Kun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden
tuhannen peninkulman päässä meistä
ja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393]
valaistuu keskitaivas meille korkein,
niin että yks ja toinen tähti alkaa
lakata näkymästä silmällemme,
ja Päivän tytön samotessa kirkkaan
nuo taivaan silmät perätysten, tähti
tähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan.
Näin myöskin voittolauma, iloitseva
ijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394]
mi saartaa sen, min saartamalta näyttää,
mun silmistäni vähitellen haihtui;
siks kääntymään Beatriceen katseheni
sai rakkaus ja puute näkemisen.
Hänestä mitä lauloinkin, jos kaikki
se koottais samaan kiitosvirteen, kyllin
nyt ei se oisi häntä kuvailemaan.
Näät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli
ja rajatonta, että Luojan yksin
ma luulen siitä täysin iloitsevan.
Tulleeni myönnän tässä voitetuksi
enemmän kuin on koskaan koomikkoa
tai traagikkoa ainehensa lyönyt.
Näät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu
niin muistelu tuon hymyn hempeen multa
vie muistin huonommaks kuin on se muutoin.
Ens aamust' asti, jolloin näin ma hänet
elossa tässä, tuohon taivas-näkyyn
runoni suotiin seuraella häntä.
Mut nyt mun täytyy laulamasta laata
jo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka
jokainen korkeimpansa kohdattuaan.
Sellaisna, että suulle suuremmalle[396]
kuin sointu soittimeni tään, mi kokee
vain loppuun saattaa aihett' ankarinta,
ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi
hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397]
olemme tulleet Tulitaivahasen,
valohon henkisehen täyden Lemmen,
Totuuden rakkautehen riemu-täyteen,
ilohon, joka auvot kaikki voittaa.
Molemmat sotalaumat Paratiisin[398]
näkevä oot, ja toisen sellaisena
kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.»
Salaman äkkiliekin lailla, joka
niin sattuu silmään, että katoo kyky
valoa nähdä voimakkaampaa siltä,
niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi
ja verhos minut hohtehensa huntuun
niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.
»Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja,
noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden
sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399]
Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin,
kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein
ma yläpuolle entisvoimieni.
Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle,
niin ettei ole valkeutta mitään,
nyt jot' ei kestänyt ois katseheni.
Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400]
välillä välkkyvätä rannan kahden,
joit' ihmeellinen kevätloisto verhos.
Elävät nousi säen-parvet siitä
ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin
rubinit, joita kulta heljä kiertää.
Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui
ne jälleen virtaan ihmeteltävähän,
ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen.
»Palava pyytees, halu hiillyttävä,
mi sull' on näkemästäs selko saada,
mua miellyttää mit' enemmän se paisuu.
Mut veestä tästä juoda tulee sinun,
ei ennen näät sun janos suuri sammu.»
Näin puhui silmieni Päivä mulle.
Ja jatkoi: »Virta ja topaasit, jotka
nousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy
vain esivarjoja on totuutensa;
ei kuin niin vaikeat ois itsessänsä
nää seikat, vaan sun puolellas on vika,
kun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.»
Niin kiihkeästi äidinmaitoon käännä
ei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan
se sattuu tavallistaan myöhempähän,
kuin minä, saadakseni silmäin peilit
paremmat, kallistuin nyt aallon yli,
mi virtaa, että sielut täydellistyis.
Heti kun juonut siitä silmäluomen
vain reunoin olin, näytti niinkuin oisi
tuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401]
Kuin naamioidut silmähämme näyttää
toisilta, riisuttuaan lainahahmon,
mi muodon oikean viel' äsken peitti;
niin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui
säkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi
hovia[402] näin ma ilmi hohtelevan.
Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma
totuuden vallan voittolauman ylvään,
suo mulle voima kuvata tuo näky!
Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan
näkyväks saattaa luoduille, ja tämä
saa rauhansa vain Hänen katsannostaan.
Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari,
sen kehä että vyöksi oisi liian
avara Auringonkin uumenille.
Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy
_Primum Mobilen_ kohtaan korkeimpahan,
miss' elämän se saa ja valtavoiman.
Ja niinkuin veteen alla päilyvähän
kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin,
vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,
niin heijastuvan ympäri tuon valon
tuhansilla näin porras-istuimilla
ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.
Ja jos sen alin aste valkeutta
niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa
tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]
Mut katsettain ei leveys eikä korkeus
nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin
autuuden tämän mitan ynnä laadun.
Ei siellä ole etäisyyttä, sillä
välittömästi missä Luoja ohjaa,
myös merkityksetön on luonnon laki.
Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen,
mi aukee asteettain ja tuoksuttavi
kiitosta Auringolle ikikevään,
kuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo,
Beatrice johti mua ja virkkoi: »Katso,
kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!
Kas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä
ja kuinka on jo istuimet niin täynnä,
vain harvat että enää sieltä puuttuu![404]
Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy
vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä,
jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405]
on ylväs Henrik istuva, mi maiden
tulevi keisariks ja pelastavi
Italian, se ennen kuin on valmis.
Sokea ahneus, teitä hulluttava,
on tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen,
mi torjuin imettäjää kuolee nälkään.
Tuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin
on Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki
käy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta
vain vähän aikaa häntä sietää Herra
pyhässä virassaan, hän sinne syöstään,
miss' ansainnut on sijan Simon Magnus,
alemma painamaan Anagnin miestä.»