Kun päättyy noppapeli, paikallensa
hävinnyt tuskaisena jää ja toistaa
taas heittojaan ja murhemielin tutkii.
Mut voittajaa muu seura kaikki seuraa:
takana tuo, tuo eellä käy, tuo kolmas
sivulta sulkeuupi suosiohon.
Pysähdy ei hän, kuulee tuota, tätä;
kenelle kättä antaa hän, se tyytyy,
näin ahdingosta pelastuu hän vihdoin.
Samaten minä joukon sankan kesken
nyt käänsin kasvojani sinne tänne
ja luotain heitä lupauksin torjuin.
Näin siellä tuon Arrezzon miehen,[59] jonka
Ghino di Tacco käsin julmin tappoi,
ja toisen,[60] joka paetessaan hukkui.
Ojensi siellä käsiänsä Fredrik
Novello[61] sekä Pisan mies,[62] min kuolo
toi ilmi lempeän Marzuccon voiman.
Näin kreivi Orson, ja sen sielun,[63] jonka
ol' erottanut ruumihista kateus
ja viha, ei syy oma--niin hän kertoi--
Pier dalla Broccian[64] nimittäin. Ja olkoon
varuilla eläissään Brabantin nainen,
hän että joukkoon pahempaan ei joutuis!
Kun vapaa varjoista ma noista olin,
mua jotka pyysi muita pyytämähän,
ett' eestyis heidän pyhyytensä polku,
ma aloin: »Muistan jonkun lauselmasi,[65]
Valoni oi, sa jossa kiellät, että
päätöstä Taivaan muuttaa voisi rukous.
Ja sitä vain nää sielut pyytelevät.
Siis onko turha toivehensa? Vaiko
en sanojas lie oikein ymmärtänyt?»
Hän mulle: »Säkeheni selvät ovat,
mut silti toivo noidenkaan ei petä,
jos seikkaa tutkistelet järjin tervein.
Alene ylin oikeus ei siitä
jos polttaa rakkaus pois synnin jonkun,
mi sovitettava ois tänne-tulleen.
Ja siellä, missä lauseen tuon ma laadin,
ei sovittanut sydän-syytä rukous;
se näät ei päässyt Luojan luokse asti.
Mut tosiaan, niin korkeaan sa ällös
epäilyyn eksy, jos ei virka sitä
hän, jok' on valos totuuteen ja tietoon.
Beatricea tarkoitan, sa ymmärtänet.
Näkevä olet hänet autuaana,
hymyileväisnä kukkulalla vuoren.»
Ma hälle: »Rientäkäämme, Opas hyvä!
En enää väsynyt ma ole lainkaan,
ja huomaan, että vuori luo jo varjon.»
Hän vastasi: »Me tänään kiipeämme
niin paljon kuin vain jalka jaksaa; mutta
on asemamme toinen kuin sa luulet.
Taas Päivän, joka törmän taa nyt peittyy,
niin ettet enää säteitänsä taita,
saat nähdä ennen kuin me vuorell' ollaan.
Mut katso, sielu ypö yksinäinen
nyt meitä tuolta kiinteästi katsoo;
lyhimmän meille näyttäköön hän tiemme.»
Päin käytiin. Sielu oi lombardialainen,
kuink' oli ryhtis ylväs ynnä korska
ja silmänluontis arvokas ja tyyni!
Sanonut ei hän ensin mitään, antoi
vain tulla meidän, katsoi vain ja katsoi
kuin korven jalopeura, kun se lepää.
Läheni häntä Mestari ja pyysi,
tien että parhaimman hän meille näyttäis;
hän vastannut ei tiedusteluun tuohon,
vaan kysyi maatamme ja vaiheitamme.
Suloinen Oppahani alkoi haastaa:
»Mantova...» Silloin varjo umpimieli
tuo paikaltansa ponnahti päin häntä
ja sanoi: »Mantova! Ma oon Sordello,[66]
sun kansalaises!» Ja he syleilivät.
Italia orja ah, sa tuskan koti,
sa laiva myrskyss' ilman ruorimiestä,
et maiden valtiatar, mutta portto!
Niin valmis, kas, tuo oli sielu hieno,
kun maansa vain hän sulosoinnun kuuli,
sylihin syöksymään sen kansalaisen.
Mut sun on asukkaillas aina sota,
ja toinen toistaan siellä syö ja kalvaa
sisällä saman muurin, kaivoshaudan.
Sa katso, kurja, mertes rannikoita
ja sitten silmää maasi sydämehen,
siell' onko paikkaa rauhallista yhtään.
Mit' auttaa, että Justinianus[67] ohjiin
opetti sun, kun satulass' ei ketään?
Hänt' ilman häpeämme pienemp' oisi!
Voi teitä, joiden olla pitäis hurskaat
ja suoda satulansa keisarille,
jos tietäisitte, mik' on tahto Luojan![68]
Te nähkää, kuink' on käynyt hurjaks hepo
siit' asti kuin te suitset[69] saitte käteen,
kun siltä puuttuu kahle kannuksien.
O, Saksan Albert,[70] joka orhin jätit,
niin että villiks, vihaiseks se muuttui,
vaikk' ois sun ollut sitä hillittävä,
vanhurskas tähtein tuomio sun heimos
ylitse tulkoon, ennen tuntematon
ja selvä, että jälkeläises säikkyy!
vuoks sun ja isäs, jotka ahmailitte
mait' Alppein tuoltapuolen, autioksi
on jäänyt valtakunnan yrttitarha![71]
Käy, katso, huoleton, kuink' on Montecchit,
Monaldit, Filippeschit, Cappelletit,[72]
surussa toiset, toiset pelvon alla!
Tule ja katso, julma, ahdistusta
sun ylhäistes ja hätää kuule heidän,
ja nää, mik' on nyt suoja Santafioran![73]
Käy, katso, Roomas nää, mi yksin itkee
nyt leskenä ja yötä päivää huutaa:
'Mun keisarini, miks et luonain ole?'
Käy, katso kansaas, sovussansa sorjaa!
Ja jos ei liikkeelle sua sääli saane,
sa tule mainettasi häpeämään!
Lupa jos kysyä on mulla, Luoja,
mi edestämme ristinpuulla kuolit,
pois ootko kääntänyt vanhurskaat silmäs?
Tai viisautesi syvyydessä ehkä
jotakin hyvää valmistatko, vaikka
se kaukana on meidän katseeltamme?
Italian maa näät hirmuvaltiaita
on täys, ja moukka jokainen, mi rupee
pukariks puolueiden, on Marcellus![74]
Firenzeni, voit tyytyväinen olla,
kun ei sua nämä ajanharhat koske;
voit siitä kiittää järjellistä kansaas!
Monell' on oikeus mielessään, mi nuolen
varoen ampuu, ettei iskis harhaan;
mut sun on kansallas se kielellänsä!
Monikin välttää tointa valtiossa;
mut sunpa kevyt kansas kutsumatta
jo vastaa, huutaa: 'Mulle, mulle taakka!'
Siis iloitse, sull' onhan syytä siihen,
sa, joll' on varaa, viisautta, rauhaa!
Jos totta puhun, näyttäytyy sen seuraus.
Ateena, Sparta, jotka muinen laati
lakeja yhteiskunnan ylvään, hienon,
niin pitkälle ei edistykseen päässeet
kuin sa, mi laadit säännökset niin sorjat
ett' usein puoliväliin marraskuuta
ei kestä, minkä lokakuussa punoit!
Kuink' usein muuttanut miesmuistiin yhteen
sa ootkaan lakis, rahas, virkas, tapas
ja vaihtanut myös kansalaisiasi![75]
Jos muistat tään ja sull' on järki selvä,
sa huomaat itses naisen kaltaiseksi,
mi sairaana ei vuoteellaan saa rauhaa,
vaan käännehtien tuskiansa torjuu.