Kun hän, mi Paratiisiin johti minut,
näin oli kurjain kuolevaisten elon
nykyisen totuudellaan julkituonut;
sen lailla, jota takaa liekinloimu
valaisee ja sen kelle kertoo peili
jo ennen kuin sen katse, aatos tietää,
ja joka katsomahan kääntyy, totta
puhuiko lasi, ja ne näkee yhteen
niin sointuvan kuin sävel poljentohon:
niin mulle muisti kertoo tapahtuneen,
kun katsoin silmihin ma kaunihisin,
joist' Amor oli mulle ansan tehnyt.
Ja kun ma käännyin ja kun katseheni
tapasi näkyväistä taivaan tämän,
mi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa,
näin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta
säteili, että silmän häikäistyneen
sen eessä sulkeutua pakko oli.
Jokainen tähti, pieninkin, sen rinnan
näyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi
sen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen.
Kentiesi saman matkan päässä niinkuin
kuunkehä kiertää valolähdettänsä,
mi luo sen silloin, kun on terhen tihein,
tuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365]
niin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen
nopeimman, joka kiertää maailmata.
Ja piirin tämän toinen kiersi, toisen
taas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota
piiritti kehä viides ynnä kuudes;
sen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että
jo Junon airut liian pieni ollut
sen kaarta kokonaan ois yltämähän;
näin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki
sikäli kiersi hitaammin kuin oli
etäällä kukin ensi ympyrästä.
Ja kirkkain oli liekki sen, mi lähin
säentä puhdast' oli; luulen, siksi
ett' enin totuutta se tuota imee.
Mun Valtiattarein, mi huomas huolen
minussa syvän, virkkoi: »Taivas kaikki
ja luonto riippuu pistehestä tuosta.
Lähintä kehää katso sen ja tiedä
sen liike siksi ett' on nopein, koska
tulisin rakkaus sitä liikuttavi.»
Ma hälle: »Maailma jos järjestetty
niin ois kuin nään ma näissä taivahissa,
ma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn;
mut aistimaailmassa nähdä saattaa,
ett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat,
mikäli loittonee ne keskuksestaan.
Siks jos on täyttyvä mun toiveheni
täss' ihmetemppelissä Enkelien,
min rajat vain on valkeus ja rakkaus,
mun kuulla täytyy vielä, miksi kuva
ei pidä yhtä kera alkuperän;
näät tuota itsekseni tuumin turhaan.»
Näin Vallatar: »Ei ihme, että sormes
ei riitä avaamiseen solmun, joka
lujennut on, kun koettanut ei kukaan.»
Ja jatkoi: »Ota, mitä virkan sulle,
ja siihen kaikki älykeinos käytä,
jos tahdot, että täyttyy toivehesi.
Maailmat aineen ovat ahtaat taikka
avarat mukaan voiman sen, mi niiden
osahan jokaisehen jakautuvi.
Suurempi tekee hyvää suurempata;
suurempi, jos sen osat täydet ovat,
hyvyyttä suurempata mahduttavi.
Niin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää
maailmat, sointuu piirin kanssa yhteen,
mi enin rakastaa ja tietää enin.
Ja siks jos järjelläsi mittaat voimaa,
et ulkomuotoa sa substansien,[367]
jotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset,
sen huomaat sopusoinnun ihmeellisen
suuresta suureen, pienemmästä pieneen,
voimansa kanssa joka taivahassa.»
Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan
puhaltaessa tuulen[368] siltä puolen
sen mistä poski pohjoinen on lempein,
niin että usmat, sitä kaihtavaiset,
pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy
hymyillen kaikin kaunein kappaleineen;
niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar
sanallaan selvällä mun seijastanut,
ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.
Ja kun hän vaikeni, niin lailla raudan
sulavan, joka säihkyy säkeniä,
niin säkenöi nää taivaantarhat kaikki.
Paloa niiden kukin seuras säen,
niin että olivat ne lukuisammat
kuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369]
Kuorosta kuoroon hosianna kaikui
päin kiintopistettä, mi paikallansa
pysynyt ijäst' ikään on ja pysyy.
Ja hän, mi näki hengen-epäilyni,
näin lausui:[370] »Ensimmäistä kehää kaksi
serafit ja kerubit muodostavat.
Niin nopsaan seuraavat ne siteitänsä,
ett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat,
mikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371]
Muut rakkaudet, niitä kiertäväiset,
on valta-istuimia Luojan eessä
kun päättävät ne ensi kolmiluvun.
Ja tiedä, että auvostuu ne kaikki,
mikäli syventyvi silmä niiden
totuuteen, jossa joka järki lepää.
Sa tästä näät, kuink' autuuden on pohja
tuo näkö juuri sielun-silmän eikä
rakastaminen, joka seuraa sitten;[372]
ja näön mitta ansioksi koituu,
min tahto hyvä suo ja Luojan armo;
näin edistyy se aste astehelta.
Tuo toinen kolmiluku, kukoistava
täss' ikikeväässä, min kauneutta
ei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373]
lakkaamatonta hosiannaa laulaa
sävelmin kolmin kolmen riemukuoron
tään kolmiluvun jotka muodostavat,
on jumaluuksia tään hierarkian:
ens kuoro Valtain on ja toinen Voimain,
taas kolmas nimeltään on Mahtajien.
Kehässä kahdess' seuraavassa kiertää
Päät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin
viimeisen täyttää leikit Enkelien.
Nää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas
taas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa
ne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää.
Ja Dionysius[374] niitä katsomahan
jäi moisin kaihoin, että lailla minun
erotti ne ja nimet antoi niille.
Hänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes;
mut koska aukes taivahassa tässä
katseensa, itse itselleen hän hymyi.
Ja jos niin suuret salat julkituonut
maan pääll' on ihminen, äl' ihmettele!
Tuon täällä kertoi hälle se, ken näki,
ja paljon muuta taivahista näistä.»[376]