Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan
ja läheisen, mies vapaa ennen nälkään
nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.
Välillä suden kahden ahnaan lammas
näin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä;
näin koira keskellä myös kahden kauriin.
Siks moiti en, en kiitä itseäni,
jos vaikenin, kun oli pakko, kahden
epäilyn yhtä paljon raastamana.
Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat
toiveeni, kysymyksein lämpimämmin
kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.
Beatrice teki niinkuin Daniel, koska
Nebukadnezarin hän viihti vihan,
mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]
Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi
sua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo
itsensä eikä ilmi päästä tahdo.
Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy,
syyn minkä vuoksi väkivalta muiden
mun ansioini mitan pienentävi?
Se viel' on sulle epäilyksen aihe,
kun sielu näyttää tähtiin palajavan
niinkuin on mielipide Platon[28] juuri.
Nää kysymykset yhtä paljon painaa
sun tahtoas, ja siksi käsittelen
sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.
Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy,
ei Moses, Samuel, Johannes (kumman
kahdesta ottanet), ei myös Maria
taivaassa toisess' istu istuimillaan
kuin nämä henget, jotka näit sa juuri,
eik' ole rajoitettu aika heidän.
He kaikki kaunistavat ensi kehää,
mut eri autuus heillä on sen mukaan
kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.
Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen
sen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30]
ei kuin sen heille määrännyt ois arpa.
Näin onhan puhuttava järjellenne,
kun aistimuksista se yksin oppii,
min sitten nostaa arvoon aattehien.
Siks Raamattukin tasollenne teidän
alentuu, kun se Jumalalle kädet
ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]
Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille
Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä
sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]
Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä
sen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet,
kun sanan mukaan uskonee hän seikat.
Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa,
ja uskoo, että irtautui se siitä,
kun luonto antoi sille ihmismuodon.
Kentiesi oppinsa on toinen sentään
kuin sanat sanovat, kentiesi siinä
on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]
Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen,
hän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa,
ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.
Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran
harhautti maailman, ett' tähdet saada
nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.
Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua,
vähemmän myrkyllinen on; sen pahuus
minusta voi ei sua etäännyttää.
Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää
useinkin silmään kuolevaisten, uskon
todistus on se eikä harha-uskon.
Mut koska ymmärryksenne voi tähän
totuuteen täysin tunkea, ma tahdon
sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.
Jos väkivaltaa on se, ettei uhri
tavalla millään tekijää sen suosi,
ei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.
Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole,
vaan tulen lailla ylös nousee, vaikka
painaisi tuhatkerroin voima raaka.
Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa
jo väkivaltaa; ja niin teki nämä,
palata jotka luostariin ois voineet.
Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut
kuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli
tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,
ajanut ois se, heti kuin he pääsi,
palaamaan elontielleen entiselle;
mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.
Sanojen näiden kautta, jos ne olet
tajunnut oikein, murtuu mielipide,
mi muuten vaivannut sua usein oisi.
Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee
niin eessä silmäis, ettet pääse siitä
omilla voimillas, vaan ennen väsyt.
Totuuden tuon ma painanut oon mielees,
voi ettei valehdella sielu täällä,
ain liki ollen totta ensimmäistä.
Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle
Constanzan huntuaan ain rakastaneen;
sopivan näytä ei se sanoihini.
Jo usein, veli, sattunut on, että
on vaaran välttämiseks tehty vastoin
mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.
Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä,
emonsa oman murhas: täyttääksensä
tunteita lapsen tunnottomaks tuli.
Täss' on sun huomattava, että tahtoon
sekoittuu väkivalta, jonka vuoksi
rikosta moist' ei voida anteeks antaa.
Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan,
se siihen suostuu sikäli kuin pelkää,
jos kieltäytyy se, pahaa suurempata.
Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää,
vapaata tahtoa hän tarkoittavi,
ma toista taas, mut totta kumpainenkin.»
Näin kuului laineläikkä äänen pyhän,
mi lähti lähtehestä kaiken toden,
jokaisen toiveheni tyydytellen.
»Oi ensi yljän armas, jumalainen»,
ma virkoin, »sa, min sanat sielun täyttää
niin lämmittäin, ma yhä että virkoon!
Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt,
ne että korvata vois suosionne;
mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.
Tajuan hyvin, ettei hengen jano
asetu, ellei sitä neuvo Totuus,
jonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään.
Kuin peto luolassaan se siinä lepää
sen löydettyään; ja se voi sen löytää,
ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.
Totuuden juurella kuin vesa versoo
siks epäily, ja luonto meitä ajaa
korkeuteen kukkulalta kukkulalle.
Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän
mun teiltä, Donna, kunnioittavasti
totuutta toista, jok' on mulle himmee.
Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla
hyvillä, jotka vaa'assanne painais,
lupaukset rikkomansa täällä maksaa?»
Beatrice katsoi minuun silmin, joista
niin jumalaiset lemmenliekit hohti,
mult' että voima voipui, pois ma käännyin,
loin maahan silmät tajutonna melkein.