Kun kolme, neljä kertaa syleillehet
he oli riemuiten ja kunnioittain,
Sordello taantui, kysyi: »Keitä ootte?»
»Jo ennen kuin tää vuori sielut näki
luo Luojan pääsemähän ansiokkaat,
mun luuni hautasi Octavianus.
Vergilius olen. Kadotin ma taivaan,
syyn vuoks en muun, vain uskon puuttuvaisen.»
Noin hälle silloin vastas Oppahani.
Kuin se, mi eessään jonkun seikan äkkää
niin oudon, ettei tiedä, uskoako
vai ei, ja virkkaa: »Totta on! Ei totta»,
näin nyt Sordello. Sitten päänsä painoi
tää nöyrästi ja kohti astui, halas
alemman lailla hänen polviansa.
»Oi kunnia Latiumin!» hän lausui, »sinä,
latinankielen kirkkain laulu-mahti,
ijäinen kaune synnyinkaupunkini!
Mink' ansion tai armon vuoks sun kohtaan?
Sua kuulemaan jos lienen arvollinen,
sa virka, miltä tulet teiltä Manan!»
»Kaikk' käyden piirit tuskan valtakunnan»,
näin Mestari, »ma tänne tullut olen,
mua auttoi, seuraa yhä voima Taivaan.
Tekoni ei, vaan mit' en tehnyt, multa
epäsi ikävöimäs Päivän ylvään,
kun liian myöhään tuntemaan sen tulin.
Alhaalla siell' on paikka,[76] jota painaa
yö vain, ei tuska; jossa vaikerrukset
soi huudoin ei, vaan huokauksin haikein.
Siell' asun syyttömien lasten kanssa,
jotk' kuolon hammas ennen ehti purra
kuin kaste heistä perisynnin pestä.
Siell' asuu kanssa niiden, joille oudot
ol' hyveet pyhät kolme nuo, mut jotka
muut kaikki tunsi, täytti vailla vikaa.
Mut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka,
mist' alkaa oikein polku Kiirastulen,
nopeemmin että ehtisimme sinne.»
Hän vastas: »Paikkaa tääll' ei pantu varmaa;
mun ylös, ympäri on käydä lupa,
niin kauas kuin ma voin, sua tahdon saattaa.
Mut katso, kuinka alenee jo päivä!
On yöllä käydä mahdotonta, siksi
tyyssija hyvä nyt on tuumittava.
Eräitä tääll' on oikealla, heidän
luo sinut johdan, jos niin tahdot; luulen,
kun heihin tutustut, sun ilahtuvan.»
»Kuink' oli?» kysyi Mestari. »Jos joku
yletä yöllä tahtois, estäisikö
hänt' toinen? Vaiko hältä voima puuttuis?»
Sordello maata[76] sormellansa piirsi
ja sanoi: »Katso, et ees viivan yli
tään päästä voisi päivänlaskun jälkeen.
Muu kyllä ei, vain pimeys öinen estää
mäkeä nousemasta, mutta sepä
vie voiman kaiken, vaikk' ois tahto altis.
Sen sijaan alaspäin voi astuskella
ja vuorenrintehiä pitkin kiertää,
vaikk' kammitsoikin taivaanranta valon.»
Kuin kummastellen virkkoi Mestarini:
»Vie meidät sinne siis, sa jossa sanot
iloa tuottaa voivan viipymyksen!»
Vain vähän matkaa käytyämme siitä,
näin että halki oli vuori, kuten
maan päällä rotkopaikat muodostuvat.
»Kas tuonne», varjo lausui, »astukaamme,
miss' ontto näkyy luola uurtuvaksi;
me siellä vartokaamme uutta päivää.»
Vei alhon suulle meidät polku kiero,
ei jyrkkä eikä tasainenkaan; siinä
puolt' alemmaksi painui rotkon seinä.
Hopea, kulta, puna-, valkoväri,
puu Intian, mi kirkkahasti kiiltää,
smaragdi, saatu juuri louhimosta,
kaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain,
joit' oli täys tää laakso kirjavia,
kuin aina pienempänsä suuri voittaa.
Eik' yksin maalannut siell' ollut luonto,
vaan tuoksuin tuhantisin, vienoin, oudoin
sen hyvähajuiseksi suitsuttanut.
_Salve Regina_[77] kaikui kaikkialta,
kukista, kentiltä, miss' istui sielut,
näkyen vasta sisäpuolle laakson.
»Kun painunut on päivänkehrä», virkkoi
mies Mantovan, mi meidät tänne johti,
»on aika käydä heidän joukkohonsa.»
Äyräältä tältä liikkeet, kasvot kaikki
paremmin nähdä voitte te kuin ollen
alhaalla laaksossa, miss' itse ovat.
Tuo, joka ylimpänä istuu, näyttäin
kuin oisi tehtävänsä unhottanut
eik' yhdy huulillansa muiden lauluun,
ol' Rudolf keisari, mi voinut hoitaa
Italian sairaan haavat ois, ne jotka
nyt myöhään muiden kautta paranevat.
Tuo, joka näyttää häntä lohduttavan,
kuningas maan sen, josta pursuu vesi,
min Moldau Elbeen, Elbe mereen kantaa,
on Ottokar.[78] Hän kapaloissa oli
parempi jo kuin parrallisna Wentzel,
poikansa, torkku, toimeton ja irstas.
Ja Nykänenä[79] tuo, ken neuvottelee
keralla tuon niin kaunis-katsantoisen,
paeten kuoli, polkein Ranskan liljan.
Kas, kuinka lyö hän rintoihinsa! Toista
myös katsokaa, mi huokaellen tehnyt
on poskellensa vuoteen kämmenestään!
Isä ja appi on he 'Ranskan turman'.
Sen riettaaksi ja likaiseks he tietää,
ja siit' on tuska, heitä tutjuttava.
Tuo vankka-vartinen,[80] mi rinnan laulaa
kerällä tuon, joll' on niin suuri nokka,
hyveillä kaikill' oli sonnustettu.
Jos kuninkaaks ois hänen jälkeen jäänyt
tuo nuori mies,[81] mi istuu taempana,
ois hyve käynyt porras portahalta.
Sanoa samaa ei voi veljistänsä.
Jakob ja Fredrik peri valtakunnan,
mut kumpikaan ei sitä, mik' on paras.[82]
Harvoinpa haarautuvi ihmiskunto
tyvestä oksiin; tuo on tahto Hänen,
mi antaa sen: se Hält' on rukoiltava.
Mitä ma puhunut oon Pietarista,
suur-nenäistä myös koskee kumppaliaan,
min vuoks Provence, Apuliakin itkee.
Niin paljon pahemp' oli juurta vesa
kuin paremp' olla voi Constanzan[83] miesi
Beatricen sekä Margaretan miestä.[84]
Englannin Henrik,[85] tavoiltansa karu,
te nähkää myös, hän tuolla yksin istuu;
paremmat hälle vesat versoi puusta.
Ja tuo,[86] mi alempana muit' on tuolla,
mut ylös katsoo, on markiisi Wilhelm,
min sota vastaan Alessandriata
sai suruun Monferraton, Canavesen.