kohteli hän jokaista ihmistä, kaikille, etenkin lapsille, osasi hän
aina sanoa hyvän sanan. Omista lapsistaan oli hänelle niin paljon iloa,
että oli mielellään heidän seurassaan. Kaikki, kuin ilahutti eli
suretti heitä, puhuivat he hänelle täydellä luottamuksella ja hän
iloitsi ja suri heidän kanssaan, niin totisesti kuin hekin, -- hän oli
lapsi leikitellessä heidän kanssansa. Luonnollisesti seurasi tästä
hänen mielialastaan, tästä rakkaudesta lapsiin että ystävällisesti
kohteli vieraitakin lapsia, joka teki että kaikki hänen pienet
tuttavansa olivat mielellään ja uskaliaat hänen seurassaan ja
rakastivat häntä. Olihan hänen ystävällisyydensä mielyttänyt Willeäkin,
jo kuin ensikerran kohtasi hänen vanhempainsa haudalla; samoin vaikutti
hänen puheensa ja käytöksensä pojassa nytkin hyvän mielen ja
luottamuksen, kuin hän tavallisella hyväntahtoisuudellaan käski tätä
pientä kutsumatointa vierasta kertomaan elämänsä vaiheet, ja Wille,
joka niin kauan oli tottunut kärsimään mestarinsa kovuutta ja
äkäisyyttä, luuli uneksivansa, kuin sai kertoa kaikki ja maalaaja niin
ystävällisesti kuunteli häntä.
Ihan kuin hän oli päättänyt kertomuksensa ja Wirtanen vielä kyseli
häneltä yhtä ja toista hänen entisestä elämästään ja nykyisestä
tilastaan, avasi Jyri oven ja sanoi: "Tule isä juomaan kahvia! Äiti
odottaa, Laura ja Aunukin ovat jo tulleet!"
"Tule poikani vähän ensin tänne," sanoi Wirtanen. "Näethän pojan tässä!
hän löysi raha-kukkarosi jouluiltana; hän on sama, josta yövartia, joka
toi kukkaron, kertoi. Silloin lupasit antaa hänelle lahjan; molempain
täytyy meidän hävetä, että olemme unhottaneet koko asian. Mene nyt
äitisi puheelle ja sano, että tuon vieraan kanssani kahville; me
tulemme kohta perästä! -- Tahdotko, lapseni, tulla kahvia juomaan
kanssamme?" sanoi hän kääntyen poikaan päin.
Poika, kuin tiesi saavansa hyvän aamiaisen, punastui; kaikki lapset
juovat mielellänsä kahvia ja Wille ei pitkään aikaan ollut maistana
tätä juomaa, mutta muisti mestarin ja sanoi, ollen kahdan vaiheella:
"minä kiitän -- mestari saattaisi torua minua -- jo on myöhä!"
"Minä laitan mestarilta kysymään lupaa," vastasi Wirtanen; hän
soitti kelloa ja palvelia tuli sisään: "Anton," sanoi hän tälle,
"mene suutari-mestari N:n luoksi, ja sano hänelle, että hänen
oppi-poikansa on meillä ja että minä pyydän häntä antamaan pojan olla
täällä vielä tunnin verran aikaa, minä saatan itse hänet sitte kotiin!"
Maalaaja vei nyt poikaa kädestä ruokasaliin; rouva otti hänet vastaan
ystävällisesti, Laura ja Aunu katselivat häntä uteljaisuudella,
niinkuin kaikki pienet tytöt tavallisesti tekeevät. Kaikki istuivat
suuren pöydän ympärillä, opettaja ja opettajatar olivat myös
saapuvilla. Wille sai istua Jyrin ja hänen isänsä välissä, Wirtasen
rouva antoi hänelle suuren kupin kahvia ja siihen lisäksi koko joukon
vehnäsiä. Tämäpä oli aamiainen!
Wille joi pitkällisesti kahvinsa, kasti vehnäsiään ja nautti niitä
nähtävästi mielellään; suurinta vehnäsistään piteli kädessään, hän
käänteli sitä ja katsoi herraa ja rouvaa silmiin. Häntä käskettiin sitä
syömään, mutta hän ravisti päätään. Toiset lapset olivat jo lopettaneet
aamiaisensa, mutta Wille katseli aina vielä kainustellen leipäänsä, ja
ei saanut sitä menemään samaa tietä kuin ne vehnäset, jotka jo oli
syönyt. Vihdoin virkkoi hän: "Saanko viedä tämän myötäni Liisalle."
"Liisalle?" kysyivät kaikki kummeksien, "kuka se on?"
Nyt kuin poika kerran oli ilmoittanut mielialansa, niin tuli
rohkiammaksi. Hän kertoi kaikki mitä tiesi pienestä ystävästään, puhui
kuinka se piti paljon arkkuisestaan, sen ilosta kuin hän vei sille
leipää ja antoi puolet aamiais-keitoksestaan, ja sen mielipahasta kuin
rouva oli saanut tiedon heidän tuumastaan. Hän puhui myös että Liisa
sai provessorilta joka viikko kaksi rossa, aina siitä päivin kuin hän
oli lähettänyt hänet sinne.
Ne toiset lapset kuuntelivat tarkasti ja ilo mielin hänen kertomusta,
ja kun kuulivat että heidän rakas isänsäisä oli asiaan sattuvainen,
niin se enensi heidän mielihyväänsä.
"Meidän pitää saaman Liisalle jotakin kokoon!" sanoi Jyri.
"Jok'ainuasta päivällisestä pitää meidän paneman hänelle tallelle
ruokaa!" virkkoi Laura ja Aunu sanoi: "Jaa, ja nyt kaadetaan pieneen
putelliin kahvia ja lähdetetään Willen keralla putelli Liisalle!"
Riemulla otettiin tämä viimeinen esitys vastaan. Laura juoksi hakemaan
putellia, ja Wirtasen rouva ei ollut vastaan, että kaasivat tähteet
kahvi-pannusta siihen, sokuri ja maidon päällys eivät jääneet
unhotukseen, jonka perästä putellin suuhun pantiin tulppa. Jokainen
lapsista panivat vehnä-leipäsen pieneen koriin, joka oli salissa, ja
Willen piti kantaman kaikki tyyni pienelle ystävälleen.
"No, tuo on kaikki hyvin", sanoi Wirtanen, "mutta Jyrin pitää muistaa,
että on velassa Willelle. Jyri pudotti kukkaronsa kaikkine rahoineen,
kuin hän jouluaatto-iltana tuli kotiin isänsä-isän luota;
kultarahansaki silloin putosi, jonka oli saanut äidinsä isältä."
"Mitä sanoit, Jyri, silloin, kuin havaitsit vahinkosi?" kysyi maalaaja
pojaltaan.
"Minä sanoin", virkkoi Jyri heti, "että lahjoittaisin kaikki kukkarossa
olevat hopiarahat sille, jolta saisin kukkaroni takaisin; ainuastaan
kulta-rahan, jonka äitini isä lahjoitti minulle, pitäisin itselläni."
"Ja tätä lupaustasi et ole pitänyt", sanoi Wirtanen. "Se, poikani, ei
ole oikeen tehty; kuinka hyvin olisi Wille käyttänyt rahat! hän olisi
uskollisesti niillä auttanut nikkarin tytärtä ja sen vanhaa äidin
äitiä."
"Minä tarjosin yövartiaalle rahat", sanoi Jyri hämille tulleena, "mutta
hän ei ottanut niitä vastaan, kuin itse ei ollut löytänä kukkaroa."
"Hän puhui kuitenkin pojasta, joka oli antanut sen hänelle ja pyysi
sinua silloin asiasta likemmin kuulustelemaan. Minä unhotin sen perästä
muistuttaa sinua, mitä olit velkapää tekemään, ja olen siitä nyt
pahoilla mielin; kuin sanoin, molemmat olemme tehneet väärin ja pitää
nyt miettimämme, kuinka asia on autettava."
Moniaita päiviä tästä tapauksesta kirjoitti Wille ystävälleen
Juliukselle:
Rakas Julius!
Mene hautausmaalle ja kerro rakkaalle äidilleni, että minusta nyt
tulee maalaaja! Etpäs usko, minua neuvoo nyt piiruamaan sama herra,
joka on maalanut sen kauniin munkin. Voi kun olen onnellinen! Mutta
nyt tahdon kirjoittaa mitä minulle on tapahtunut. Sama herra, joka
pani värit minun piirustukseeni, on mainio maalaaja; se on juuri
hän, joka on maalanut sen hurskaan munkin ja hän opettaa nyt minua!
Hän on puhunut huoltajani kanssa ja on saanut hänet pitämään minua
koulussa, jossa nyt käyn jokapäivä ja opin paljon uutta. Kuin
kello yksitoista pääsen koulusta, niin menen herra Wirtasen luoksi
ja saan piiruta samassa huoneessa, jossa munkki riippuu. Perästä
puolen päivän teen vasta kenkiä. Herra Wirtanen sanoo, että hän
koettelee minua muutamia vuosia. Jos olen tottelevainen mestarille,
koulussa ja piiruamisessa ahkera, niin sitte saadaan nähdä, olenko
soveljas maalaajaksi ja kelpaako minun tukkunaan antauda tämän
taiteen harjoittamiseen. -- Jos nyt sentähden herra Wirtanen
muutamien vuosien perästä näkee minusta aikoja myöten tulevan
oivallisen maalaajan, niin saan lakata kenkien teosta; mutta jos
hän sanoo ei kelpaavani siksi, niin jään suutariksi.
Voi, Julius, kuinka tahdon olla ahkera! kuinka mielelläni tahdon
tehdä kaikki, mitä mestari tahtoo! En nyt enään väkinäisesti
paikkaa vanhoja kenkä-rania -- ja jos toisinaan en saa ruokaa
tarpeeksi, niin en ole siitä milläänikään; -- minä olen kylläinen
ilosta! Minulla on niin paljon kuin ilahuttaa minua! Herra
Wirtasella on kolme lasta, jotka kaikki saavat kuukaus rahoja
isältään; niillä aikoovat he auttaa Liisaa ja hänen mummoansa!
Herra Wirtanen on lähettänyt erään lääkärin hänen luokseen, joka
tekee hänen terveeksi, niin että taas voipi kehrätä. Liisa pannaan
myös kouluun oppimaan neulomaan, että sillä keinoin vastedes, kuin
tulee isommaksi, taitaisi elättää mummoansa.
Ja nyt jää hyvästi, rakas Julius, muista mennä hautausmaalle!
Sinun Willesi.
Enemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin alkukesänä eräs nuori
sälli astuvan sitä kaupunkia kohden, jonka hautausmaassa Willen
vanhemmat lepäsivät. Kuin tuli hautausmaan kohdalle, poikkesi hän
tieltä ja meni tähän rauhan asumasiaan.
Hautausmaa oli mäen rinteessä; matkustavainen katseli siitä kaupunkita
ja silmänsä etsivät ylös kaikki tutut talot; ihmetellen silmäili hän
erästä niiden seassa. Hän näkyi tuntevan sen oikeen hyvin, mutta siinä
oli jotain, jota hän oudoksui; ennen oli se ollut keltanen, nyt oli se
viherjäinen; katto oli ennen ollut laudoista, nyt oli se tehty
kaakelista. Sälli valmistiikse kiiruhtamaan alas kaupunkiin, hän tahtoi
ainuastaan vielä vähän katsoa ympärilleen hautausmaalla.
Tässäki näki ettei kaikki ollut entisellään. Hän tunsi hyvästi paikan,
jossa ennen oli halpa hautakumpu; se oli vielä paikallaan, mutta sen
ympäristö oli uusi! kummun ympärillä oli nimittäin viherjöitseväinen
pensas-aita. Päällä kasvoi, niin kuin monta vuotta ennenki, neljä
kauniisti kukkivaa kasvinta; entiset ei ne voineet olla, sillä ne
olivat jo aikoja sitte kuivaneet; sen tiesi sälli. -- Tarkemmin
katsoissaan näki hän kivi-liuskan kukkien välissä, jossa oli niiden
kahden vainajan nimet, jotka lepäsivät kummussa.
Haudan kaivajan vaimo tuli kastelemaan kukkia; sen teki hän
joka ilta, sillä sai maksun siitä, että vaali hautaa. Kuin hän likeni
vesi-astianeen, kysyi sälli: "kuka on niin kauniiksi koristanut tuon
haudan?"
Vaimo seisahti ja vastasi: "Sen on tehnyt se nuori maalaaja N., niiden
poika jotka tässä lepäävät. Hänestä on tullut ylistettävä mies, jollen
on hyvin käypä maailmassa."
Sälli kuunteli kiiltävillä silmillä vaimon puhetta. "Onko hän täällä?"
kysyi hän innokkaasti sydämmensä tykyttäissä.
"On," vastasi vaimo, "hän asuu tuolla viherjäisessä pytingissä, jonka
katto on kaakelista, erään leipurin luona, josta hän pitää paljon.
Niistä molemmista osaan kauniin kertoelman. Leipoja oli usein auttanut
maalaajata ja tehnyt hänelle hyvää, kuin viimemainittu oli pieni, ja
silloin oli poika luvanut kasvattuaan isoksi maalata hänelle leipurin
taulun. -- Mennä syksynä oli valkia valloillaan leipojan luona, tuli
poltti katon ja koko joukon muuta tavaraa; vahinko oli suuri ja mies
raukan täytyi kuluttaa paljon, ennenkuin sai huoneensa jälleen voimaan.
-- Siihen tuli vielä että leivän ostajat välillä olivat jättäneet
hänet, ja kuin taas alkoi leipoa, niin ei kukaan ostanut hänen
leipiänsä.
"Nyt tuli myös menneenä syksynä se nuori maalaaja tänne ja kun sai
kuulla leipojan onnettomuudesta, maalasi hän hänelle taulun, niin
kauniin, että kaikki ihmiset seisahtivat sitä katselemaan! Mutta se
onkin niin luontiasti maalattu, että oikeen mieli tekee haukkaamaan
siitä maalatusta leivästä! Nyt alkoi taas ostajat toinen toisensa
perään ilmestyä hänen puotiinsa ja menekki on nyt niin suuri että
tuskin kerkiää saada leivotuksi tarpeeksi asti. -- Ei kauan sitte tuli
maalaaja taas tänne, sillä leipuri odottaa poikaansa kotiin, joka
kuleksi ympäri sällinä. Tätä tapaamaan on hän nyt tullut, sillä ne
molemmat lieneevät hyvät ystävät. Leipurin poika ei tiedä mitään siitä
kuin on tapahtunut; siitä eivät ole hänelle mitään kirjoittaneet; ensin
ei isä tahtonut tehdä poikaansa murheelliseksi surkeilla sanomilla,
kuin onnettomuus sen kautta ei kuitenkaan olisi tullut autetuksi, -- ja
onnellaan taas tahtoo ilahuttaa poikaansa vasta kuin tulee kotiin!"
Tarkasti kuunteli sälli kertomusta; kaksi suurta vesipisaretta juoksi
hänen päivettyneitä poskiansa myöten. Hän kiitti ystävällisesti vaimoa,
joka niin hyväntahtoisesti oli vastanut hänen kysymyksilleen ja lähti
käymään hautausmaalta. Yhtäkkiä astui hänen eteensä nuori mies, joka jo
vähä ennen oli ilmestynyt paikalle, vaikka ei vaimo ja sälli häntä
hoksaneet, -- ja ystävät, Julius ja Wille seisovat vastakkain ja
syleilivät toinen toistaan.
Willestä oli niin muodoin tullut maalaaja! -- Siksi oli Wirtanen
havainut hänen kelpaavan ja oli mielellään opettanut tätä erinomaisilla
luonnon lahjoilla varustettua poikaa. Nyt oli Wille jo kauan ollut
kuuluisa ja monesta teoksestaan saanut sekä rahaa että kunniaa, ja
ensimmäisen suuren hinnan, kuin sai eräästä kauniista taulusta, oli
käyttänyt muistomerkiksi ikuisesti muistossaan pysyväisten vanhempainsa
haudalle.
Tulevana vuotena aikoo hän matkustaa Italian maahan saamaan täällä
taideiten kotimaassa vielä enemmän oppia. Hänestä on tullut nuori mies,
jota kaikki pitäävät, niinkuin hän hyvin ansaitseekin, kunniassa;
Wirtanen rakastaa häntä niinkuin omaa lastansa. Hän on ahkera, innokas
ja hänellä on vielä lapsellinen mielensä; äitinsä hurskaita opetuksia
ja päätöstänsä, että äidillensä vielä taivaassakin olla iloksi, ei ole
unhottanut, ja ei vastakaan ole unhottava, sillä
Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.
End of Project Gutenberg's Suutarin oppi-poika, by Thekla von Gumpert