Nuo varjot jättänyt jo olin, jälleen
jälessä Oppahani astuin eespäin,
kun takanani, sormell' osoittaen,
yks huusi: »Katsokaapa, vasemmalla
alemman tuon[44] ei valo päivän paista,
elävän lailla kulkevan hän näyttää.»
Kun sanain noiden kaiun kuulin, käännyin
ja heidän katsovan näin kummastuksin
vain mua, mua ynnä varjoani.
»Mi niin sun sielus hämmentää, sa että
hidastat käyntiäs?» näin Mestarini.
»Sua liikuttaako, mitä moiset suhkaa?
Mua seuraa, heidän laverrella anna!
Lujana seiso niinkuin torni, jonka
ei huippu taivu myötä tuulenhumun.
Näät mies, joll' aate aatteen päällä kuohuu,
päämäärästänsä loittonee, kun toinen
vie aatos hältä aina toisen voiman.»
Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»?
Sen sanoin, puna poskillain, min vuoksi
me anteeks-annon joskus ansaitsemme.
Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä,
vaelsi poikki vuorta joukko,[45] jonka
huulilta säkeet _Misereren_[46] kaikui.
Kun huomasivat, ettei ruumihini
lävitse paistaa päivä voinut, huuto
käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.
Ja kaksi heistä airueiden lailla
päin meitä juoksi, pyysi: »Selittäkää,
keit' ootte ynnä mikä on tää tapaus?»
Näin Mestarini: »Palata te voitte
ja virkkaa niille, jotka vartoo teitä,
tään ruumis ett' on todellista lihaa.
Jos häntä nähdäkseen he seisahtuivat,
niinkuin ma luulen, vastaus tää riittää;
he häntä kunnioittakoot, hän heitä
voi hyödyttää.»[47] Niin nopsaan tähdenlennon,
kalevan tulten elokuisin illoin
en nähnyt taivast' ole halkaisevan
kuin nuo nyt nousi ylös vuorta jälleen
ja muihin yhdyttyään meitä kohden
taas rajun ratsasparven lailla syöksyi.
»On noita monta, jotka tänne ryntää
sua pyytämään», nyt virkkoi Mestarini,
»mut mene vain ja käyden kuule heitä!»
Tulivat huutain: »Sielu oi, mi samoot
jäsenin syntymässä saaduin tietä
autuuden, askelias hiljentäös!
Ja katso, tokko meistä tunnet jonkun,
hänestä että viedä viestin voisit!
Mut miksi menet? Miks et seisahdukaan?
Me kaikki oomme murhan kautta kuolleet
ja olleet syntisiä viime hetkeen;
silmämme silloin valo taivaan aukas,
niin että katuen ja anteeks antain
elosta erosimme, luottain Luojaan,
mi meille suo nyt kaipuun nähdä häntä.»
Ma virkoin: »Vaikka kuinka katson teitä,
en ketään tunne, vaan jos suvaitsette,
te puhukaa, ja vannon kautta rauhan,
jota ma maailmasta maailmahan
tään Oppahani johdoll' etsin, että
teen minkä taidan, sielut onnelliset!»
Ja eräs[48] alkoi: »Kukin meistä luottaa
myös valattakin lupaukseesi hyvään,
kun tahtos vain ei mahdotonta kohtais.
Ma siis, ken yksin ennen muita puhun,
sua pyydän, maan jos koskaan nähnyt lienet
välillä Kaarlen maiden ja Romagnan,[49]
sa että kehoittaisit Fanon kansaa
mun puolestani rukoilemaan paljon;
näin saisin anteheksi synnit raskaat.
Ma sieltä olin. Mutta haavat syvät,
joist' tippui veri--siinä asuin silloin--
sain alueella Antenorin poikain,[50]
ma varmin missä luulin olevani.
Sen teki Esten miehet. Kauan kantoi
hän vihaa mulle, mutta kohtuutonta.
Paennut jospa Miraan[51] oisin silloin,
kun tavattiin ma Oriacon luona,
viel' oisin siellä, missä hengitetään.
Mut suolle juoksin, jossa kaaduin mutaan
ja kaislikkoon, ja kohta järven näin ma
jo hurmeestani maahan muodostuvan.»
Näin toinen nyt: »Niin totta kuin sun toivees
tään vuoren päälle päästä täyttyköhön,
minulle ollos armias ja auta!
Buonconte[52] olen, Montefeltron Kreivi;
Giovanna ei, ei muutkaan huolta pidä
minusta, siksi allapäin nyt astun.»
Ma hälle: »Turma, väkivalta mikä
niin kauas vei sun Campaldinon luota,
sun hautas paikkaa ettei tiedä kukaan?»
»Oh!» vastasi hän, »Gasentinon juurta
käy joki, Archiano, jonka lähteet
on Apennineilla, pääll' luostar-talon.[53]
Nimensä missä muuksi muuttuu,[54] sinne
pakenin jalan, haava kurkussani,
punaten verelläni virran rantaa.
Mun siinä sumentuivat silmät, viime
sanani oli nimi Neitseen; siihen
ma kaaduin, jäi vain sinne ruumis kuollut.
Ma totta puhun, eläville kertaa:
Jumalan enkel' otti mun, mut piru
pimeyden huus: 'Miks viet sa saalihini?
Ijäisen hänestä, laps Taivaan, saanet
vuoks kyyneleen, mi hänet multa riistää,
mut muuhun nähden mull' on toiset tuumat.'
Sa hyvin tiedät, että höyryt kosteet,
joit' ilmaan kertyy, jälleen veeksi jäähtyy,
kun ovat nousseet kylmiin kerroksihin.
Tajusi paha-tahto[55] tuo, mi pahaa
vain miettii, keinotkin, ja tuulen nosti
ja usman voimallansa luontaisella.
Hän päivän päättyessä laakson peitti
ain Pratomagnost'[56] asti vuoriin suuriin
sumulla, tihentäin niin taivaan kaiken,
veeks että muuttui ilma kohdullinen,
ja sade lankesi, ja mit' ei juoda
maa voinut, vieri virroin ynnä puroin,
ja kun ne suistui jokiin suuriin, syöksyi
nää vihdoin kymiin kuninkaallisehen[57]
vauhdilla vastaan-pitämättömällä.
Ruumiini kylmän Archiano hurja
löys alajuoksustaan, sen heitti Arnoon,
ja hajos rinnaltani risti, jonka
tein käsistäin, kun tuska voitti minut;
näin pitkin rantoja ja pohjaa vierin,
mun kunnes peitti muta virran tuoma.»
»Palannut päälle maan kun olet jälleen
ja tiestäs pitkästä taas levähtänyt»,
näin kolmas alkoi heti toisen jälkeen,
»mua silloin muistele, ma Pia[58] olen,
Siena siitti, murhas mun Maremma;
sen tietää hän, mi hohtokivellänsä
mun, kerran ennen kihlatun jo, kihlas.»