mykkä, sitte suuteli sydämmelisellä ilolla hyväntekiänsä kättä ja
kiirehti pois saadulla tavarallansa. Jo oli pimiä, kun tuli pienen
ystävänsä majaan. Hiljakseen varpaisillaan astui hän porstuaan,
leikkasi kääntöpää-veitsellään kynttilän pään monesta kohdin poikki,
istutti palat kiini kuusen oksaan, sytytti tuli-tikuillaan kaikki
kynttilät ja astui yht'äkkiä siihen pimeään tupaseen.
Mikä ilo eikö nyt noussut! -- Liisa hyppi hänen ympärillään niinkuin
koiran penikka ja se vanha mummo pani sängyssään kätensä ristiin
rukoukseen.
Wille otti kaksi tiili-kiveä ja asetti niiden väliin pienen
joulupuunsa; sen jälkeen otti ne kauniit kengät ja Liisan piti kohta
koettaman niitä; ne olivat oikeen mukavat hänen jalkoinsa -- ja hän
alkoi taas tansia; se pieni tyttö otti kengät jaloistaan, suuteli niitä
ja likisti rintaansa vastaan. Huvituksella katseli Wille häntä,
osoittain sormellaan nukkea, joka oli oksan takapuolella: "katsoppas
tänne Liisa, tätä pitää suutelemasi, mutta kengät panemasi taas
jalkaasi." Kun se pieni tyttö näki kirjavan nahka-nuken, putosi kengät
kädestä; ei mikään ollut hänelle niin mieleistä kuin nukki! Hän oli
usein puupalikan ympärille käärinyt tilkkuja ja pitänyt sitä nukkena;
nyt oli hänellä oikia nukki nenällä, silmillä ja suulla. Hän juoksi sen
kanssa mummonsa luoksi ja huusi: "katsos mummo, nyt olen rikas! niin
rikas kun rouva hovissa! Enempätä en enään koskaan halua!"
Ja kun Wille otti esiin leipänsä, jonka sisälle oli makkara ja kaikki
kolme maistoivat siitä ja vähittäin söivät kaikki tyyni -- niin ilosta
ei loppua tahtonut tulla; ne lyhyet kynttilän päät olivat jo ammoin
sitte sammuneet, mutta molemmat lapset pitkittivät leikkiään kuun
valossa, melkein huomaamatta että joulupuu ei enään valaissutkaan sitä
pientä majaa.
Vihdoin läksi Wille kotiin päin, mutta tuskin oli kerinyt
tulli-portille, kun kuuli yövartian huutavan kello kymmentä.
Säikähtyneenä alkoi hän juosta, sillä hän pelkäsi kototalonsa portit
olevan jo lukitut kiini. Niin olivatki ja Wille-raukka luuli nyt
täytyvänsä olla koko yön kadulla ja pääliseksi seuraavana aamuna
saavansa mestarilta kovan selkäsaunan. Hän alkoi itkeä ja olikin
tosiaan pahassa pulassa.
Nyt muistui mieleen yö-vartia, hänen hyvä ystävänsä; tällä kentiesi
liene portin avain; iloisena pyyhki hän taas kyyneleet pois silmistään
ja päätti kävellä katua edestakaisin ja niin odottaa yövartian tuloa.
-- Astuttua parin askeletta näki hän jotain kiiltävän kadulla; hän otti
sen ylös, se oli raha-kukkaro kultarengailla ja tupsuilla. Hän aukasi
sen; toisella puolella oli kaksi thalerin kappaletta; toisella puolen
muutamia pieniä rahoja ja yksi paperiin kääritty kultaraha.
Löytö ihastutti häntä aluksi. Tästä nyt saapi Liisa ja hänen mummonsa
hyvät lahjat! ajatteli hän; mutta kukahan ne on pudottanut? oli hänen
toinen ajatuksensa; jos kuitenkin voisin ne saada omistajalle takaisin!
Huomena pitää kuulustelemani naapureissa, onko kukkaro keltään likeellä
asuvalta pudonut. -- Wille pisti sen taskuunsa. Samassa tuli yö-vartia,
aukasi portin, poika pääsi sisään ja hiipi hiljaa rappusia ylös
kammariinsa.
Seuraavana aamuna oli hän kipiä; viipyminen ulkona kylmänä yönä oli
tehnyt hänen oikeen sairaaksi, niin ettei hän voinut nousta
vuoteeltaan. Niin makasi hän kokonaisen viikon yksinään; huolta ei
hänestä pidetty, kuin vaan niin paljon, että rouva toi hänelle kerran
päivässä vähän ruokaa. Uuden vuoden aattona iltapuolella tuli hänen
luokseensa sälli; tämä oli ollut joulun pyhinä poissa tervehtimässä
äitiään, joka asui maalla.
Wille oli pannut löydetyn raha kukkaron makuu-vuoteensa alle; hän ei
tahtonut ilmoittaa löytöänsä mestarille, sillä pelkäsi mestarin sen
kanssa tekevän samoin, kuin juomarahainki kanssa -- ja kukkaron sisältö
oli liikuttamatta.
Nyt tuli sälli. Hän oli ystävällinen ja Wille ei malttanut olla hänelle
kertomatta, mitä oli löytänyt; käski häntä myös kuulustelemaan, oliko
kukaan naapureista pudottanut kukkaron.
"No, sitä en minä tee!" vastasi sälli. "Mitä olet löytänyt on omasi, --
ja jos et yksinäsi tahdo rahoja pitää, niin anna minulle puolet ja
Liisalleki osa! -- Mikä tyhmyys että antaa rahat takaisin! Joka ne on
pudottanut, on varmaan rikas, -- Mitä hän sitte niillä tekee, kuin on
kukkarossa; varmaan on hän jo totuttanut itsensä olemaan ilman niittä,
-- sinä ja minä olemme köyhiä ja tarvitsemme kyllä rahat!"
Nyt oli kiusaaja taas siinä, eikä Wille tienyt, mitä piti tekemän.
Löydetty ei tosin ole varastettu, ajatteli hän, -- pitääkö takaisin
annettaman, mitä on löydetty? Liisa saisi vissiin niin paljoilla
rahoilla kokonaisen hameen. Ei kuitenkaan rohjenut luottaa sällin
puheesen. Jos äitini nyt vaan eläisi, sanoi poika itsekseen, niin hän
kohta ilmoittaisi jos tämä on kiusaus. Luulen kuitenkin sällillä tällä
kertaa olevan oikeen; mutta, jos tuo kuitenkin on synti? -- jos taas
omatuntoni tule saastutetuksi?
Sälli katsoi kysyvillä silmillä poikaa. "No Wille," virkkoi hän, "missä
on kukkaro? Pannaan kahtia!"
Poikaa arvellutti asia, sydän oli levotoin, hän yritti jo ottamaan
kukkaron piilosta, -- mutta rouva tuli samassa tuomaan ruokaa ja sanoi
sällille: "mieheni tahtoo puhutella teitä:" "Jää hyvästi, Wille,
huomiseksi;" sanoi sälli mennessään, "varhain huomen aamulla tulen
tervehtimään sinua."
Pieni ystävämme söi keitoksensa, heittiikse taas hiljaan pitkälleen ja
muisti äitiänsä. "Oi, olispa hän vielä hengissä!" ajatteli hän, "kuinka
vaikea on aina tietää mikä on oikeen, mikä väärin! Äitini neuvosi minua
eroittamaan hyvän pahasta." Poika itki. Kukkaro teki hänelle huolen.
Kuin hän tuumi taitavansa ostaa Liisalle hameen ja toisinaan kukatiesi
mummolle leipää eli muuta einettä, niin ilo, jonka täten ystävilleen
tekisi, ihastutti häntä jo edeltäpäin; sen perästä taas johtui mieleen
ettei rahat olleetkaan hänen omansa. Ohhoh, vuosi takaisin eli vielä
äitini, silloin kirjoitettiin viimeisen kerran 1842, nyt viimeisen
kerran 1843. Silloin sanoi äitini: vuoden lopussa pitää, poikani,
muistelemasi, miten olet käyttäinyt kuluneella vuodella, oletko paljon
väärin tehnyt ja senperästä lujasti päättää seuravana vuotena karttaa
kaikkea pahaa. Minä tein niinkuin hän vaati, ja senjälkeen valvoimme
vielä, kunnes yö-vartia huusi kaksitoista; sitte sanoi: jää hyvästi
vuosi 1842! -- ja suutelin äitiäni ja lupasin etten milloinkaan uudella
vuodella saattaisi hänen mieltänsä pahaksi. -- Minun rakas äitini! Hän
kuoli pian -- paljoa ennen vuoden loppua; mutta tahdon kuitenkin
ilahuttaa häntä taivaassa! -- Kun vaan tietäisin miten pitää tekemäni
kukkaron kanssa.
Poika parka itkeä nyyhkytti, sillä se ei ollut mikään helppo asia, että
luopua ilosta saada ostaa Liisalle uusi hame. Vihdoin nukkui hän ja
heräsi vasta yövartian huutaissa kaksitoista. -- "Jää hyvästi, jää
hyvästi, vuosi 1843!" ajatteli hän, "nyt on uusi vuosi! Tänäin en saa
suudella äitiäni, mutta tahdon katsella hänen hautaansa, sen taidan
minä tehdä!"
Hän putkahti sängystä, sytytti pienen kynttilä-palan, joka oli jäänyt
jälelle joulupuusta, ja otti käsille laukun piirustuksineen, joiden
joukossa oli myöskin haudan kuva. Hän pani paperin matalalle tuolille,
asetti kynttilän viereen ja lankesi polvilleen. "Rakas Jumala," sanoi
hän, "Sinä olet ottanut isäni ja äitini minulta, minä en enään taida
luvata heille olla kuuliainen lapsi; minulla ei enään ole muuta, kuin
tämä hauta: nyt lupaan Sinun ja haudan edessä mielelläni tehdä kaikki,
kuin sinä tahdot ja on sinulle otolliista!"
Poika käänsi paperin ja luki: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." "Anna minulle, o Jumala,
siunauksesi, ja anna minun tulla hedelmä-puuksi!"
Kynttilä oli sammumaisillaan, ja Wille kerkisi sen palaissa tuskin
panna kuvansa jälleen laukkuun ja mennä vuoteesensa. Hän nukkui kohta
ja näki unta: Hän oli seisovinansa isossa pytingissä jonka ikkunat ja
ovet olivat lujasti kiini suljetut, se oli vanki-huone: kaikki huoneet
olivat täynnä onnettomia ihmisiä, jotka olivat tehneet syntiä. Eräässä
nurkassa istui nuori mies kahleissa, jota pojan erinomattain oli sääli.
"Mitä pahaa on tuo tehnyt?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka näkyi
olevan vankien vartia. "Hän on varastanut, pettänyt ja ei enään pääse
vapaaksi"; vastasi mies, "hän on suuri pahantekiä, askeleen toisen
perään on hän ottanut synnin tiellä, ja kuitenkaan ei hänen ensimmäinen
rikoksensa ollut suuri; hän oli pitänyt itsellään kukkaron, jonka oli
löytänyt, ja niin ensikerran eläissään tehnyt pahoin."
Wille heräsi, kello löi samassa yksi, yövartia huusi. Täynnä
kauhistusta nousi Wille ylös, unen-pöppörässä sieppasi hän kukkaron ja
juoksi porstuaan, jonka ovi oli katuun päin. "Yö-vartia!" huusi hän
niin kovaan, kuin voi. Yövartia seisahtui kuuntelemaan. "Minä löysin
joulu-aatto-iltana kadulta kukkaron, kuulustele kennenkä se on!" huusi
Wille ja samassa viskasi kukkaron kadulle; yövartia otti sen ylös ja
pisti taskuunsa. Mutta poika kääntyi takaisin ja puhtaalla omalla
tunnolla laskiikse vuoteelleen, Pani kätensä ristiin ja sanoi
rukoillen: "Minä kiitän sinua, o Jumala, että olet ohjanut minua
oikealle tielle!"
Seuraavana aamuna tuli sälli lapsen vuoteen luoksi; kuume oli yölisistä
tapauksista väkinyt. Wille ojensi tulikuuman kätensä houkutteliaalle ja
sanoi lempeästi: "Jumala on ottanut minulta rahat; niitä ei minulla
enään ole!"
Taas kului moniaita kuukausia. Wille oli jo kauan ollut terve ja
kertonut sällille unensa uuden vuoden yönä; ja se nuori mies, vaikka
oli varsin kevytmielinen, ei tohtinut soimata poikaa hänen työstään.
Joitakuita päiviä ennen paranemistaan oli Wille kysynyt ystävältään
yö-vartialta, oliko hänelle onnistunut saada tietoa kukkaron
omistajasta ja tähän oli hän vastanut antaneensa sen eräälle mainiolle
maalajalle, joka asui H:n puutarhassa. -- "Luultavasti isä niille
kolmelle lapselle, jotka näin koulusalissa," ajatteli Wille.
Talvi oli ohitse ja kevät oli käsissä. Aurinko paistoi kirkaasti ja
taivas oli seljes, kaikki puut viherjöitsivät ja hedelmä puut olivat
kukkia täynnä. Eräänä päivänä istui Wille työhuoneessa tuolillaan ja
pujottian uhoja uusiin kenkiin; usein pyörähti hänen silmänsä avatusta
ikkunasta ulos, jossa iloisia pääskysiä lenteli ja liehakoiten tekivät
pesiään. Nauhat olivat pujotetut -- samassa kuuli mestarin sanovan:
"ota, Wille, lakkisi ja vie kengät Wirtasen rouvalle! Se asuu H:n
puutarhassa, jossa provessorin rouva oli kestissä, se on provessorin
rouvan miniä!"
Wille olisi mielellään tämän ilahuttavaisen käskyn tähden halanut
mestaria. Kuinka lystiä päästää niin kauniilla ilmalla ulos, ja
senlisäksi saada mennä H:n puutarhaan! Ehkä saan taas kurkistaa
kouluhuoneesen, mietti hän ja nauroi itsekseen, -- Siinä oli niin lysti
puitteitten liisteillä istua ulkopuolella ikkunaa ja saada nähdä
kaikki, mitä lapset tekivät. Hän juoksi kammariinsa, otti lakkinsa, ja
lähti tielle kenkineen. Tänäin ei hän huolinut kirjakaupoista, hän ei
tahtonut menettää aikaa ja juoksi riemuiten kaupungin läpi.
Vähässä ajassa tulikin H:n puistoon. Pienen portin kautta meni hän
puistosta ryytimaahan, joka oli pytingin piha-puolella, ja,
koettelematta oliko ovi auki, kiipesi lapselliisesta uteliaisuudesta
puitteille, joita myöden nyt oli kasvanut köynnöksiä suurilla lehdillä
ja kellon muotoisilla punertavilla kukkaisilla. Hän teki reijän lehtien
ja oksien väliin varovasti, ettei niitä vahingoittaisi, ja katsoi
reijästä. Huone oli tyhjä, mutta ikkuna auki, ja hän sai katsella
kaikkia.
Mikä onni, jos saisin astua sisään ja oikeen tarkkaan katsella kaikkia
kapineita! ajatteli hän; mutta laskii alas liisteiltä ja meni ovelle;
se oli lukittu, samoin kuin ensimmäisenkin kerran. Hän alkoi nytkin
kävellä ympäri huoneen edustalla, kunnes jokuun tulisi.
Toisessa päässä näki hän ikkunan niin ikään auki; hän seisahtui.
"Mitähän tuossa huoneessa on? ehkä siellä on jokuun, jolle voin antaa
kengät!" ajatteli hän ja välleen notkiasti kun kissa oli istumassa
lehtien ja kukkien keskellä.
Illalla kirjoitti hän sitte ystävälleen Juliukselle mitä hän tässä
näki, mutta en tahdo omilla sanoillani kertoa Willen mielipitoja, vaan
sen siaan panen tähän pienille lukioilleni kopion hänen kirjeestä:
Rakas Julius!
Nyt taas on minulla erinomainen halu päästä maalajaksi! Minkätähden
pitää olemani suutari? Ilkeät jalkimet, ilkeä pikilanka, ilkeät
nahat! Kun minusta kerran tulee maalaja, niin kuvaan minä kaikki
ihmiset paljain jaloin, ihan sentähden etten tarvitse muistakaan
saappaita! -- Tänäin olin H:n puistossa, jossa Wirtasen rouva asuu.
Ovi oli kiini mutta minä kiipesin puitteiten liisteille niistä
nähdäkseni, oliko kukaan huoneessa. -- Ah Julius, olisitpa nähnyt
sen huoneen! Näethän, minä soisin sydämmestäni jälleen nähdä äitini
-- ja yhtä sydämmellisesti soisin minä saavani kutsua semmoista
huonetta omakseni! voi, Julius, olispa minulla semmoinen huone,
niin olisin -- jaa -- niin olisin minä -- maalaaja!!!
Kun seisoin ja katsoin ikkunasta sisään, niin ajattelin: noin
kaunis lienee paratisi ollut! Näethän, likeellä ikkunaa oli
huoneessa telineet; minä tiesin ne kohta olevan maaluu-jalat,
sillä eräässä isäni piirustuksessa on semmoiset maalatut; vieressä
oli siveltimiä ja väri-lautainen. Seinällä riippui kuvia --
niitä en nähnyt oikeen selvästi -- mutta -- ei aikaakaan kuin
olin keskellä permantoa; niinkuin orava putkahdin minä sisään,
ennenkuin kerkisin ajatellakkaan! Mitkä somat kuvat! Eräällä
pöydällä oli myöskin vartalokuvia, mutta kuvat seinällä olivat
paljoa ihanammat; seinä-kaapissa oli kipsistä valettuja käsiä ja
jalkoja, kaikki oli niin ihmeelliistä, mutta, niinkuin sanon,
kuvat seinällä olivat kaikein kauniimmat. Keskellä huonetta oli
pitkä pöytä ja sen päällä oli liitua, paperia, lyijys-pännä;
lankkuja, samanlaisia kuin isäni; vieressä oli mukava tuoli ja
sanomalehtiä oli yltä ympäriseen, niissä oli pieniä kuvia aivan
niin kuin sinun piplia-historiassasi; kaikki oli niin kaunista;
mutta kuvat, kuvat seinällä olivat kaikkeen kauniimmat, niillä oli
kullatut raamit. Minä en voi kaikkia kirjoittaa sinulle, mutta
joukossa oli eräs, jossa maisema oli kuvattu; -- etpäs usko, kuinka
minä nauroin haikara-linnulle joka seisoi heinikossa ja koetti
pitkällä jalallaan raapia itseänsä! -- Merellä olevan myrskyn kuva
on kauhia! Korkeiten valkeapäisien aaltojen keskellä on laiva
kaatumaisillaan, merimiehet ovat säikähtyneen näköisiä, niin
että mieleni teki rukoilla niiden poloisten edestä. Tämä kuva ei
kuitenkaan ole paras. Eräs munkki on molempain tauluin välissä. --
Julius, näkisitpä sen, hänen päällään on ruosteen karvainen viitta,
hän pitää rukous-kirjaa kädessään ja nojaa itsiänsä patsasta
vastaan luostarissa. Sen kasvot vasta on hyvästi tehty! Hän mahtaa
vissiin olla hurskas, sen näkee hänen kasvoistaan.
Äiti vainajani sanoi usein: "joka rakastaa ja pelkää Jumalata,
sen kasvoin on kirjoitettu, että niin tekee!" -- Minä en koskaan
ymmärtänyt tätä lausetta, sillä mielessäni oli aina kirjaimet,
joita en kuitenkaan nähnyt kasvoissa: nyt ymmärrän mitä äitini
tarkoitti, sillä munkin kasvoista taisin lukea että Jumala oli
mielessä, ja murheellisen näkönen oli hän, -- niin murheellisen --
vissiin oli hän rukous-kirjastaan lukenut vapahtajamme kuolemasta!
-- Oi, Julius! Jospa äitini vielä eläisi että saisin kaikki kertoa
hänelle! -- Munkin vieressä oli sisilisko, se oli niin elävän
näkönen. Opinkohan minä koskaan tekemään semmoisia kuvia? Minä
rukoilen että Jumala tekisi minun maalaajaksi. Sanoihan äitini
Jumalan kuulevan totisen rukouksen, sentähden rukoilen minä! -- ja
uskon toivoni tulevan täytetyksi. -- Ole niin hyvä, rakas Julius,
ja vie tämä viherjäinen lehti, jonka löydät kirjeessäni, äitini
haudalle, minä otin sen Wirtaselta; kun en nyt asioistani voi
kertoa äidilleni, niin lähetän kumminkin tään lehden. Jää hyvästi
hyvä Julius! Sinä piiruat jo vissiin oikeen kauniisti; minä piiruan
joka aamu aikaseen porstuan permannolla, sillä kammarissani ei
ole ikkunata. Kohta kuin kuulen rouvan vispilöivän velliä, menen
kyökkiin.
Ystäväsi -- Suutarin oppi-poika,
mutta vielä kerran maalaaja
Kuin minusta tulee maalaaja, niin maalaan minä kohta kaksi kuvaa,
sen hurskaan munkin, ja -- Pietarin, joka kielsi Herransa,
ennenkuin kukko lauloi! muistatko vielä, kerroinhan minä sen
sinulle. -- Minä pidän aina mielessäni munkin kuvan, että
tulisin niin hurskaaksi, kuin hän oli, ja Pietarin, etten enään
valhettelisi. Jää hyvästi! tervehti isääsi; kuinka mielelläni
söisin yhden hänen sämpylöistään! Täällä en koskaan saa sämpylätä.
Sinun Willesi.
Nyt jatkan kertomustani. Wille seisoi kauan huoneessa, joka niin
ihastutti häntä. Vihdoin muisti hän, että hänen oli mentävä kotiin,
jottei mestari suuttuisi. Hän tuli ulos ikkunan kautta ja löysi oven
avoina. Kyökissä tapasi hän piian, joka sanoi hänelle herrasväen olevan
kaupungissa provessorin luona ja käski hänen jättämään kenkät
itselleen; rahat lupasi sitte tuoda mestarille.
Viikon-päivät kului ja rahat olivat vielä piialta tuomatta; mutta nyt
vihdoin tuli niitä tuomaan ja Wille, joka jo toivoi piian unhottaneen
koko asian ja mestarin kohta lähettävän häntä rahoja perimään, oli
pahoilla mielin. Kuinka piti hänen nyt pääsemän H:n puutarhaan? -- Ja
sinne piti hänen kuitenkin pääsemän, kuvat piti hänen jälleen näkemän;
niitä ikävöi hän niin kuin nälkäinen leipää.
Hän kuulusteli, oliko Wirtasen rouva tilanut kenkiä, ja sai tietää,
että hän nykyjään oli ostanut monta paria valmiita ja ettei hän
suinkaan moneen aikaan tarvinut uusia. Se oli paha; -- Wille ei
tietänyt millä keinoin saisi halunsa tyydytetyksi.
Kenkiä ommellessa, kuvia piirustaissa oli pojan mielessä kuvat
maalaajan huoneessa, niistä näki hän unta ja tuumi kuinka piti saaman
niitä taas katsella.
Jälleen kului viikkokausi; niin eräänä sunnuntaina nousi poika ylös
aamulla kello kaksi, vaatettiikse ja juoksi kaupungin läpi
esikaupunkiin H:n puistoon. Portti oli suljettu -- siinäpä oli temppu,
miten siitä päästä; mutta tämä este ei peruuttanut Willeä; hän istuihe
maahan odottamaan, kunnes portti avattiin. Kauan odotti hän turhaan,
aurinko nousi, kiurut lentelivät korkialla ilmassa; puistossa visersi
sata-kielisiä lintuja. Vihdoin näki kärrit tulevan maito astioita
täynnä, mies, joka ajoi, veti jämsästä, jonka toinen pää kelloneen oli
puutarhan hoitajan asunnossa. Eräs poika avasi haukkottain suuren
portin, mies ajoi sisään ja poika seurasi häntä.
Wille pistiikse portista sisään ja riensi ryytimaan pienelle portille,
jonka löysi auki. Mutta säikähtyi kun näki ikkunan luukut olevan kiini.
Pytingin vieressä oli lehmus; tähän tuuheaan puuhun kiipesi poika ja
aikoi siinä odottaa, kunnes ikkunat avattiin; tästä piilopaikastaan
näki hän kaikki mitä alaalla tehtiin! Kuinka lystiä oli hänestä istua
viherjöitsevässä puussa, ja hyvin näki siitä ikkunat!
Hän kuuli kellon lyövän -- se oli viisi -- nyt avattiin ikkunan luukut,
ja ikkunatkin. Wille tunsi sydämmensä tykyttävän, siivet olisivat
pitäneet hänellä olla taitaakseensa kohta lentää kuva-huoneesen, mutta
ei rohjenut vielä liikkua paikaltansa. -- Niinkauan kuin piika, joka
avasi luukut, oli huoneessa, ei hän tohtinut tulla lehtimajastaan;
minkä luulon saisi piika, jos näkisi hänet ikkunasta tulevan sisään?
Uteliasuudensa ruvesi hävettämään häntä, hän pelkäsi saavansa toria, --
mutta kääntyä takaisin kuvia näkemättä? -- sitä hän ei voinut tehdä!
"Eihän Jumala sentähden saata vihastua minuun," ajatteli hän, "eihän
minulla mielessä ole mitään pahaa -- tahdon vaan nähdä niitä kauniita
kuvia."
Piika käveli edestakaisin, lakasi ja siivosi huonetta ja meni sen
perästä toiseen huoneesen luultavasti tekemään saman. Nyt ei Wille
enään malttanut olla alallaan. Hän tuli puusta maahan, juoksi
ikkunan luoksi, kiipesi puitteita myöten ylös ja putkahti huoneesen
öljy-maalinkilla tehtyin kuvain eteen, jotka niin olivat mielyttäneet
häntä. Munkki oli taas hänen silmiensä viehätys; sitä katseli hän, sen
kaunista muotoa, sen vieressä olevata pientä sisiliskoa, sen päällä
olevaa ruosteen karvaista viittaa, ja rukouskirjaa, josta näytti
äskettäin lukeneen, kaikkia silmäili hän vuorottain. Hän seisoi siinä
niinkuin naulattu, suu vähän auki ja silmät taulussa kiini; kätensä oli
pannut ristiin -- hän oli ihastusta täynnä. -- Hän ei kuullut kuin ovi
avattiin, eikä huomanut että jokuun tuli sisään.
Maalaaja Wirtanen tuli työhuoneesensa; häntä kummastutti se pieni
vieras siinä niin varhain aamulla; ensin oli hän valmis luulemaan
poikaa varkaaksi, mutta kun näki, kuinka lapsi seisoi vakaisena kuvan
edessä, niin tämä luulo haihtu mielestä; hän astui likemmäksi ja
seisahtui pojan taaksi. -- Samassa likisti tämä ristissä olevat kätensä
yhtäkkiä rintaansa vastaan ja sanoi kovalla äänellä: "Ah, hyvä Jumala,
salli minunki tulla maalaajaksi!"
Nämä innolla puhutut sanat liikuttivat erinomaisesti Wirtaista; lapsi
sai hänestä itselleen ystävän, tämä laski kätensä hänen olkapäälleen
ja, ikään kuin unesta heräävä, käänsi Wille itsensä häneen päin.
Sanaa virkkamatta seisoi hän herran edessä, joka katseli häntä
hämmästyksellä, kuin kohta alkoi tunnustella hänen muotoansa.
"Minä uskon, lapseni, että olemme ennen nähneet toisemme!" sanoi herra
Wirtanen.
"Niin, minä uskon -- te olette -- te maalasitte vanheimpani haudan --
ja kirjoititte kuvaan." --
"No sitte oletkin se sama!" virkkoi maalaaja ystävällisesti; "mutta
kuinka olet tullut tänne? -- mitäs täällä teet?"
"Voi, nuo kuvat!" vastasi Wille ja löi silmänsä maahan päin; mutta
pikaan otti hän herraa kädestä ja sanoi: "minä rukoilen antakaa minulle
anteeksi!" Maalaaja, joka jo oli pojan ystävä, lupasi pojalle
edeltäkäsin anteeksi, ja kehoitti häntä kertomaan, miten oli tullut
huoneesen. -- Hän taputti kädellään ystävällisesti poikaa poskelle, ja
Wille kertoi hänelle vilkaasti, mikä oli hänen tänne saattanut.
Nyt pitää kertomamme yhtä ja toista sen ystävällisen miehen
elämäkerrasta, jonka talossa pieni ystävämme nyt oli. Hän oli ainua
poika sille provessorille, jonka Wille parin kertaa oli tavanut
lukemassa, ja oli nainut tyttären eräältä rikkaalta kauppamieheltä,
joka myöskin asui kaupungissa. -- Se oli tämä kauppamies, joka viskasi
thalerin Willelle, silloin kuin hänen valkeat silkki-vaate-kengänsä
putosivat ropakkoon, ja Laura, hänen tyttärensä tytär, oli samana
päivänä hänen luonaan ja katsoi pikimältään ikkunasta sitä onnelliista
suutarin oppipoikaa. -- Tälle oli ukko lähdettänyt ne pienet kengät,
jotka Wille kiitollisuudesta viskasi ikkunasta sisään.
Herra Wirtanen oli varakas mies, hänellä oli välttävä oma omaisuus ja
sai vaimoneensa paljon tavaraa, hän eli hyvin onnellisesti; kuitenkaan
ei hän ollut luettava niiden ihmisten joukkoon, jotka käyttäävät
suurimatkin sisään tulot vaan omaksi hyväksensä; omaisuudensa suhteen
olisi hän taitanut elä suurellisemmasti, mutta hän kartti kaikkea
ylöllisyyttä taitaakseen auttaa puutteenalaisia.
Hänellä oli kolme lasta, joilla oli opettaja ja opettajatar -- nämä
lapset olivat ne, kuin Wille näki kouluhuoneessa, joka samalla kertaa
oli tyttöjen ja opettajattaren asuma-huone. Viivanto opissa ja
piiruamisessa neuvottiin lapset maalaajalta itseltä. Kolme kertaa
viikossa piti heidän kokoontuman hänen työhuoneesensa; Jyrillä oli
mallina pienet vartalo kuvat kipsistä, Laura teki lyijys-pännällään
huoneita ja kirkkoja ja Aunu veti viivoja. Lapsilla oli koko päivän
jotain tehtävänä, ainuastaan illoilla saivat olla omassa vallassaan,
mutta vapaus oliki sitte vasta heistä oikeen lystiä; ja niin hyvin
isälle kuin äitillekin, sekä niiden vanhemmille, jotka kaikki illoiksi
tulivat yhteen juomaan teetä, oli paljon huvitusta näiden iloisien
lapsien leikittelemiisistä. Perimmäisen hyvä oli tämä kotoelämä, ja
jokainen vieras, kuin sattui olemaan heidän joukossa, tunsi pian siitä
itsessään hyväntekevät vaikutukset.