaan korkealla

katonrajassa olevan nurkkakaapin, pisti hän sen sinne, lukitsi oven ja

palasi parranajoa jatkamaan.

Kun Ulrikki ja Miina olivat pukeutumistoimessa, saapui Maija-muori, ja

Miina rupesi antamaan hänelle ohjeita. Lopuksi lapsista puhuessaan

sanoi hän:

-- Kun noita mukuloita on niin paljon ja kaikki melkein saman kokoisia,

niin ei kaikiste satu pitkään aikaan huomaamaan, jos niistä joku olisi

poissakin. Siitä asti kun tuo Antti-poika Rikun Amerikassa ollessa

eksyi metsään, on minulla ollut tapana joka ilta lukea ne, kun asetan

niitä makuulle.

Hän kertoi sen hymyillen ja muorikin naurahti, että kylläpähän sen

tuollaisen lauman saa hyvinkin lukea, jos mieli saada se koossa

pysymään.

Kun Ulrikki ja Miina olivat jo ulkona taipaleelle lähdössä, kuului

nurkan takaa Heinon ääni surkeana:

-- Isä-ä, antakaa se lakki! Minä vain huomenna pitäisin sitä päässäni.

Ulrikki pysähtyi ja katsahti taaksensa, mutta sanoi sitten matkaansa

jatkaen:

-- Joutaapa olla siellä lukon takana, että opit ihmisiksi olemaan.

-- Isä-ä, antakaa nyt! -- kuului vielä Heinon itkuksi hiukeneva ääni,

kun Ulrikki ja Miina katosivat jo puiden taakse.

Mutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä

koivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät

juhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja

hän unohti lakkihuolensa.

Ennen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa

ja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he

navetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän

ruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun

syrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren

päähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä,

tempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä

nykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä

kovin hauskaa ja jännittävää.

Anttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi

varren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen

kaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset

pois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän

kovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.

Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja

ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että

soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina

kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa

uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni

tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä,

jalat lattiaan päin.

-- No, yöpuulle siinä joka sorkka ... kyllä se on jo aikakin! --

komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.

Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen

peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle

juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta

tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva

vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.

-- So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka

minä ... -- ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan

peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili

kuin levoton vedenpinta.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien

alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä

tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä

lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti

ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he

nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä

liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin

vallattomaan yhteisnauruun.

-- Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä

teidät ... -- ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet

pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen

uhkauksilleen.

Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta

kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja

ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo

sydäntymään.

-- Sepä nyt ... herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan,

huomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne

kaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei

tule mitään!

Muori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat

vaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä

pelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo

jännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi

vielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa

uhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti

silmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki

itseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva

vieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!

Seinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus,

peräikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella.

Auki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa

juustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.

Silmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja

mietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada,

mutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi

lukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös...

Näyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan

kurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.

Muori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino

siirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran

häilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät

synnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui

ääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.

Kun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten

katsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.

-- No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on

nukkuessa, -- puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.

-- Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta

sietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä

minäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, -- ja hän alkoi laskea

lapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.

-- Yksi -- kaksi -- kolme -- -- -- yksitoista. No? väärinkö minä luin,

-- ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai

tälläkin kertaa vain yksitoista.

-- Hyvänen aika!... Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan

siitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? -- ja muori meni

ovelle ja katsahti pihalle.

Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain

taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain

läheisestä metsästä vastasi: -- ii-noo!

-- No jopa nyt jotakin! -- voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi

navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja

raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti

hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut

sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja

kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden

puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä

kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman

päänsä.

Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin

pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä

vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin

painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö

tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.

-- Oih, Herra Jeesus! -- voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi

kannelta alas.

Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen

kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti

tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin

pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki

ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa

vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet

koivut.

Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli

vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa

olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä

tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko

siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.

Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti

hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun,

poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan

liikkuivat ja nytkivät...

* * * * *

Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.

Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:

-- Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin

pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.

-- Niistä sinun unistas ... ja mikähän tuolla nyt on hätänä! -- sanoi

Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa

juttelut onnettomista unista.

-- Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! -- vahvisti

hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan

rauhalliseksi.

-- Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, -- jatkoi Miina kuin

yksinään puhellen, -- ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut,

aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat

kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä

rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen.

Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi,

eikä se nytkään ollut hyvän edellä.

-- Ym-mym! -- mumisi Ulrikki, -- jotakinhan se unekainen kuvattelee,

aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.

Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä

rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän

paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi

mahdollisesti saattanut tapahtua.

Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin

ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää

kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki

vihdoin suostuikin.

He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan

alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu

mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi,

niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:

-- Kirkostako sitä...?

-- Sieltähän minä ... -- ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina

hätäisesti:

-- Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?

-- Ette taida vielä tietääkään... Siellä teillähän se on onnettomuus

käynyt...

Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki

sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka

rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti

lausui hän vain:

-- No!

-- Heino poika kuuluu siellä...

Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina

liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista

luotaan.

-- ... kuuluu kaivoon pudonneen, -- lopetti mies ja mulautti hätäisesti

kumpaakin silmiin.

Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti

huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän

kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!

Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja

hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli

heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti

totisena jatkamaan matkaansa.

-- Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? -- lausui

Ulrikki pitkän tovin kuluttua.

-- Voi sentäänkin, -- vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka

vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, -- enkös minä sitä samaa jo

pelännyt, ja siinä se nyt oli.

Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja

lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän

korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti

jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä

kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he

peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä

ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä

enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo

tietona.

Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus

iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä

näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä

päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta

joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella

jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä -- poika kaivoon! Ja

mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä

kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.

Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta

poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät

hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän

kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista,

jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä

näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla

voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen

vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan

selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää,

antakaa se lakki!

-- Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit ... ja sen lakinkin

kätkit! -- kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.

-- Häh! -- pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä,

että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin

Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen

mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti

ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin

raskaasti ja kumarana.

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa

siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi

siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja

Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori

valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän

yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja

virvotusyrityksistä.

Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti

kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon

sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut

kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi

pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua

kärpästen surina ja lasten hengitys.

Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja

alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti

yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi

vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään

kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan

itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.

Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun

Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä

suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan

äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi:

isää, antakaa se lakki!

Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin

väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska

olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa

lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä

vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun

Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa

ulos.

Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei

varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä

valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat.

Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä,

yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan

astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin

luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän

keskilattialle.

-- Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, -- sanoi hän hiljaa kuin

antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää

lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.

-- Panenpa hänen vaikka tuohon, -- kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä

varovin askelin kuin oli tullutkin.

Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava

itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta

kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli

samassa asennossa lattialla:

-- Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa

tarvitsevatkin.