»Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä,
tuot' ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa.
Nään hengessäs jo heijastuksen tästä
valosta ijäisestä, jonka näkö,
vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.
Ja muu jos rakkautenne viettelevi,
se vain on tuike valon tuon, mi väärin
tajuttunakin läpi loistaa siitä.
Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko
teolla muulla korvata, niin että
vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.»
Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin
se, jok' ei puhettansa paloittele;
hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]
»Lahjoista suurin, jonka luova Luoja
soi auliudessaan, joka hyvyytensä
mukaisin on, jot' arvostaa hän enin,
ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat
sen kaikki järjelliset luodut, heille
vain antoi Hän sen sekä antaa yhä.
Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota,
lupauksen arvo kallis, jos sen laatu
niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.
Liitossa ihmisen ja Luojan aarre
tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon,
se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.
Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais?
Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit,
hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.
Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto;
mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa,
sanaani vastaan sotivan mi näyttää,
sun viel' on hetki pöydäss' istuttava;
näät ruoka ankara, min saanut olet,
apua vielä sulaaksensa vaatii.
Aukaise sielus siis mun puheelleni
ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä
tajuta vain, myös täytyy panna talteen.
Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon:
se ensin, mikä uhrataan, ja toinen
on itse lupaus, joka annetahan.
Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin
se täytetään, ja siitä täsmällisen
edellä saanut jo sa tiedon lienet.
Siks juutalaisille ol' uhrin käsky
niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin
toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.
Näät toinen seikka: esine tään uhrin
voi moinen olla, ettei synti mikään
tapahdu, jos se muuksi muutetahan.
Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa
harteinsa vaihtako, jos kääntynehet
ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]
Ja houkaks usko joka muutos, missä
suhtaudu korvaus ei korvattavaan
ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!
Siks mikä arvollaan niin paljon painaa,
se että vaa'at kaikki vaaputtavi,
ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.
Inehmot, pitäkää siis lupauksenne
ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin
kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!
Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,'
kuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies
helleenien[46] myös yhtä houkka oli,
kun itki kauneuttaan Iphigeneia
ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat,
jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.
Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat
ja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen;
ei joka vesi teitä pestä saata.
On teillä uus ja vanha Testamentti
ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa:
se riittäköhön pelastukseksenne.
Jos himo häijy teille toista huutaa,
te olkaa ihmisiä, älkää karjaa,
ett' teille nauraisi ei juutalainen![47]
Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon
mi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon,
itsensä kanssa ilon kamppaeluun.»
Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui;
hän sitten kääntyi ikävöiden sinne,
maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.
Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen
mun hengen-himoni myös hiljensivät,
vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.
Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu
jo ennen kuin on jänne päässyt lepoon,
me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.
Niin iloisena valtiattareni
tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi,
ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.
Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi,
ma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt
on joka suhtehessa muuttuvaksi!
Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan
keräytyy katsomaan, jos heitetähän
jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;
niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän
päin meitä nyt, ja jokaisesta kuului:
»Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49]
Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi,
iloa kuultavan ne näkyi kukin
hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.
Lukija, aattele, jos alku tämä
ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen
ois lisää tietämähän mielenkaipuu!
Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho
minulla oli tila tietää noiden,
jotk' oli eteheni ilmestyneet.
»Oi siunattu, sa, jolle armo suotu
ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä
jo ennen kuin sa sodan maisen jätit!
Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa,
me hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat
sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.»
Näin mulle puhui muuan henki hurskas,
ja näin Beatrice: »Haasta, haasta heille
vakaasti, usko niinkuin jumalihin!»
»Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas
omassa, jota heijastaa sun silmäs,
kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.
Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä,
en myös, miks asut tässä taivahassa,
min kuolevilta säteet toiset verhoo.»
Valolle virkoin näin, mi ensin mulle
puhunut oli, ja se tuosta tuli
viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.
Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi
valoonsa liikaan, koska usmat sankat
ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;
näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi
minulta vuoksi ilon suurentuneen,
ja näin hän verhouneena vastas mulle
sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.