valehdellut. Sitä en koskaan unhota. Äitini sanoi aina: muista
poikani, puhdas sydän on valkean lehden kaltainen, joka, kerran
saastutettu, ei enään saa entistä puhtauuttaan! -- Mutta olen
päättänyt olla aivan kavahtavainen, niin ettei lehti toki enään
tule tahratuksi. Kyllä hairahdan jokapäivä, mutta taas parannain
kohta, -- ja niin teen itseni kanssa samalle tapaa, kuin
piirustustenikin kanssa, että kuin vedän viivan väärin -- niin
hivuttelen sen tarkkaan pois; mutta valhe, -- se on läkki-viiva
-- ei se koskaan lähde pois. Jää hyvästi, hyvä Julius! Minä panen
tänne kirjeeseni kukan, -- se on lakastunut, mutta vie se kuitenkin
vanhempaini haudalle.
Sinun uskollinen ystäväsi Wille.
Siitä päivästä, jona Wille kohtasi sen pienen tytön, ei kulunut pitkää
aikaa, kuin hän taas lähdetettiin viemään kenkiä samaan kylään, jossa
lapsi mummoneensa asui. Hän toimitti asiaan ja meni sitten heidän
kotiinsa, tervehtimään uutta tuttavataan.
Ikkuna oli auki ja siitä näki hän heidän mökkinsä sisään. Vanha ämmä
makasi huonolla olki-vuoteella, vieressä matalalla tuolilla istui Liisa
ja kehräsi. Uunissa ei suinkaan ollut pidetty tulta moneen aikaan,
sillä ei siinä näkynyt tuhkaa, eikä hiiliä. Liedelle oli hajotettu
ohuelta valkeata hiekkaa, ja siinä, joka oli ainua pöytä, piti lapsi
kalliin omaisuudensa, arkkuisen, kukka-kiehkuran keskellä. Joka päivä
teki hän uuden kiehkuran kukista tämän kalliin, isältään hänelle
muistoksi tehdyn kappaleen ympärille.
Tyttö, nähtyään Willen, jätti työnsä ja hyppäsi ikkunaan.
"Onko sinulla tänäin nälkä?" kysyi Wille ja pisti hänen käteensä pitkän
vehnä-leivän, jonka oli tuonut myötänänsä.
Liisa, kun näki leivän, ei voinut hillitä itsiään, vaan melusi riemusta
niin, että mummo heräsi; lapsi, otettuaan lahjan vastaan, likisti sitä
niinkuin nukkea rintaansa ja riensi ilosta kiiltävillä silmillä sairaan
luoksi.
"Katsos, mitä olen saanut hyvältä ystävältäni!" virkkoi hän. "Se nyt
vasta maistaa! Sinun pitää syömäsi kaikki pehmeä, sillä eihän sinulla
ole hampaita, minä syön kuoret. Siitä päivin kun isäni kuoli en ole
maistanut sämpylää; viimeisen toi hän minulle markkinoilta."
Wille oli tällä välin lähtenyt ikkunan luota ja tuli ovesta sisään.
"Jumala on sinut, lapseni," sanoi ämmä hänelle, "jo toisen kerran
lähdettänyt pelastamaan meitä suuresta hädästä! -- Jumala mahtaa paljon
rakastaa sinua, kuin on sinut valinut meidän hyväksi enkeliksemme!"
Wille seisoi tauti-vuoteen vieressä kokonansa ihastuneena. Hän, köyhä
poika, oli jo kahdesti lohduttanut heitä, jotka olivat häntä köyhemmät!
Sydämmensä tykki ilosta. Jaa, Jumala rakastaa minua paljon, ajatteli
hän; Hän rakastaa minua, vaikka olen saastuttanut puhtaan sydämmen,
jonka on antanut minulle. -- Tästedes tahdon karttaa kaikkea kun on
väärin, että Hän saisi iloita minusta!
"Kuka on lahjoittanut sinulle tämän pitkän vehnä-leivän?" kysyi Liisa,
taittaissa siitä palaa, josta pehmiän osan antoi mummolleen, ja itse
söi herkkuna kuoren.
"Minä olen sen ostanut," vastasi Wille.
"Onko sinulla sitten rahaa?" kysyi tyttö kummeksien; "luulin sinun
köyhäksi, niinkuin me olemme."
"Rahaa on minulla niin paljon, että joka viikko voin lähdettä
sinulle vähän leipää. Kolmessa päivässä piiruan kuvan, sillä saan kaksi
rossaa, viikossa saan niinmuodoin neljä rossaa, niillä ostan leipää.
Sunnuntai-päivinä piiruan kokonaisen kuvan valmiiksi; sen hinnalla
ostan paperia, ja jos jääpi rahaa jälelle, niin sillä ostan teille
palan lihaa; sen sinä Liisa voit keittää mummollesi."
Liisa putkahti ilosta ja hyppi ympäri huonetta. "Joka viikko neljän
rossan edestä leipää ja ehkä pala lihaakin!" kertoi hän kolme, neljä
kertaa. "Lihan keittää Mikon eukko, meillä ei ole puita; se maistaa
hyvältä! Eikö niin, mummo? Saanhan minäkin maistaa sitä, kuitenki
kastaa palan liemeen? kyllä nyt, mummo, tulet terveeksi. Sinä olet niin
huono, kuin aina olet nälissä."
Kyyneleet vuotivat ämmän silmistä ja hän ojensi kätensä pienelle
hyväntekiälleen. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni" sanoi hän, "minä
rukoilen sinun edestäsi!"
"Jaa, rukoile minun edestäni!" vastasi Wille, "minulla ei enään ole
äitiä, joka sen tekisi!"
Pitemmältä ei Wille nyt voinut viipyä, sillä mestari odotti häntä
aikaseen takaisin; pikimältään neuvottelivat lapset vielä, millä
tavalla Liisan piti saaman leivät. Poika itse ei tohtinut juosta sitä
pitkää matkaa, paitsi silloin kuin oli asialla! Liisan piti tuleman
kaupunkiin.
"Osaathan tien," sanoi hän, "ja talon minä neuvon sinulle. Oikealla
kädellä ihan tulliportin vieressä on iso keltanen pytinki; siinä asuu
mestari ylhäällä neljännessä kerrassa, ja minä makaan vielä ylempänä
vinnillä. Et saa tulla minun tyköni, sitä ei mestari suvatsisi; mutta
tule pihaan, pieni portti on auki, ja vedä nauhasta, jonka näet
riippuvan seinällä; sen toinen pää on kammarissani, -- kyllä olen
saapuvilla sitomassa leipää nauhaan ja laskemassa alas. Mutta pitää
tulemasi ennenkuin kello lyö kuusi, sillä myöhempään olen työssä.
Ylihuomena saat tulla ensi kerran ja nyt jää hyvästi!" Näillä sanoilla
alkoi hän juosta kaupunkia kohti, sillä hovin kello kuulu lyövän viisi
ja puoli kuusi piti hänen olla kotona.
Monta kuukautta kului. Kesä, syksy olivat ohitse, ja suureksi
suruksensa ansaitsi Wille nyt aivan vähän ystävilleen. Päivä oli lyhyt,
ainoastaan hoikan kynttilän valossa, jonka joka päivä osti, taisi hän
aamuilla piiruta; mutta kylmä pakotti hänen pian luopumaan siitä, sillä
kohmettuneilla ja värisevillä käsillä ei piirtäminen käynyt laatuun;
hänellä ei ollut sänkyäkään, jossa olisi tainut lämmittää itsiänsä,
vaan riensi, niin pian kuin suinkin mahdolliista oli, kyökkiin, jossa
paloi tuli rouvan keittäissä aamiaista.
Kun herkesi piiruamasta, niin ei saanut rahakaan, eikä niinmuodoin
voinut ostaa leipää; mutta nyt keksi toisen keinon, jolla pitkitti
apuaan.
Hän osti itselleen kaksi pientä kivi-vatia; joka aamu kaatoi hän puolet
aamiaisestaan toiseen niistä ja vei sen kammariinsa. Kun tyttö sitte
tuli nykäsemään nauhasta, niin sitoi hän sen täytetyn vadin, jossa
ruoka toisinaan oli oikeen jäässä, nauhaan ja laski alas. Liisa otti
sen vastaan ja sitoi nauhaan sen kivivadin, jonka oli kotonaan
tyhjentänyt ja ottanut myötänsä, ja Wille veti sen ylös ja täytti taas
seuravana aamuna.
Tämän jäätyneen ruan kantoi lapsi -- nyt tuli hän joka aamu --
mummolleen; kivi vati vietiin jonkuun naapurin uuniin lämpiämään ja
niin sai se vanha ämmä tyttärensä tyttäreneen vähän lämmitettyä
keitosta. Näillä vaivaisilla ei ollut ruokaa, eikä puitakaan. Mummo oli
vielä kipiä. Liisa ei enään voinut kohmettuneilla sormillaan kehrätä,
hänen täytyi kerjätä koko päivän, milloin kylässä, milloin kaupungissa,
kävi talosta taloon, sai toisinaan palan leipää, toisinaan
raha-kopeekan, ja kaikki vei uskollisesti mummolleen, jonka kanssa söi
saadut ruoka-aineet; rahat antoivat sille, jolta olivat vouraneet
pienen majansa.
Nyt tapahtui kerran että mestarin rouva haki jotain Willen kammarissa,
jossa oli moniaita suuria kirstuja, ja löysi kivi-vadin velliä täynnä.
Poikaparka säikähti. Paikalla tutkittiin asia tarkasti ja poika puhui
väristen kaikki. Sen vanhan ämmän kurjuudesta puhui hän niin
surkuttelevalla tavalla kuin taisi, luulten siten voivansa herättää
rouvan sääliväisyyttä. Mutta siinä erhettyi; rouva oli ahne, ja ahneus
tekee ihmisen sydämmen kovaksi. Kuin poika oli lopettanut
kertomuksensa, lensi rouva kivivadilla alas raa'an miehensä luoksi ja
huusi:
"Katsoppas tänne vatiin! -- Poika valittaa ei saavansa ruokaa kyllältä!
ja kuitenkin säilyttää hän muille, mitä ei itse jaksa syödä, niinkuin
taitaisimme me elättää kaikki, jotka eivät viihti tehdä työtä!"
Mikä kahakka tästä seurasi, sitä en nyt huoli kertoa; sen vaan sanon,
että Wille vastedes ei saanut aamiaiseksi kuin puolet siitä, mitä ennen
sai, niin että hänelle oli mahdotoin jakaa siitä muille. Tästä oli hän
pahoilla mielin ja itki katkerasti mestarin julistaissa tämän tuomion.
Istuissa työssään tipahti nahalle kynele kyneleen perästä: sälli katsoi
säälien pojan päälle, sillä hän oli kevytmielinen mutta hyväsydämminen
ihminen, jonka mieleen vanhempansa olivat laimiin lyöneet juurittaa
hyviä opetuksia. Sentähden piti hän valheen luvallisena. Semmoisia
ihmisiä löytyy paljon maailmassa; ne kulkeevat tavallisesti askeleen
toisen perään syvemmälle turmelukseen. -- Me emme tietä miten vasta
sällin kanssa kävi; vaan kun mieltämme karvastele uskoa jonkuun
kevytmielisyydensä tähden joutuneen onnettomaksi, niin toivomme Jumalan
hänenki silmänsä aioissa auvaiseen. -- Se ei ollut vielä myöhään; hän
ei miettinyt koskaan miten piti käyttäimän; hän teki mitä hänelle
mieleen johtui, ja ei milloinkaan ajatellut mitä Jumala käskyissänsä
vaatii.
Mestari meni kaupunkiin ostamaan nahkaa ja samassa oli sälli taas
valmis houkuttelemaan sitä huolelliista poikaa.
"Jos olisin sinun siassasi, Wille," sanoi hän, "niin sen siaan että
itkisin niinkuin lapsi, kyllä tietäisin, kuinka tekisin. Liikahan se
on, että mestari akkoineen pitää saaman tietää kaikki. Sinä olet oikeen
hölmö; aina annat niille juomarahat, kuin saat; -- minkätähden teet
niin? Aivan sentähden ettet rohkene sanoa: en saanut juomarahaa.
Semmoinen pieni valhe ei vahingoita ja sinä voisit niillä rahoilla
itsellesi, minulle ja köyhille tuttavillesi paljon hyvää tehdä."
Wille istui vasta päätä kiusaajata; kuin kuuli hänen niin puhuvan, niin
tuo hyvä lapsi pani pöydän alla kätensä ristiin ja rukoili
ajatuksissaan: Ah, minun Jumalani, älä johdata minua kiusaukseen!
Sälli pitkitti puhettaan: "oikeenhan se on ilkeästi tehty mestarilta:
sinä et koskaan syö itsiäsi kylläiseksi ja nyt julkeevat ottaa sinulta
ne palat, joita et raahti nauttia! Semoiset ihmiset ei ansaitse sitä,
että heille puhutaan totuus, he ansaitseevat tulla petetyksi, se on
oikea kosto heille."
Minun hyvä äitini, ajatteli Wille, jos olisit nyt luonani, niin vissiin
sanoisit: lapseni, ole varallasi, kiusaaja on edessäsi? Kuinka usein
etkö kertonut kärmeestä paratiisissa; se liene puhunut noin makiasti,
ennenkuin sai Eevan uskomaan mitä tahtoi.
"Moniaita päiviä sitte," jatkoi sälli, "unhotti rouva avaimen kaapin
oveen, ja minä sanoin: joudu nyt poika! ota pala leipää kaapista; rouva
on poissa, niinikään mestari, ei kukaan näe sinua ja minä en kanna
kieltä! -- Miksi et totellut minua? Sinä seisahdit kaapin eteen,
silmäsi suorana ja -- -- hiivit pois!"
Wille nosti päätään ja katsoi rehelliisillä silmillään sälliä niin
nuhtelevaisesti, että sällin täytyi paina silmänsä alas.
"Te sanoitte silloin", vastasi hän, "ei kukan näe sinua, ota pala
leipää! minä seisoin kaapin edessä -- ei yhtäkään ihmistä ollut
huoneessa; -- mutta -- yksi näki minut kuitenkin -- ja se oli Jumala!
Minä katselin kaappia, mutta en voinut kajota avaimeen; oli kun jokuun
olisi pitänyt käsiäni kiini; se oli omatunto. Äitini sanoi aina, jos et
koskaan tukahuta omaa tuntoasi, niin se saapi semmoisen voiman, että
voisit luulla jonkuun väkevän käden estävän sinua tekemästä väärin. --
Minä muistin kohta äitiäni ja sitä voimallista omaa tuntoa, kuin
huomaitsin en voivani kajota avainta."
Sälli ei virkkanut mitään, teki vaan työtään silmät alaspäin; hän tunsi
tuomionsa lanketetuksi ja häpesi lapsen edessä. Vaara oli tällä kerran
ohitse, sillä sälli ei enään rohjenut asiasta virkkaa sanaakaan.
Kotia tultuaan lähetti mestari Willen viemään parin silmäkenkiä eräälle
rouvalle, joka asui kaupungissa. Tavallisuuden jälkeen kiirehti poika
ja ennätti välleen taloon, mihin kenkät oli jätettävät, sillä hän oli
murheissaan, eikä tällä kertaa huolinut kirjakaupoista.
Hän astui rappusista ylös ja tuli erääsen huoneesen, jossa vanhanlainen
herra istui kirjoituspöydänsä ääressä. Herra käänsiikse ja sanoi
ystävällisesti; pane, poikani, kengät tuohon tuolille, vaimoni ei ole
kodissa; tule jälleen moniain päiväin perästä, niin saat tietää onko
kenkät mukavat. Tässä on kaksi rossaa vaivastasi.
Wille otti rahan, hän punehtui ja katseli rahaa kädessään.
"No?" kysyi herra kummastellen; "etkö ole tyytyväinen, luulitko saavasi
enemmän?"
"Ei! Ei!" kiirehti poika vastaamaan; "mutta -- minä -- minä pitäisin
mielelläni rahat itselläni."
"Saat pitääkin, sinun omaksesihan minä ne annoinki," sanoi herra.
"Mutta en saa, mestari ottaa kaikki pois, mitä minulle annetaan,"
vastasi Wille ja lisäsi rukoillen: "Ottakaat rahanne takaisin; sitte
käypi minun valehtelematta sanoa mestarillen, etten ole mitään saanut;
huomena lähetän pienen tytön tänne, antakaat sille."
"No, mitä sinä teet tuolla rahalla?" kysyi herra taas, sillä hän luuli
tytön tulevan sitä hakemaan pojalle.
"En minä tätä rahaa tahdo itselleni;" vastasi Wille; "Liisa antaa sen
mummollensa."
Muuan vieras, joka tuli sisään, keskeytti puheen, jota se vanha herra
olisi muutoin kentiesi pitkittänyt; poika pani rahan pöydälle ja meni
tiehensä.
Seuraavana aamuna, kun Liisa nykäsi nauhasta, ja luuli saavansa nähdä
pienen kivi-vadin tulevan alas -- juoksi poika rappusia alas pihaan ja
kertoi hätäisesti kuinka rouva oli häneltä ottanut keitoksen pois, ja
ettei hän nyt enään tohtinut, eikä taitanut antaa aamiaisestaan mitään.
Tämä odottamatoin tieto säikähytti Liisa, niin että kyyneleet alkoivat
vuotaa silmistä. Mutta Wille lohdutti häntä, luvaten hänelle kaksi
rossaa, jolla voisi ostaa leipää. -- Nyt neuvoi hänelle talon, jossa se
ystävällinen herra asui, ja käski hänen joutumaan pois, sillä pelkäsi
saavansa toria mestarilta, joka oli äkäinen, kun ei päivää ennen saanut
juomarahaa.
Mutta Liisa ei kuitenkaan herennyt käymästä nykäsemässä rihmasta, sillä
se ajatus ei mahtunut päähän, että vadin alas laskeminen jo jäi. Viedä
kotiin sitä jäätynettä velliä, lämmittää sitä naapurissa ja saada se
mummolle, oli, paitsi sitä että itsekkin siitä sai lämmintä ja
jokseensaki sillä sammutti nälkäänsä, tälle pienelle tytölle niin
hupaista, että hän aina vielä toivoi mestarin rouvan leppyvän, ja taas
antavan pojalle entisellä tavalla keitosta. -- Mutta vati ei nyt enään
riippunut nauhassa: -- Ja Willeäkään ei enään näkynyt ikkunassa.
Mestari oli hänen muuttanut asumaan semmoiseen kammariin, jossa ei
ollut ikkunata ja niinmuodoin ei poika tietänyt niin mitään tytön
käymisistä.
Vähän aikaa sen perästä laitettiin Wille taas saman herran luoksi
kysymään, kelpasiko kengät hänen vaimollensa; iloisena lähti hän
tielle, sillä toivoi saavansa kentiesi taas jonkuun rossan. Herra oli
provessori ja istui kaiket päivät kirjainsa ääressä; Willen tullessa
sisään oli hänellä paksuja kirjoja edessään auki, joista luki; kynä oli
korvan takana, silmälasit nenän päällä, ja kaikesta näkyi että hän
kokonansa oli vajonut aineidensa tutkintoon.
"Ahaa, poikani, minä olen tukkunaan unhottanut kenkäsi!" sanoi hän,
kuin hoksasi Willen; "kas tuossa, ovat samalla tuolilla, johon ne
panit, ota ne siitä! Vaimoni ei vieläkään ole kodissa, hän on miniänsä
luona esikaupungissa, H:n puutarhassa, tiedäthän missä se on. Vie
kengät sinne ja tässä on sinulle kaksi rossaa siitä pitkästä matkasta!
Jaa vainki -- tyttö! pitääkö antamani rahat sille? -- No, pidä nuo,
tyttö oli vastikään täällä, se on hyvä lapsi; minä käskin hänen
tulemaan tänne joka lauantai saamaan vähän rahaa vanhalle mummolleen.
-- Mutta mene nyt, ei minulla nyt ole aikaa!"
Tämän sanottuaan käänsiikse provessori taas kirjoihinsa päin huolimatta
Willestä, joka oli iloissaan. Kaksi rossaa! ajatteli hän. Toisen niistä
annan mestarille, sillä luultavasti kysyy hän kohta juomarahoja ja
toisen säästän minä Liisalle. Kuin hovin rouva taas tahtoo uusia
kenkiä, niin poikkean Liisalla; rouva tarvitsee kohta uudet, sillä
hänen entiset päälyskengät nahka-vuorilla liene jo kuluneet.
Wille meni H:n puutarhaan ja pian oli hän sen kauniin talon edessä,
jossa rohvesorin rouva oli nyt kestissä. Ajo-portti oli kiini, mutta
näki pienen portin, josta meni sisään ja tuli ryytimaahan, jonka
toisella puolella pytinki oli. Tämän ovi oli lukottu. Wille käveli
edestakasin, mutta ei nähnyt ketään, jolle olisi taitanut sanoa
asiansa. Pytinki oli vaan yksinkertainen ja kahdeksalla ikkunalla. Sen
ulkoseiniä vastaan aina katon rajaan kasvoi kesällä puitteita myöden
runsaslehtisiä kasvuja, jotka nyt olivat lakastuneet; mutta puitteet
olivat vielä paikallaan ja Wille nousi niitä myöden ylös ikkunasta
katsomaan, oliko kukaan pytingissä.
Hän näki suuren salin kolmella ikkunalla, joka näyttiikse
kouluhuoneelta; siinä oli vorttepiano, jonka edessä noin kahdentoista
vuoden vanha tyttö istui opettajaneen; opetus-tunti oli luultavasti
juuri nyt alkamaisillaan, sillä opettaja käänteli nuottikirjan lehtiä,
ikään kuin hakisi kappaletta, jota mieli opettaa. Pöydän ääressä
toisella puolen salia istui toinen pieni tyttö ja kirjoitti. Ei kukaan
huomanut katsella, sillä kaikki olivat selin häneen päin. Nyt alkoi
tyttö soittaa.
"Yksi, kaksi, kolme, neljä, -- ei niin joutusasti, Laura"; sanoi
opettaja, "yksi, kaksi, kolme, neljä, -- nosta kätesi, kun pysähys
tulee -- tämä on soitettava vitkaan, -- etkö kuule että nyt menee
väärin? oikeen käy kipeästä korviin; -- voi, voi jo taas; niin, nyt
vasta oli oikeen; kyllä harjaanut, kuin vaan otat tarkan vaarin
nuottiloista!"
"Mutta Auneetta, istuthan taas nenä kirjassa kiini!" sanoi hän sille
pienelle tytölle pöydän vieressä. "Sillä tapaa turmelet silmäsi. Muista
kirjoittaa kaikki kirjaimet oikeen. -- Näytäppäs kirjoitustasi, --
soita sinä Laura sillä välin, -- kirjoituksesi, Auneetta, on hyvä,
mutta tuossa olet alkanut nimen pienellä kirjaimella; siihen täytyy
panna kaksi ristiä; tähän taas olet kirjoittanut suuren kirjaimen,
minkätähden olet sen tehnyt? -- Tuosta olet jättänyt kirjaimen pois;
katso paremmin, lapseni, miten esikirjoituksessa on; kun jo olet
kahdeksan vuoden vanha, niin semmoisia virheitä ei saa enään
kirjoituksessasi olla. -- Mutta Laura! johan sinä nyt taas olet
väärässä! muista, että tahdot osata isäsi syntymäpäivänä soittaa sen
kappaleen. Pitää harjottaimasi enemmän."
Wille oli tällä välin ikkunassa onnellisempi kuin jos olisi ollut
näytelmässä. Laura pitkitti soittoaan, Auneetta kirjoitustaan. Poika
rupesi nyt silmäilemään toisiakin paikkoja salissa. Likeellä ikkunaa
oli kirjoitus-pöytä pienine hyllyneen, ja siinä kirjoja ja muutamia
kirjoitus-pöytään kuuluvia pieniä kapineita; hän näki kauniin
linjaimen, pännä-veitsen kanteleen näköisellä varrella, hopiaisen
sinetin, jonka vartena oli miehen kuva. Pöydällä oli kirjoitus-kalut;
vieressä paperia ja pännä -- jokuun oli arvattavasti äskettäin
kirjoittanut siinä. Yhdessä salin nurkassa oli sohva, johon kolme
suurta nukkea oli asetettu istumaan. Poika oli vähällä kiljaista
äkki-luulemattomasta ihastuksesta, kun näki ne; ei siitä että nämät
nahka rouvat olisi niin mielyttäneet häntä, sillä eihän pojat pitä
lukua nukkiloista, mutta suurimman jaloissa havaitsi samat punaset
sinisellä nauhalla reunustetut kengät, jotka hän kiitollisuudesta
siitä, että oli saanut thalarin kappaleen, kerran viskasi erään talon
ikkunasta sisään.
Samassa aukeni salin ovi ja noin neljän-toista vuoden vanha poika,
pyssy ja jahti-laukku olalla, astui sisään. "Laura," kiljasi iloisena
hän, "minä olen ampunut kuusi varpuista; Antonin kanssa olin linnussa
suuressa puutarhassa; ne syömme tänäin puolipäiväiseksi."
Mutta nyt katkesi yksi liista puitteesta ja Wille putosi rötkälleen
maahan; hän säikähti niin, että päästyään ylös alkoi juosta minkä
jaksoi ryytimaan portin kautta tiehensä; hän unhotti jättää kängät ja
juoksi kotiin, niin kuin häntä olisi takaa ajettu.
Tavalliisella vilpittömyydellä kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja otti sanaa virkkamatta mestarin torat ja korvapuustit
vastaan, -- sillä hän tiesi tehneensä väärin, kun niin huonosti
toimitti asiansa -- ja asettaui työhönsä.
Koulu-salissa H:n puutarhassa kuulivat lapset kyllä romahduksen
ulkopuolella ikkunaa, mutta sen syytä ei joutaneet tutkimaan, kun
heillä nyt oli tekemiistä Jyrin varpusien kanssa. Niin pääsi Wille
pakoon, ettei kukaan nähnyt häntä.
Seuravana päivänä vei mestari itse kengät ja Willellä ei ollut asiaa
uudelleen mennä H:n puutarhaan.
Joulu-aatto läheni. Meidän pienelle ystävällemme oli tämä päivä aina
ollut suuri Juhla, sillä hänen hyvä äitinsä, vaikka köyhä, oli aina
hankkinut joulupuun pojalle. Lahjat tosin eivät olleet suuret, mutta
moniaat lyijys-pännät, paperi, omenat, pähkinät ja muut semmoiset
pienet tavarat ynnä ne pienet vaksikynttilät vaikuttivat poijassa
verrattoman ihastuksen.
Nyt tällä kertaa ei hänellä ollut mitään toivomista, kuitenkin odotti
hän suurella malttamattomuudella päivää, sillä hän oli itse itselleen
valmistanut juhlan.
Kuin nyt joulu-aatto tuli, niin lähdetti mestari Willen hämärissä
viemään muutamia paria kenkiä, jotka samana päivänä olivat saatu
valmiiksi ja jotka olivat aivotut joulu-lahjaksi. -- Tämä teki hänelle
suuren ilon, sillä jo kauvan oli aikonut täksi illaksi rukoilla
mestarilta lupaa; nyt laitettiin hän ulos ja tarvitsi vaan anoa lupaa
siksi ajaksi, kuin, asiat toimitettuaan, jäi illasta jälelle.
Mestarilla ei ollutkaan mitään sanomiista pojan anomusta vastaan; tämä
pani sentähden työnsä pois, otti kengät ja joudutiikse kammariinsa.
Täällä oli hänellä pieni laatikko tulitikkuja, jotka oli ostanut, ja
kynttilän pätkä. Nämä kalut pisti hän taskuunsa. Vuoteensa alla oli
säilyttänyt kuusen oksan, jonka päivää ennen oli löytänyt pihalta.
Tähän oksaan sitoi hän parin kenkiä ja nuken, joka oli lystin näköinen!
Vanha sukka, täytetty kaikenlaisella töryllä, oli vartalona; vaatteet
olivat tehdyt kirjavista nahanpalasista, jotka oli löytänyt työ
huoneesta; missä kasvot piti olla, siinä oli palanen paperia, johon oli
lyijys-pännällään piirunut silmät, nenän ja suun, -- ja kirjavasta
silkkisestä tilkusta, jonka kerran oli löytänyt kadulta, oli tehnyt
nukellensa pään-peitteen. Kenkät jotka rippuivat oksalla olivat oikein
kauniit. Willellä oli pussikko, jonka peri äidiltään ja joka oli
kudottu monenvärisistä villasista langoista; tämän leikkasi hän rikki
ja valmisti siitä sällin avulla parin kenkiä. Anturat oli sälli ostanut
hänelle, ja vuorin oli saanut vanhasta verka-nutusta ja punasen nauhan,
joka oli reunoin ommeltu, oli eräs rouva antanut hänelle.
Pienen kynttilänpään oli hän ostanut toisella niistä rossista, jonka
oli saanut provessorilta. Muistahan pienet lukiani, että provessori
antoi hänelle kaksi rossa, joista hän toisen antoi mestarille, ja
toisen aikoi antaa Liisalle. Mutta hovin rouvan päälyskenkät lienevät
vielä nahka-vuorineen kestäneet, sillä ei pitkään aikaan ollut tettänyt
mestarilla mitään työtä, ja Wille ei siis saanut tilaisuutta kohdata
Liisaa. Nyt oli hän käyttänyt rahat muuhun.
Oksalla nuttunsa liepeen alla riensi hän asialleen. Kun tuli kyökkiin,
oli rouva, joka oli tilanut kengät, keittämässä jouluruokaa. Rouvan
koettaissa kenkiä ja niitä maksaissa, heitti poika haluavat silmänsä
monta kertaa patoin päin, jotka olivat tulella, ja nenäänsä tuli niistä
makia haju. Eräässä pannussa oli monta paksua makkaraa paistumassa,
joita pojan erinomaisesti teki mieli.
Rouva katseli häntä ja naurahti. "Sinun silmäsi, lapseni, ilmoittavat
mitä sinulla on mielessä", sanoi rouva, "minä näen että tahtoisit
suuhusi yhten näistä makkaroista. Kiitä onneasi, että minulla on niitä
niin kyllältä, että voin lahjoittaa sinulle yhden". Tämän sanottuaan,
meni rouva kaappiin, otti sieltä leivän puoliskan, josta leikkasi vähän
pehmiää sisustaa pois, niin että se tuli veneen muotoiseksi, sekä pani
siihen paksun, kihisevän makkaran. "Kas tuossa, lapseni", virkkoi hän,
"vie tuo kotiisi ja ja'a siellä vanhempiesi eli sisariesi kanssa!"