Muodossa ruusun valkean siis mulle
tuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka
verellään Kristus omaksensa vihki.
Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa
tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille,
ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,
kuin mehiläisten parvi, jotka milloin
menevät kukkiin, milloin palajavat
taas sinne, missä hunajoituu työnsä,
nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin
niin monin kaunistettu on, ja sieltä
taas ikirakkautensa kotiin lensi.
Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat
ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi
niin valkeana, ettei voita lumi.
Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään
rivistä riviin rauhaa, rakkautta,
min sai he kupeitansa siivin lyöden.
Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto
niin monen vuoksi, jotka lentelivät
väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]
Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi
kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen,
tuoll' ettei estäjää voi olla mitään.
Turvassa tämän auvon valtakunnan,
min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410]
päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.
Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain
yks-tähtisenä, moisen rauhan annat,
myös tänne katso meidän myrskyihimme!
Barbarit, tulleet tienohilta pohjan,
Helice[411] joille joka päivä loistaa,
vaeltain kanssa pojan lempimänsä,
kun Rooman näkivät ja työt sen ylväät
he hämmästyivät; Laterani silloin
muun kaiken maisen kauneudessa voitti.
Ma, joka tullut ajast' ijäisyyteen
ja jumalaiseen kuolevaisest' olin,
Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan,
ma sitten kuinka en ois hämmästynyt!
Välillä sen ja riemun väikyin enkä
halunnut oisi haastaa taikka kuulla.
Pilgrimin lailla, joka virkistäypi
valansa templin tutkimalla tarkkaan,
toivossa kerran siitä kertoella,
elämän valkeudessa annoin katseen
rivejä pitkin näitä kiitää, milloin
kohota, milloin vaipua ja kiertää.
Näin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen
hymyllään ynnä taivas-loistollansa,
ja ilmehiä kaiken kauneuden.
Jo Paratiisin kaiken muodon oli
mitannut katseheni, kiintymättä
mihinkään osaan pitemmältä vielä.
Halulla jälleen syttyneellä käännyin
nyt kysymähän Valtiattarelta,
mit epäselvää mulla mieli hautoi.
Tarkoitin toista, tapahtuikin toista:
Beatricen luulin näkeväin, ja näinkin
Vanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden.
Niin silmistään kuin otsaltaankin loisti
iloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen,
isälle kuuluvainen lempeälle.
Ma heti: »Missä on Beatrice?» Vanhus
näin: »Että pääsisit sa toivos määrään,
hän lähettänyt paikaltain on minut.
Ja jos sa katsot kehään kolmantehen[413]
korkeimman rivin, siellä näät sa hänet
sijalla, jonka sai hän ansiollaan.»
Kohotin vastaamatta katseheni
ja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa
säteistä ijäisyyden heijastuvan.
Jylinän taivahasta korkeimmasta
niin kaukana ei kuolevainen silmä,
sukeltakoon se merten syvyyteenkin,
kun siellä silmäni Beatricest' oli;
kuvansa sentään selvään näin, kun meidän
välillä estävää ei ollut mitään.
»Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman
ja joka oot mun pelastuksekseni
suvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415]
kaikista ihmehistä, joita olen
ma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi
ja mahtis laupeutta, voimaa kiitän.
Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416]
tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin,
jotk' oli sulla siihen vallassasi.
Minussa varjele tää runsas lahja,
niin että sieluni, nyt tervehtynyt,
ruumiista erois sulle kelvollisna.»
Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa
hän hymyili ja katsehen loi minuun,
taas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417]
Näin hurskas Vanhus: »Että päähän saakka
sa täysin pääsisit tään tiesi--siihen
mun määrää pyhä rakkaus ja rukous--
tät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää
sen katselu on näkös teroittava
kohoomaan korkeutehen jumal-säteen.
Ja Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken
omistan lempeni, meit' armahtavi,
kun olen uskollinen Bernhardinsa.»
Kuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419]
on ehkä tullut Hikiliinaa meidän
eik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi,
vaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se:
»Jumala tosi, Herra Jesus Kristus,
siis sellainen sun oli katsantosi»;
niin oli mieleni mun katsellessa
sen rakkautta, joka rauhan moisen
täss' sai jo maailmassa miettein pyhin.
»Sa armon laps», hän alkoi, »tuntemahan
autuutta tätä tule et, jos katsees
vain alaspäin sa pidät suunnattuna.
Ei, katso kehään etäisimpään, kunnes
sen näet Kuningattaren, min mieltä
tää valtakunta tottelee ja kuulee.»
Loin ylös silmän; ja kuin huomenelta
itäinen taivaanranta varjoon saattaa
sen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu,
niin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein
katseeni äkkäs ylä-äären osan,
min valo loisti muuta voimakkaammin.
Ja niinkuin paikka, missä vaunut vartoo,
joit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa,
mut himmentyvi kumpikin sen sivu;
niin keskikohdaltaan tää rauhan viiri
kirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo
taholta jokaiselta tasaisesti.
Ja juhlivan ma tuota keskikohtaa
tuhannen Enkelin näin siivet auki,
jokaisen eri hohtehin ja taidoin.
Hymyyvän heidän riemulauluillensa
näin kauneuden,[422] mi katsehille muiden
pyhien oli ilo, onni korkein.
Sanani joskin yhtä oisi runsaat
kuin kuvausvoimani, en tohtis mitään
yrittää virkkaa suloudesta hänen.
Kun Bernhard näki, kuinka katseheni
lempensä kuuman esineesen kiintyi,
hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,
enempi näkemään ett' itse sytyin.