Titonen[97] vanhan jalkavaimo sylin
jo jättänyt ol' armaan ystävänsä
itäistä vaalentaen taivonkantta.
Sen kulmaluilla hohtokivet kiilsi
eläintä kylmää[98] tuota hahmotellen,
mi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.
Kaks askeltansa[99] astunut jo oli
yö siinä, missä oli paikka meidän,
ja kolmannen jo siivet siirtyi alas.
Ma, jossa Aadam vielä jäljell' oli,
nukahdin silloin ruohikolle, minne
olimme kaikki viisi[100] istunehet.
Ol' hetki, jolloin aamun suussa alkaa
jo pääsky[101] laulaa murhevirsiänsä
ehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;
ja silloin ruumihista kauimpana
on sielumme ja vähin vanki järjen,
sen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.
Unessa näin ma silloin liitelevän
taivaalla kotkan kultahöyhenisen
avoimin siivin alas laskeakseen.
Minusta tuntui kuin ma ollut öisin
kedolla, jolta keskelt' omaistensa
jumalten pöytään Ganymedes vietiin.
Ma mietin: Ehk' on tapa vaakalinnun
vain täällä erästää, ehk' ylenkatsoo
muualta mitään kynsissään se kantaa.
Näin sitten, liideltyään, laadeltuaan
se kuinka salamana iski alas,
mun tempas, kohotti mun tulen kotiin.[103]
Ja tuntui kuin ois tuli meidät syönyt;
ja niin nuo liekit kuvitellut poltti,
ett' tuokiossa unen valta päättyi.
Niin mahtoi herätä Akilleus kerran
haralla silmin, sieluin säikähtynein
ja tietämättä paikkaa, missä oli,
kun Keironilta[104] hänet nukkuvana
äitinsä kantoi sylissänsä Skyroon,
pois mistä sitten hänet vei helleenit.
Ma ylös ponnahdin, pois kasvoiltani
pakeni uni, tuli kauhu sijaan,
ja kalpenin kuin miesi jähmettyvä.
Vain Lohduttaja vierelläin mun seisoi;
kolmatta hetkeään jo paistoi Päivä
ja meri siinsi eessä silmieni.
»Ei pelkäämistä!» lausui Mestarini.
»Pois epäily! On asiamme hyvin;
syy kasvaa voimas on, ei surkastua.
Ovelle tullut olet Kiirastulen;
kas, tuoss' on seinä sitä kaartavainen,
ja mist' on halki se, on siinä kynnys.
Rusossa aamun, ennen aurinkoa,
kun sielu ruumiissasi nukkui päällä
tuon laakson kukkasien, jossa oltiin,
läheni nainen, lausui: 'Oon Lucia,[105]
mun suokaa viedä se, mi tuossa nukkuu,
ma häntä auttaa tiellä tällä tahdon.'
Sordello jäi ja muutkin varjot jalot.
Hän otti sun ja päivän koittaessa
näin tänne nousi, jäljessänsä minä.
Sun tuohon laski, ensin silmin kaunein
osoitti ovea hän aukinaista;
samalla haihtui pois kuin unesikin.»
Kuin mies, mi pääsee levottuudestansa
ja pelvostaan, mi turvan tunteeks vaihtuu,
kun totuus täys on hälle ilmoitettu,
niin muutuin ma; ja kun mun huolta vailla
oleva näki Oppaani, hän läksi
nyt vuorta astumaan, ma jäljessänsä.
Lukija huomaa, kuinka kohoo aihe
runoni tään, siks ällös ihmettele,
jos ylhemmän myös olla täytyy taiteen!--
Me paikkaa lähestyimme, loitommaksi
mi näytti ensin muurin-murrokselta
tai vuorelta, mi oli mennyt halki,
Nyt siinä portin näin ja portaat: kolme[106]
niit' oli, kaikki eri värein välkkyi,
näin myöskin portinvahdin, vielä mykän.
Kun silmä aukes aukeemistaan, näin ma,
hän että portaall' ylimmällä istui,
mut katsantoaan kestää en ma voinut.
Kädessä hällä paljas miekka oli,
mi säteet säihkytti niin meitä kohden,
ma että turhaan tuonne nähdä mielin.
»Ei etemmäks!» hän loihe lausumahan.
»Mit' tahdotte? Miss' onkaan saattajanne?
Tulonne teille vahingoks voi olla.»
Hänelle Mestarini: »Nainen Taivaan,
mi hyvin tuntee nämä seikat, juuri
näin sanoi: 'Tuonne menkää, siin' on portti!'»
»Hän teidän askeleenne siunatkohon»,
nyt lausui laupiaasti portinvahti,
»siis tulkaa, nouskaa meidän portaitamme!»
Niin teimme. Valkeata marmoria
ens porras olija niin kirkas, puhdas,
ett' itseni näin siinä kuvastuvan.
Mut toinen tumma, punatumma oli,
kiveä karkeaa, kuin poltettua
ja rosopintaa pitkin ynnä poikin.
Ja kolmas, muita ylin, näytti tehdyn
porfyyrista niin punahehkuvasta
kuin veri, joka valtimosta syöksyy.
Nojaten siihen jalkapohjin kaksin
Jumalan enkel' istui kynnyksellä,
mi näytti kuin ois timantista ollut.
Nuo kolme porrasta ma johdoll' Oppaan
alttiisti astuin. Näin hän virkkoi: »Pyydä
nyt nöyrästi, hän että avaa lukon.»
Hartaana heityin pyhän jalkain juureen,
löin kolme kertaa rintaani ja anoin
hält' armoa, ett' aukaisis hän mulle.
Otsaani P:tä seitsemän[107] hän piirsi
odalla miekkansa ja lausui: »Pese
nää haavat, päästyäsi sisään tuonne!»
Pukunsa alta, jonka väri oli
kuin tuhka tai maa lapioitu, kuiva,
avainta kaks[108] hän sitten otti; toinen
kultainen oli, hopeainen toinen.
Nyt ensin valkeaa hän koetti lukkoon
ja sitten keltaista, näin pyynnön täyttäin
Hän meille: »Jos vain toinen avain pettää
eik' oikein käänny reiässänsä, silloin
tää portti pysyy pyytävälle kiinni.
On toinen kalliimpi, mut toinen vaatii
älyä, taitoa taas käyttäjältään,
näät siitä riippuu, tokko pulma aukee.
Ne Pietarilta sain. Hän käski, että
pikemmin erehtyisin avaamahan
kuin sulkemahan polvin pyytäville.»
Nyt pyhän aukaisi hän portin meille
ja sanoi: »Sisään! Mutta muistakaatte,
ken taakseen katsoo, palajaa taas ulos.»
Kun puolet aukenivat kaksois-oven
ja kääntyi haat tuon pyhän portin, jotka
olivat vankat, vaskiset ja soivat,
jyminä kaikui kauemmaks kuin kerran
Tarpeian vuoren,[109] koska turhaan hyvä
Metellus puolusti sen aartehia.
Ma tarkkaan kuuntelin tuot' ensi ääntä,
mut sitten tuntui kuin _Te Deum laudamus_[110]
ois sieltä soinut sulosoiton kanssa.
Se minuun moisen teki vaikutuksen
kuin kulkee kuvat kuulijalla, koska
kanss' urkuin laulu soi, niin että sanat
välistä kuuluu, väliin taas ei kuulu.