»Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!»
nyt kautta kaiken paratiisin kaikui,
niin että hurmas minut laulun sulo.
Ma mitä näinkin, hymyilyltä näytti
maailmankaikkeuden, ja tenhon saman
minulle toisti kuulo niinkuin näkö.
Oi, mikä onni, auvo kuvaamaton!
Mik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!
Mi runsaus himoton ja turvallinen!
Silmäini eessä soihtua nuo neljä[343]
kimalsi, ja se, joka ensin tuli,
nyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,
ja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi
kuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet
linnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.
Kaitselmus, joka siellä jakaa toimet
ja hetken kunkin, oli kuoron kauniin
jo vaientanut suuntaan jokaisehen,
kun kuulin: »Väriäni jos ma vaihdan,
äl' ihmettele, sillä kun ma puhun,
väriä vaihtavan näin kaikkein näiden.
Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345]
mun oman, oman paikkani, mi vapaa
Jumalan Pojan kasvojen on eessä,
mun hautani on viemäriksi veren
ja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen,
mi alas lankes, iloita voi siitä.»
Värihin pilvein, milloin aamuin, illoin
Aurinko niitä vastapäätä palaa,
ma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.
Ja niinkuin nainen siivo, itsestänsä
ijäti turvallinen, mutta toisen
erheestä kuullenkin jo arastuva,
niin muutti näköään Beatrice myöskin;
pimennys moinen Taivahassa ollut
lie silloin, koska kärsi Voima korkein.[346]
Sanansa jatkui sitten, mutta ääni
niin oli toinen, ettei kasvonsakaan
sen enempätä olleet muuttunehet.
»Kristuksen morsian[347] ei kasvatettu
verellä mun ja Linuksen ja Kliton,
sit' että käytettäisi kullan tekoon,
vaan hankintaan tään elon autuahan
on Sixtus, Pius, Urbanus, Calixtus
verensä, kyyneleensä vuodattaneet.
Mielemme ollut ei, ett' oikealla[348]
ois jälkeläisistämme ristin kansaa
yks osa ollut, vasemmalla toinen;
ei myös, ett' avaimet nuo mulle suodut[349]
olisi tulleet merkiks sotalipun,
mi liehui vastaan muita kastettuja;
ei että kuvani ois leimaks tullut
rahalla myötyin, vääräin valtuuksien,
ma joist' oon kalvennut ja punastunut.
Paimenten puvuiss' ahnaat käyvät sudet,
kun täältä katsoo, kaikill' laitumilla;
ah, Luoja, miksi varjelukses viipyy?
Vertamme Cahorsit, Gascognelaiset[350]
jo juomaan valmistuu; ah, kauniin alun
oleva miksi oli loppu kurja!
Mut Kaitselmus, mi Scipion kautta turvas
Roomalle vallan, maineen maailmassa,
pian auttava on, kuten toivon, uskon.
Sa, poikani, min ruumis kuolevainen
maan päälle taas sun vie, suus auki luo'os
ja ällös peitä, mit' en peitä minä.»
Sumuista jäisistä kuin maahan sataa
lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin
taivaalla Aurinkoa koskettavi,
niin seesteen päälläni näin seijastuvan
hiuteista[351] voitollisen pilven, joka
meit' oli siihen saakka saarreskellut.
Näköä niiden kauan katsoi, seuras
katseeni, sikskuin pituus välimitan
sen esti ylemmäksi lentämästä.
Nyt Nainen, nähden, etten enää ylös
ma katsonut, näin sanoi: »Alas
jo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!»[352]
Siit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353]
nyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren
ens' zonin keskeltä sen päähän saakka,
niin että näin Odysseun harha-uran
Cadizin takaa ynnä rannan melkein,
Europa missä sulotaakaks tuli.
Viel' enemmän maa-sopestamme esiin
ois käynyt, mutta Päivä riensi tietään
minusta monen eläinpiirin-merkin päässä.
Mut mielein lempivä, mi aina kiersi
Beatricea, nyt enemmän kuin koskaan
katseeni tahtoi palauttaa häneen.
Mit' taide ynnä luonto luoneet ovat
lumeiksi silmän, sielun voittaaksensa,
inehmo-muodoin tai sen kuvastimin,
kaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan
sen jumaluuden, joka mulle paistoi,
kun käännyin katsantoonsa hymyilevään.
Ja voima, mulle jonka katseens' antoi,
pesästä kaunihista Ledan[354] johtain
mun saattoi taivahasen nopeimpahan.
Sen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat
niin samanlaiset, etten voi ma virkkaa,
min niistä valitsi Beatrice mulle.
Mut hän, mi hyvin tunsi toiveheni,
hymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin
kuin iloinnut ois itse Luoja niillä:
»Maailman liike,[355] joka keskipisteen
pitävi hiljaa, pyörittäissä muuta,
täst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.
Taivaalla täll' ei paikkaa muuta ole
kuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy,
mi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.
Valo ja rakkaus sit' ympär' saartaa
kuin tämä muita, ja sen piirin yksin
Hän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.
Muu mikään määrää ei sen kiertämistä;
se määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun
sen puoli määrää sekä viides-osa.
Ja kuink' on ajan kaikki juuret tässä
maljassa, vaikka lehdet sen on muissa,
nyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]
Voi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat
niin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan
kohottaa katsettaan sun aalloistasi!
Kukoistaa ihmisissä tahto hyvä;
mut alituinen sade[358] tärvelevi
hedelmät parhaimmatkin hylkiöiksi.
Viattomuutta, uskoa nyt nähdään
vain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo
jo ennen kuin on poski parran saanut.
Sopertavainen vielä paastoo,[359] mutta
kun kielen saanut suuhun on, hän ahmii
jokaisen ruoan jokaisessa kuussa.
Ja moinen sopertava lempii, kuulee
viel' äitiään, mut puhumaan kun oppii,
tuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi.
Näin hänen, joka illan, aamun antaa,
myös tyttärensä kauniin tummuu iho,
tuo valkea niin ensi katsannolla.[360]
Ja sinä, ettet hämmästyisi, huomaa,
maan päällä ettei ole hallitsijaa![361]
Siks ihmisheimo harhauukin tiellä.
Mut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362]
vuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte,
niin jyly käyp' on ylätaivahissa,
ett' tuulispää, niin odotettu kauan
on perään kääntävä, nyt miss' on kokka,
ja lautan luotsaileva oikeahan;
ja kukka kantava on heelmän toden.»[363]