Jo oli hetki, jolloin kaiho herää
ja sydän heltyy merimiehen, koska
on ollut päivä armaan hyvästelyn,
ja jolloin uuden pyhiinvaeltajan
sulavi mieli kaukokellon soiden,
mi murehtivi päivää kuolevata.
Nyt melkein kuurousin ma laulannalle
ja katsomaan jäin yhtä vainajista,
mi seisten viittas häntä kuuntelemaan.
Kätensä risti, nosti hän ja siirsi
päin itää silmänsä kuin Jumalalle
ois virkkaa tahtonut: ma muust' en huoli!
_Te lucis ante_[87] nyt niin hartahasti
ja suloisesti hänen suustaan kaikui,
ett' unohtamaan sai se itsenikin.
Myös toiset hurskaina ja lempeästi
yhtyivät hymniin, loppuhun sen laulain,
päin katse taivaan iki-tähtivöitä.
Lukija, totuuteen nyt järkes hijo;
sen huntu tosin niin on hieno, että
lie helppoa sen läpi nähdä varmaan.
Tuon joukon jalon, valjun, nöyrän yhä
näin ylös katsovan ma äänetönnä
kuin ois se odottanut sieltä jotain.
Ja kaksi enkeliä[88] taivahilta
näin alas käyvän, kädessänsä miekat
tuliset, mutta tylsät, kärjettömät.
Viherjät niinkuin urpulehdet heillä
olivat vaatteet, joita siivet vihreet
takana hulmuttivat ilman alla.
Pysähtyi yks meit' ylemmäksi hiukan
ja toinen päälle äyrään vastapäisen,
niin että joukko heidän välill' oli.
Erotin hyvin kultakutrit heidän,
mut kasvot huikaisivat katseheni
kuin liika aina aistivoiman murtaa.
»He saapuu helmasta Marian», sanoi
Sordello, »laakson vartioiksi tämän
kyykärmeeltä, mi kohta, koht' on täällä.»
Kun tiennyt en, se mistä, milloin tulis,
ma jääksi jähmettyen käännyin, liityin
likemmä ystävääni uskolliseen.
Sordello näin: »Luo varjoin suurten noiden
nyt astukaamme, haastakaamme heille;
he teitä mielellänsä tervehtävät.»
Askelta kolme astuneeni luulen,
niin olin pohjalla, ja yhden näin ma,
mi mua niinkuin tunteakseen katsoi.
Pimennyt oli ilta jo, mut silmä
näin vasten silmää vielä nähdä saattoi,
mit' erottaa ei ennen ollut voinut.
Kuin hän mua päin, päin häntä kuljin minä:
»Ylevä tuomari, oi Nino,[89] kuinka
iloitsen, ettet kadotettu ole!»
Vaihdoimme tervehdykset kohteliaat,
Hän sitten kysyi: »Milloin vuoren juureen
vesiltä saavuit etäisiltä sinä?»
»Oi», vastasin, »kautt' tuskan paikkain tulin
tän' aamuna ja eloon ensimmäiseen
ma kuulun, vaikka toista käyden tutkin.»
Kun vastaukseni he kuuli tämän,
hän ja Sordello taapäin astahtivat
kuin joku, jonka äkki-seikka iskee.
Yks kääntyi Mestariini, toinen huusi
eräälle istuvalle: »Kuule, Konrad,
käy katsomahan Luojan armotyötä!»
Ja mulle näin: »Kautt' ihmeen, josta kiittää
saat Häntä, joka alkusyynsä salaa,
niin ettei siihen tunge tutkiminen,
kun pääset tuollepuolen laajan laineen,
kehoita tytärtäin,[90] ett' eestäin sinne
rukoilis, miss' on syyttömille korva.
En luule, että rakastaa mua enää
emonsa, heitettyään leskenhunnun,[91]
takaisin toivova jot' on hän kurja.
Hänestä havaita on helppo varsin,
kuin kauan kestää naisen lemmenliekki,
jos silmä, kosketus ei lietso sitä.
Niin hänen hautaansa ei kaunistane
kyykäärme Viscontin, Milanon herran,
kuin kaunistanut kukko ois Galluran.»
Näin puhui hän, ja kasvoillansa oli
tuo leima harmin oikean, mi palaa
rajusti voi, mut kahleitaan ei katko.
Ma silmilläin sit' ahmin taivaankantta,
miss' ovat tähdet hitaisemmat, niinkuin
on pyörä hitain liki akseliaan.
Nyt Oppaani: »Mit' ylös katsot, poika?»
Ma hälle: »Soihtua nään kolme siellä,
joist' eteläinen taivas kaikki palaa.»
Hän mulle: »Painuneet on tähdet kirkkaat
nuo neljä,[92] näkemäsi aamun suussa,
nää kolme nousseet ovat niiden sijaan.»
Sordello haastajan nyt luokseen veti
ja sanoi: »Katso, siin' on vainoojamme!»
Samalla sitä sormellaan hän näytti.
Puolelta alhon avoimelta käärme
esihin luikerti, sen kaltahinen,
mi Eevan syödä palan karvaan antoi.
Lomitse kukkain kulki juova häijy;
se silloin tällöin päätä käänsi, nuoli
selkäänsä niinkuin peto peseytyvä.
En nähnyt enkä voi siis kertoakaan,
kuin siivilleen nous haukat taivahiset,
mut kummankin näin kohonneena lentoon.
Pakeni kyy, kun huomas, että ilmaa
viherjät siivet halkoi; paikoillensa
palasi silloin enkelitkin heti.
Mut varjo, joka Nino tuomaria
totellut oli, kun tää kutsui häntä,
sill' aikaa mua katsomast' ei laannut.
Hän alkoi: »Kautta lampun, joka johtaa
sua korkeuteen, ja kautta tahtos öljyn,
mi kestäköhön Taivaan saliin saakka,
jos Valdimagrasta tai lähistöltä
sa tiedon tiennet toden, virka mulle!
Mies olin merkitsevä siellä kerran.
Nimeni oli Konrad Malaspina,[93]
tuo vanhemp' en, vaan jälkeläinen hänen;
sovitan täällä sukurakkautta.»[94]
»Oi», virkoin, »maissanne en ollut koskaan
ma ole, mutta koko Europassa
ei paikkaa, missä mainittais ei niitä!
Sukunne suuri maine kuuluttanut
on kauas seudun tuon ja seudun herrat,
se että oudollekin onpi tuttu.
Kautt' ylvään määränpääni vannon, että
vähennyt heimonne ei kunniasta
lie kiitos miekan eikä kukkaronkaan.
Sit' tottumus ja luonto suosii, tietä
se suoraa käy ja väärää välttää, vaikka
maailman kuinka pahan Päämies[95] kääntää.»
Ja hän: »No niin, ei käypä seitsemästi[96]
Aurinko ole vuotehelle, jonka
pääll' Oinas neljin hajasorkin seisoo,
kun kohtelias mielipitees tämä
tuleva on sun päähäs isketyksi
jo nauloin vankemmin kuin muiden puhe,
jos pysähdy ei pyörä oikeuden.»