»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää
radalta käänsi kantataaton, joka
Lavinian otti, vuosisataa kaksi
ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa
sopessa Europan[52] ja kukkuloita
lähellä, joilta ensin lähti lentoon.
Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla,
kädestä käteen mennen, maailmata;
näin vaihtui valta, joutui käteen minun.
Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53]
mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen,
laeista otin liian pois ja turhan.
Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin,
ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin,
en enempään, ja tyydyin uskohoni.
Mut Agapetus siunattu, mi silloin
ol' ylipaimen, sanoillansa minut
sai ohjatuksi oppiin oikeahan.
Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen
oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen
todeksi, vääräks toisen vastakohdan.
Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin,
suvaitsi antaa mulle Luojan armo
työn suuren aatteen, siihen antauduin ma
ja jätin aseet Belisariukselle,[54]
jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan,
se että mulle oli merkki levon.
Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy;
mut laatu vastauksen pakottavi
jotakin lisäämään mun vielä siihen,
ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55]
ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan
sen anastain tai sitä uhmaellen.
Näe, mikä voima kunnioitettavaks
sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi,
kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]
»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa
se sitten kolme, sikskuin taistelohon
sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.
Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten
Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti
se lähi kansat kuninkaiden aikaan.
Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman
jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus
ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.
Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka
ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen
sen, jota mielelläin ma kunnioitan.
Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet,
nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli
menivät alppein, mistä Pon on juoksu.
Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius
voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli
se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.
Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi
lepoonsa lempeään maailman kaiken,
sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.
Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki
ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso
jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]
Ravennan jätti, Rubiconin yli
se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan,
sit' ettei seurata voi kieli, kynä.
Espanjaan viskas legionat, sitten
Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64]
min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.
Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki,
jost' oli noussut, Hektorin myös haudan,
ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.
Taas salamana Juban[66] päähän iski,
päin kääntyi länsimaailmaanne, josta
Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.
Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se,
sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo
ja murehtii Modena ja Perugia.
Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma,
mi kotkaa paeten sai käärmeheltä
niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]
Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka
tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan,
niin että Janus-templi suljettihin.
Mut kaikki edelliset työt sen, joista
nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss'
elämän maisen, sille alistetun,
vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan,
mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin
jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.
Jumalan oikeus, joka haltioi mun,
näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin,
suuruuden olla kosto Taivaan vihan.
Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä:
Tituksen kanssa sitten kostamahan
se riensi verisyytä synnin vanhan.
Ja koska Longobardin hammas[70] puri
taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla
apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.
Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen,
joit' yllä syytin, ynnä syntiensä,
jotk' ovat turmionne kaiken lähde.
Yks yhteismerkin puolueesen sitoo,
sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71]
on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.
Muun merkin alla ghibellinit tehkööt
temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa,
ken sen ja oikeuden erottavi.
Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä
lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä,
mi leijonat jo suuremmatkin nylki.
Jo usein itki isän syytä pojat,
älköönkä luulko, että vaakunaansa
Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!
Tään pienen tähden[73] kaunehena henget
on hyvät, jotka niin on toiminehet,
heit' että kunnia ja maine seuraa.
Ja kun näin harhautuen sinne lentää
halumme, luonnollista on, ett' toden
rakkauden säteet hitaammasti nousee.
Mut juuri palkan ynnä ansiomme
vertailu onpi ilostamme osa,
kun ovat kummatkin ne yhtä suuret.
Elävä oikeus näin meissä tunteet
niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan
mihinkään kääntymähän enää koskaan.
Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy,
niin eri asteet elämässä täällä
luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.
Sisällä päärlyn tämän päilyväisen
palavi valo Romeon,[74] min suuret
ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.
Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli,
nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee,
ken toisen onnen turmionaan pitää.
Tytärtä neljä kuningattariksi
Raimondo Berlinghieri naitti, tämän
sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.
Sai hänet pyytämähän sanat kateet
tiliä sitten tuolta vanhurskaalta,
mi kymmenestä kaksitoista antoi.
Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä
palalta pala kerjäämään hän; miehen
tuon mielen maailma jos tuntis, sitä
enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»