SUUTARIN OPPI-POIKA
Kertoelma lapsille
Kirj.
TEKLA VON GUMPERT
Suomennos.
G. L. Söderströmin kirjapaino, Porvoo, 1863.
Omalla kustannuksella.
"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
Jumalan siunauksesta hedelmä-puu."
Imprimatur: L. Heimbürger
Pienessä kaupungissa noin päivän-matkan päässä eräästä pääkaupungista
Saksanmaalla asui kultasepän leski ainuane poikalapseneen. Hän elätti
itsiänsä käsityöllä, sillä mies-vainajansa oli kuollut lopen köyhässä
tilassa. Tämän kuoltua myötiin suurin osa jälkeenjääneestä
omaisuudesta, ja myöskin tarpeellisimmat huonekalut. Leski oli aivan
ahkera; kehräsi ja kutoi yöt päivät, ja levähti vaan muutamat tunnit
vuorokaudessa. Hän oli myös sangen säästäväinen; asui vähäsessä
yläkammarissa ja ainuastaan kerran viikkaudessa osti itselleen ja
pojalleen puolen naulaa lihaa. Työansiollaan olisi kyllä saattanut asua
paremmassakin korttierissä ja muutenki elää vähän varakkaammasti, mutta
mielessä oli jotain, jonka tähden oli niin varsin ahkera ja
säästäväinen.
Kultasepällä oli aikanaan ollut erinomainen taipumus ja halu kuvain
piirustamiseen ja maalaamiseen, mutta oli näissä taiteissa oppia
vailla, josta pahoillaan, ei sietänyt omia teoksiaan, vaan hävitti
melkein kaikki tekemät kuvansa, niin kohta kuin sai ne valmiiksi. Ja
havaittuaan ei maalajana tulevansa toimeen, rupesi hän väkinäisesti
kultasepäksi; mutta vaikka tässä ammatissaan oli kyllä osaava sekä
ahkera, niin ei kuitenkaan ollut siinä onnellinen. Monet
vastoinkäymiset riistivät häneltä vähitellen kaiken vähäisen
omaisuudensa; hän kuoli peräti köyhänä.
Poikansa Wille oli perinyt hänen taipumuksensa, ja äitillä oli mielessä
ahkeruudella ja säästäväisyydellä saada kokoon niin paljon varoja, että
taitaisi niillä pitää häntä maalaustaiteen opissa, toivoin siten
valmistavansa pojallen onnellisemman tilan, kuin isän oli ollut.
Kohta kuin poika alkoi ymmärrellä, opetti äiti häntä lukemaan,
kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, kertoili hänelle tästä ihmeellisestä
maastamme ja Jumalan vieläkin ihmeellisemmästä taivaasta, johon isä oli
muutainut, ja jossa Wille kerran oli hänet näkevä, jos oli nöyrä ja
kuuliainen Jumalan käskyille.
Kostaaksensa pojan ahkeruutta näytti äiti hänelle suurta kirjalaukkua,
jossa piti tallella isävainaan jälkeen jäänneitä piirustuksia. Katsella
näitä oli Willelle mieleistä. Ei mikään leikitteleminen toisten lasten
kanssa huvittanut häntä niin, kuin kuvat laukussa. Toisinaan sai hän
niistä ottaa jonkuun pienemmän ja koetella kopioita sitä. Tämä oli
vieläkin huvittavampaa! Lyijyspännällään koki hän sitte niin tarkkaan,
kuin mahdollista oli, tehdä paperille samanlaisia huoneita, puita ja
eläimiä, kuin isän teoksessakin oli, ja äitin suureksi iloksi
onnistuiki hänelle yrityksensä välistä oikein hyvästi.
Kuvain piiruaminen oli Willen paras huvike; aina lopetettuaan lukujen
laskennon piirusi taululleen linnun, koiran eli huoneen, ja pieniä
monenlaisia kuvia oli pännällä tehnyt ololta kirjoitus-kirjaansa. Usein
varoitti äiti häntä laimiinlyömästä tärkeempiä asioita, mutta ei
kumminkaan rohjenut kieltää häneltä parasta huvitustaan, pelosta
kielolla tukahuttavansa hänen taipumusta.
Ja siinä tekikin oikein, sillä Wille oli varsin ahkera; kahdeksan
vuotiana luki hän aivan selvästi, kirjoitti sanat virheettömästi ja
helposti laski lukuja.
Sydämen ilolla kuvaili äiti itselleen, miten poika vasta oli
varmistuva maalaus-mahtissa, kuinka hän matkusti Italian maahan,
johon kaikki taideniekat rientäävät saamaan korkeampaa oppia suurten
vanhan-aikuisten mestarien teoksista, ja kuinka häneltä, sieltä jälleen
palattuaan mainiona maalaajana, rikkaat tulivat tilaamaan kalliita
kuvia, ja kuinka hän oli kaunistava kirkkoja hartauutta herättävillä
tauluilla.
Huvittavaiset olivat nämät mietteet; mutta Kaikkivaltiaan sallimuksesta
kääntyvät asiat toisinpäin; äiti tuli kivuloiseksi, ja herkeämättä
työstään sekä lääkärin neuvoa kysymättä poti hän monta kuukautta
yskä-tautia. Kuin vihdoin -- mutta varsin myöhään -- oikean tilansa
tuli tuntemaan, niin katkerat kyyneleet virtasivat silmistä
ajatellessaan sitä kurjuutta, mihin lapsensa saattoi joutua, kuin itse
ei enään ollut häntä neuvomassa ja varoittamassa.
Mutta oli sydämessään nöyrä ja luotti Jumalan armoon. Hän rukoili
usein: "Taivaallinen Isä, jos mahdollinen on, niin menkään tämä kalki
minusta, tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ja ei minun!" Rukouksesta
saatuansa rauhan ja tuntein taudinsa pahenevan, laski hän täydellisellä
luottamuksella lapsensa onnen Jumalan käsiin ajatellen: Jumalasta on
hänelle aina oleva parempi turva, kuin minusta koskaan taitaa olla.
Kesällä, eräänä tyynenä ja kauniina iltana otti äiti Willeä kädestä ja
vei hänet kanssaan hautaus-maahan isän haudalle. Tässä istuikse äiti
viherjöitsevälle kummulle ja lausui, että Jumala kohta oli ottava
hänenki pois, että hän kentiesi jo ennen moniaita viikkoja lepäisi maan
povessa isän vieressä ja että Wille sitte olisi yksinään maan päällä.
Wille-parka! Sangen syvään koski häntä nämä äidin sanat! Isä oli
häneltä otettu pois, mutta silloin oli vielä pieni ja ero ei ollut
hänelle niin katkera -- mutta äiti, hyvä äitinsä, johon oli kiinitetty
hellimmällä rakkaudella, -- että erota hänestä oli niin erittäin outoa,
ettei sitä voinut käsittää. Itkein äitinsä sylissä rukoili hän: "Älä
äitini kuole! taikka ota minut kanssasi, minä tulen kerallasi isän ja
Jumalan tykö!"
Nyt täytyi äidin lohduttaa poikaansa, ja tekikin sen. -- Siihen antoi
Jumala hänelle voimia, niin että löysi sanoja lapsi-raukan
lohdutukseksi. Hän puhui niin hennosti, niin vakuuttavasti, että pojan
silmät jälleen kirkastuivat ja sydämen tykitys lakkasi. Tieto että
Jumala oli oleva hänelle isän sekä äitin siassa, selkeni ja paistoi
hänelle kirkaasti.
"Et jää yksinäsi!" vakuutti se hurskas vaimo. "Jaa, Jumala on
kanssani!" sanoi lapsi sydämessään. -- Paljon puhui äiti vielä pahain
haluin vallasta ihmisessä, mutta myöskin Jumalan voimasta auttamassa
heikkoja näitä haluja vastaan, ja että ihmisen pitää Jumalalta apua
lakkamatta rukoileman, hän selitti itsepäisyyden, valhettelemisen
olevan vikoja, jotka saattavat ihmisen turmellukseen; hän sanoi
pojalleen sydämen olevan ikään kuin valkean lehven, joka kerran
saastutettu, työläästi takaisin saapi entisen puhtaudensa. -- Näitä
äitinsä pyhiä sanoja kuunteli poika tarkasti, ja ne kätkeytyvät syvästi
hänen sydämeheensä.
Pääkaupungissa asui muuan isä-vainaansa omainen, ainua jolla oli sen
verran varaa, että taisi ottaa äitin kuoltua pojan luokseen. Hän oli
suutari. Tälle kirjoitti se kovin sairastava vaimo ja rukoili häntä
rupeemaan lapsensa hoitajaksi ja pitämään huolta sen kasvatuksesta,
niin kohta kuin lapsi jäi äidittömäksikin. Naapuri, eräs leipuri,
lupasi joko itse saattaa pojan pääkaupunkiin eli laittaa hänet sinne
jonkuun toisen luotettavan miehen keralla. Näin pääsi äiti siitä
huolesta; hän oli poikansa edestä tehnyt mitä voi; lopun huolen heitti
Jumalan haltuun. Moniaita päiviä sen perästä kuin olivat hautaus-maalla
täytyi hänen, ehkä vastenmielisesti, sioittua vuoteesen, -- josta ei
enään noussut. Pappi kävi ripittämässä ja antoi hänelle Herran
ehtoollisen. Hellästi rakastetun äidinsä tätä pyhää ja sydäntä
virvoittavaa ateriaa nauttiessa sai Wille laskeita polvilleen sängyn
viereen. Pojassa vaikutti tämä paljon; se ei koko elämänsä ajalla
mielestä haihtunut, mitä tässä näki ja tunti. Täydestä sydämmestä
kiitti hän Jumalata siitä lohdutuksesta, jonka poteva, kuoleva äidinsä
sai papin suun kautta.
Wille oli vasta kahdeksan vuotinen; tosin aivan nuori, mutta hetkiä
löytyy lapsen elämässä, joina hän selvästi käsittää ymmärryksen Jumalan
vakaasta, syvällisestä sanasta. Äidin maahanlaskiaispäivänä ilmoitti
leipuri pojalle, että hänen kohta oli lähdettävä suutarin tykö. Tämä
ilmoitus teki pojan surumieliseksi; mielellään olisi jäänyt pieneen
koto-kaupunkiinsa, sillä siinä olisi toisinaan päässyt käymään
vanhempainsa haudalla. Siinä oli hänellä myöskin pieni ystävä, leipurin
poika. Tämä hyväluontoinen poika piti Willestä paljon ja autti häntä
usein pienissä asioissa.
Kuin kävi eräässä koulussa, jossa opetettiin viivanto-taiteessakin, ja
tietäin Willen tätä erinomattain rakastavan, niin oli sen oppimisessa
tarkka, Pani mieleensä kaikki temput, taitaakseen sitte kotona neuvoa
Willeä.
Näin sai hän Willen joka päivä koko tuntikaudeksi vetämään suoria
viivoja, tekemään kolme- ja neljäkulmioita, ja harjoittamaan itsiänsä
viivannossa, aivan niinkuin koulussakin tehtiin, joten Wille tulikin
tässä hyvin osaavaksi, vaikka hänellä ei ollut sen parempaa
oppimestaria.
Erota tästä pienestä ystävästä, Juliuksesta, oli Willelle järin
raskasta. Mutta hänen piti jättämän kaikki, kuin oli hänelle rakkahinta
maan päällä, ja matkata vento-vieraan miehen tykö.
Lähtö-päivä kodista oli määrätty ja aamulla varhain päivää ennen meni
hän jäähyväisille vanhempainsa haudalle. Haudan-kummulla oli kauniita
kukkasia. Äidin tapa oli ollut jokaisena merkillisenä päivänä istuttaa
ruukkuun pienen puun eli kukan, muistoksi semmoisesta päivästä; niin
teki hän kuin poikansa kastettiin, samoin kuin isä haudattiin, kuin
Wille rupesi puhumaan ja niinikään silloin kuin pani ensimmäiset rahat
säästökassaan, johon aikoi koota varoja, niillä kustantaaksensa Willeä
maalaus-taiteen koulussa. Näitä kasvia oli äiti huolellisesti vaalinut,
että tarpeeksi saivat sekä kostuketta että päivän-paistetta. Ikään kuin
kiitollisina tästä huolenpidosta kukoistivat ne ihanasti joka kesä, ja
olivat hoitajansa kuollessaki kukkia täynnä.
Wille oli pannut ruukut maahan, jonka alla vanhempansa lepäsivät.
Jokapäivä keräsi hän kukkia läheisiltä nurmeilta, ja teki niistä
seppeleitä, joilla myös koristi haudan. Hyvältä hajahtivat kukat, ja
niiden päällitse lenteli lintuja ja perhosia. Kun tämä orpo-poika nyt
tuli viimeisen kerran kukka-tarhaansa, lankesi hän itkein polvilleen ja
rukoili hartaasti Jumalata. -- Sitte nousi hän ylös, istuikse toiselle
haudan-kummulle, otti taskustaan paperia ja lyijys-pännän ja piirusi
kuvan vanhempainsa haudasta. Saatuaan sen valmiiksi, suuteli hän sitä
ja ratkesi taas itkemään haikiasti. Äkillinen rapaus säikäytti häntä.
Hän katsoi taaksensa, siinä seisoi vieras herra, joka jo kauan oli
pitänyt poikaa silmällään. Wille nousi seisalleen, herra nyykähytti
hänelle ystävällisesti päätään ja kysyi:
"Ken lepää tuon kukka-kummun alla?"
"Isäni ja äitini!" vastasi poika.
"Isäsi ja äitisi?" sanoi vieras vesi silmissä ja lisäsi: "Poika-parka,
minkä rakkauden aarteen ovat tuohon sinulta haudaneet; -- kuka nyt
pitää huolen sinusta?"
"Huoltajani!" vastasi poika.
"Se on hyvä lapseni; Jumala on niinmuodoin antanut sinulle johdattajan.
Pyydä aina noudattaa hänen mieltään ja ole kuuliainen sekä ahkera!"
"Niin, hyvä herra, mielin ollakin!"
"Sitte iloitseevat sinusta vanhempasikin taivaassa, sieltä nähdessään
olevasi hyvä lapsi."
"Jaa, tiedän sen!" sanoi Wille. "Äitilleni lupasinki ennen kuolemataan
aina olla hyvä!"
Vieras herra katsoi liikutuksella pojan silmiin, joiden kirkkaus
osoitti hänen puhuvan täyttä totta, ja laski siunaten kätensä lapsen
pään päälle ja sanoi:
"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta
hedelmä-puu!"
Iloisella hämmästyksellä silmäili poika vierasta; äiti oli usein pannut
siunavan kädensä hänen kähära-tukkaisen päänsä päälle; se oli hänestä
niin hyvää taas tuntea käden siinä; mutta sanoja ei ymmärtänyt.
"Lausettani et taida käsittää?" jatkoi vieras. "Sentähden tahdon
selittää sen sinulle. Kun istutat oksan maahan, niin se tekee juuria;
sinä kastelet sitä, ettei pääse kuivamaan; Jumala antaa auringonsa
lämmittää, kasteen, sateen virvoittaa sitä; -- niin se kasvaa ja tulee
suuremmaksi, kunnes suuri kaunis puu seisoo edessäsi. Kun ihminen
päättää ruveta olemaan hyvä ja hurskas, niin istuttaa hän tämän
päätöksen sydämmeensä, niinkuin pieni oksa pannaan maahan; hän
harrastaa olla päätöksessään uskollinen, ja uskollisuus juurtuu hänen
sydämmessään. Tämä on Jumalalle otolliista, ja tätä siunaa Hän; ja
samoin kuin Hän päiväpaisteella lämmittää sitä pientä vesaa, virvoittaa
sitä kasteella ja sateella; samoin lämmittää hän ihmisen sydäntä
rakkauudellaan ja sallien hänelle monenlaisia kohtauksia
vahvistaa hänen uskollisuuttaan, kunnes se seisoo voimakkaana ja
vahvana, kuin puu, josta puhuin. -- Hyvä sille ihmiselle, jossa tämä
lauseeni toteutuu!"
Nyt käsitti Wille tarkoituksen vieraan kauniista ja merkillisistä
sanoista, ja se oli hänestä ikään kuin olisi Jumala nyt ensikerran
virvoittanut hänen uskollisuuttaan, jonka sydämmessään oli luvanut.
Vieras taisi arvata mitä pojan mielessä oli, hän ei tahtonut hämentää
sanainsa vaikutusta, vaan jätti pojan ajatuksiinsa ja läksi kävelemään
hautaus-maalla.
Kuin hän vähän ajan perästä palasi, istui Wille taas vanhempainsa
haudalla. Hän ei enään itkenyt; rauha, joka luottamusta Jumalaan aina
seuraa, kuvasti hänen kasvoistansa; kädessään piti hän piirustusta,
jonka oli tehnyt itselleen muistoksi ja katseli sitä.
Vieras läheni taas häntä, ja kysyi ystävällisesti: "aivotko väritä
piiruamasi kuvan? se koristaisi sitä, kukat saisivat siitä luonteamman
näön ja koko tekosi olisi kauniimpi!"
"Minulla ei ole värilöitä," vastasi poika; "enkä osaakkaan maalata,
mutta katsellessani piirustustani kuvailen mielessäni kaikki kukat
kirjaviksi."
"Anna, lapseni, minulle paperisi!" sanoi herra, "minä panen kukkiin
värin; illan-suussa saat tulla perimään sitä ravintolasta, jossa asun
kammarissa N:o 1, siellä saat myös kertoa minulle enemmän
vanhemmistasi!"
Herra meni pois ja Willekin palasi kohta sen jälkeen kotiin.
Iltapuolella meni hän ravintolaan ja kysyi isännältä kammaria, johan
herra oli käskenyt hänen tulemaan: Mutta isäntä, antain hänelle
sinetillä lukitun kirjeen, sanoi, että vieras oli jostakusta syystä
täytynyt kiireellä matkusta pois, ja lähteissään jättänyt kirjeen
annettavaksi sille pojalle, joka iltapuolella tuli häntä kysymään.
Tämä ystävällinen herra oli niinmuodoin poissa: siitä oli Willen paha
mieli! Kuinka mielellään olisi poika hänelle puhunut vanhemmistaan,
joista hän oli sanonut tahtovansa saada tietoja! -- Wille otti
kirjeensä ja astukseli hiljalleen kotiin. Sillä hyvällä herralla mahtoi
aika olla tiukassa; mutta lupauksensa oli pitänyt; kirjeessä löysi
poika tekemänsä kuvan värittynä ja takapuolella oli kirjoitettu: mihin
uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.
Moniaita viikkoja kului; Wille oli jo isänsä sukulaisen, suutarin
luona, ja hänestä itsestäänkin piti tulla suutari; tämä ei ollut
hänelle mieleistä ja kirjoitti siitä ystävälleen:
Hyvä Julius!
Minä lupasin toisinaan kirjoittaa sinulle ja tahdon myös pitää
sanani, kuin ei vaan mestari toruisi että menetän aikaa. Minä
kutsun häntä aina mestariksi, niinkuin sällikin tekee, sillä
hänelle on mahdotointa uskoa olevansa setä; eihän setä voi
kaiket päivät torua! Oi, hyvä Julius! minun on kovin ikävä!
kuinka toisin eikö kuitenkin ollut olla hyvän äitini luona! --
Minä olen nyt suuressa kaupungissa; mutta mitä hyvää on minulle
niistä monista komeista huoneista? Paljoa ennen olisin rakkaassa
pienessä kaupungissamme, hyvän äitini tykönä. Se on tosi, hän ei
asu enään siellä, hän lepää isäni kanssa ulkopuolella kaupunkia,
viherjöitsevässä hautaus-maassa -- -- Hyvä Julius, mene sinne
ja vie minulta terveisiä vanhemmilleni ja sano heille jokapäivä
rukoilevani Jumalata, että Hän tekisi minun oikein hyväksi ja
hurskaaksi, jotta pääsisin taivaaseen ja he kernaasti siellä
lapsenaan ottaisivat minun vastaan.
Usein itken minä täällä. Mestari on aina vihainen, eikä minulla
olekkaan halua tekemään kenkiä; ennen käyn paljain jaloin kaiken
ikäni! Mitäs luulet, uunin takana on suuri joukko rikkinäisiä
kenkä-rania, joita pitää paikkaamani; luulen kaikkien ihmisien
kaupungissa lähettävän rikkinäiset kengänsä meille korjattavaksi.
Kadulla kävellessäni katson aina ihmisten jalkimia, jos niissä
näen reijän, niin pelästyn, sillä tiedän sen olevan minun
paikattavani. On niin ikävä korjailla vanhoja kalseita kenkiä.
Ennen piirustelisin. -- Mutta et usko kuinka äkäinen mestari on,
kuin piiruan! Minulla on aina syden pala taskussani, ja kuin on
aikaa, niin kohta vedän pari viivaa. Mitäpä luulet siitä, eräänä
päivänä piirusin minä rouvan kuvan, sillä välin kuin mestari oli
selin minuun ja leikkasi keltasien tohvelien tarpeita. Minä tein
kuvan pöytään, sälli nauroi ääneensä sille, mestari lensi ylös
istualtaan, näki kuvan ja laski minua tohveli nahoilla molemmin
puolin korvalle -- Minä itkin vielä sittekin, kuin kipu jo oli
ohitse; sillä olin pahoilla mielin siitä, että kuvasin rouvan
pitkällä nenällään ja että sälli oli sille nauranut; olenkin
pyytänyt rouvalta anteeksi.
Tämän kirjeen saat eräältä räätäliltä, joka ompeli harmaan
nutun mestarille; hän matkustaa moniain päiväin perästä pieneen
kaupunkiimme ja minä pyysin häntä ottamaan myötänsä tämän kirjeen;
palkinnoksi olen luvanut paikata parin saapaita hänen pojalleen,
joka on liian vallatoin. Rakasta, Julius, aina
ystävätäsi Willeä.
Kastele myöskin, rakas Julius, joka ilta kukkiani haudalla, ei ne
saa lakastua. Vieläkö ruusun-kukka kukoistaa? Pyytä isältäsi lupaa
saada talveksi ottaa ne pienet puut ruukkuneen leipä-puotiin; siinä
on aina niin lämmin, etteivät suinkaan kylmety; kaikki kuivat
lehdet pitää noukkimasi pois; niin teki äitini aina.
Kuuleppas, luulen sällimme olevan huonon ihmisen, sillä hän
valehtelee usein. Äitini kielsi minua niin yksivakaisesti
valehtelemasta. Eipä se mies ole muutoinkaan mieleiseni, vaikka
aina on ystävällinen minulle. En vielä voikkaan pitää kestään
ihmisestä niin paljon kuin sinusta -- ja vielä vähemmin niin paljon
kuin äidistäni. Minulle ei olekkaan kukaan hyvä, ei mestari,
eikä rouva, minua torutaan ja sysitään yhä. Ei kukaan suutele
minua, kuin sanon hyvää huomenta, eikä kukaan siunaa minua maata
pannessani. Oi, äitini, miksi olet poissa! --
Tervehti isääsi, hän oli aina niin hyvä, monta vehnä-leipää lähetti
hän potevalla äidilleni. Jos minusta kerran tulee maalaaja, niin
kaikesta siitä hyvästä, kuin hän on tehnyt, palkitsen hänet;
ehkä vielä tulen rikkaaksi, sillä eihän sitä kukaan tiedä, mitä
vasta tapahtuu. Suutariksi en rupea! Voi hyvin; olen kolme aamua
kirjoittanut tätä kirjettä, vähän kunakin päivänä.
Lakalla pani Wille kirjeensä kiini ja lähetti sen räätälin
keralla. Poika-parka! Surullinen oli hänen kirjeensä ja tilansa
olikin hyvin vaikia. Koko elämänsä oli peräti toisenlainen, kuin
ennen kotona äidinsä luona. Aamuilla tuli äiti hänen pienen vuoteensa
luoksi ja herätti häntä suun annilla; täällä tuli mestari hänen
makuu-huoneseensa, nykäsi häntä käsivarresta ja kiljasi: "etkö nouse
ylös, vai pitääkö sinua kepillä auttamani sängystä?" Äidinsä keitti
hänelle aamiaiseksi maitoa, jota leivän kanssa sai nauttia puhtaasta
vatisesta. Täällä annettiin hänelle määrän jälkeen rikkinäisessä
kiviastiassa vesivelliä ja siihen pala kovaa leipää!... Ruoka-laitosta
vastaan ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sanomista, mutta poika-rukka
ei koskaan saanut siitä tarpeeksi asti; kasvava lapsi tarvitsee paljon
ruokaa tullaksensa ravituksi. Äidin halpa, mutta ravitseva päivällinen
asetettiin hänelle siisteissä astioissa pöydälle, johon oli levitetty
puhdas liina. -- Nyt kuin mestari rouvineen meni rualle, laitettiin hän
kyökkiin; siellä oli liedellä talrikillinen ruokaa hänelle, ja siellä,
savun kiertäissä veden silmistä, piti hänen syödä vähän ateriansa.
Kerran rohkeni hän rouvalle ilmoittaa, että hänellä vielä oli nälkä;
mutta siitäpä nousi tora ja mestari kysyi, oliko hänellä rahaa maksaa
niin paljosta ruasta; jaa, vihoissaan ajoivat he hänen porstuaan, niin
ettei toisen kerran tohtinut sanaakaan virkkaa, vaikka nälkä kirveli
sydämmessä. Perästä puolenpäivän joivat mestari ja rouva kahvia
suuresta pannusta, ja tämä muistutti pojalle sitä kirkasta pientä
pannua, josta hänen hyvä äitinsä, hänelle suureksi iloksi,
sunnuntai-aamuina kaatoi hänen kuppiinsa hiukan paljon maidon sekaan.
Hyvän lemun antoi kahvi, maidon-päällinen oli paksu: Wille heitti monta
kertaa haluavan silmäyksen pöydälle, jossa pannu oli, ja jonka vieressä
istui mestari rouvineen mukavilla tuoliloilla; kuppien ja lusikkain
kalina soi hänen korvissaan viehättävästi; sillä neljä tuntia oli
päivällisestään kulunut ja hänellä oli jo kauan ollut nälkä. --
Vasta sitte, kun kahvi-pannu ja kupit olivat korjatut pois, toi rouva
pojalle pienen voileivän. Iltaseksi oli taas velliä ja, syötyään sen,
laitettiin hän tavallisesti viemään valmiita saappaita ja kenkiä
niille, jotka semmoisia olivat teettäneet.
Toisinaan lähetettiin häntä jo päivällä, ja tämä oli hänelle aivan
mieleistä.
Nyt taisi hän muutamiksi minuutiksi seisahtaa katselemaan
vaski-piiroksia kirja-kauppoin ikkunoissa. Tästä oli hänelle suuri
huvitus! Silmillään tahtoi hän oikeen syödä kuvat. Jonkuun kerran
viipyi hän liian kauan, josta kotia tullessaan sai mestarilta
selkäänsä; ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään tätä huvitusta, ja
keksi keinon saada katsella kuvia -- tulematta myöhään kotiin. Hän
juoksi katuja myöten, kuin olisi häntä takaa ajettu, seisahtui
hengästyneenä ja hiessä ulkopuolelle kirja-puotien koristettuja
ikkunoita, levähti siinä vähän ja juoksi taas toisen kirja-kaupan luo
-- ja niin teki hän, kunne tuli matkansa päähän; kotia juoksi hän
samalla tavalla.
Kerran kuin oikein uuvuksissa tuli kotiin, vapisivilla käsillä tarttui
työhön ja hengästyneenä istuikse vastapäätä sälliä, sanoi tämä
kevytmielinen veitikka hänelle: "olet, Wille, oikeen yksin-kertainen,
kuin juokset niin kovaa! jos haluat katsella kuvia, niin seisahda,
mutta käy sitte vitkaan kotiin. Näethän kuinka toiset suutarin
oppipojat viheltäin ja laulellen, saappaat olalla, hätäilemättä
käveleevät pitkin katua. Kuin mestari uhkaa, niin sano, että täydyt
odottaa siltä eli siltä herralta rahaa, -- tahi että se eli se rouva ei
ollut kotona ja piika käski sinua odottamaan sen kotia tuloa, jotta
kohta saisi koetella kenkiä, eli jotain semmoista."
Työ putosi Willen kädestä; suurilla silmillä katsoi hän hämästyksissä
sälliä. "Mutta -- olishan se -- vale!" virkkoi hän hiljaan, sillä
tuskin rohkeni hän näin sanoa.
"Vale se tosin olisi!" vastasi sälli; "mutta etköhän osaa valehdella?"
Poika punehtui, ja hänen otsaansa nousi hiki. "Minä -- valehdella en
suinkaan!" vastasi hän suoraan.
"Miksi et?" kysyi hänen kevytmielinen neuvon-antajansa.
"Äitini on kieltänyt!" sanoi Wille senmuotoisella vakavalla äänellä,
että sälli, vaikka oli jo paljon turmeltunut, vaikeni ja jatkoi
työtään, houkuttelematta sen enemmän poikaa. -- Moniaita minuuttia
myöhemmin tuli mestari ulkoa sisään ja alkoi torua, josta syystä puhe
myöskin täytyi lakata.
Kerran laitettiin Wille viemään parin kauniita jalkimia ulos
kaupungista yhteen niistä somista taloista, joihin kaupungin
varakkaammat asukkaat muuttaivat kesäksi. Kuin hän kiirehti pulskeiden
kartanojen sivutse, lykkäsi iso koira, joka juoksi kadun poikki,
yhtäkkiä hänet suinpäin maahan. Nykyjään oli satanut, kadun-ojat olivat
ropakko-vettä täynnä ja valkeat silkki-kankaasta tehdyt kengät, joita
kantoi kädessään, putosivat semmoiseen veteen.
Kauhistuksella näki Wille likasen veden juoksevan niiden koreiden
kengäin päälitse, joista hänen kotiin piti tuoman kokonaisen thalerin,
hätäisesti pisti hän kätensä ojaan ja otti kengät sieltä, mutta
myöhään; ne olivat jo pilaantuneet. Wille ratkesi itkuun.
Toisella puolen katua olevan huoneen avonaisessa ikkunassa seisoi eräs
herra; hän kumarsiikse ulos karistamaan tuhkaa sikaristaan, hoksasi
itkevän pojan ja kysyi häneltä ystävällisesti: "mintähden itket?" --
Wille näytti kengät, ja herra ymmärsi, enempää kysymättä, koko asian.
"Mikä hinta oli kengillä?" kysyi hän säälien poikaa.
"Mestari käski niistä vaatimaan kokonaisen thalerin", vastasi poika,
pyyhkien nuttunsa liepeellä kenkiä.
Ikkunasta putosi thalerin kappale. -- "Lahjoitan tuon sinulle," sanoi
herra, "ja tässä on vielä pieni kirkas hopia raha peljästyksestäsi."
Pieni raha myös putosi kadulle; herra katosi ikkunasta, ennenkuin Wille
kerkisi häntä kiittää. Kohta jälkeen näyttiikse samasta ikkunasta pieni
tyttö, noin kuuden eli seitsemän vuoden vanha; käsivarrella oli nukki,
melkein niin kookas kuin kantajakin; lapsi katsoi ikkunasta poikaa ja
juoksi taas tiehensä.
Wille odotti vielä moniaita silmänräpäyksiä; hän toivoi saavansa nähdä
sitä hyvää herraa, mutta tämä ei enään tullutkaan ikkunaan ja pieni
ystävämme täytyi kääntyä kotiin.
Tullessaan työhuoneesen ärjäsi mestari: "minkäs näkönen olet, lurjus?
Kasvosi ovat ryvettyneet kuin katu; olet kuin noen-nuohoja!" Näin
sanoen otti hän pojan käsivarresta kiini ja vei hänet vaimonsa peilin
eteen, joka riipui seinällä, ja tökkäsi Willen kasvot lasia vastaan.
Poika raukka oli pyyhkinyt kyyneleitä käsillään, joilla oli ottanut
kengät likasesta purosta ja kasvonsa olivat oikeen kirjavat. Nähtyään
peilistä minkä näkönen oli, unhotti hän kovan vastaan oton, ja rupesi
ääneensä nauramaan omaa näköään. Nyt sai hän vasta oikeen tuntea
mestarin kovaa kättä; hän sai selkänsä täyteen siitä että oli nauranut.
-- Ilo oli silmänräpäyksessä tiessään ja lapsi-parka seisoi vapisten
kovan, äkäsen miehen edessä.
"Missä on rahat kengistä?" kiljasi mestari hänelle.
Wille antoi hänelle thalerin ja pienen rahansaki, sekä kertoi kuinka
hänelle oli käynyt. Mestari pisti rahat taskuunsa ja huusi vaimolleen,
joka oli kammarissa: "kuulekkos! osta vehnäsiä kahdella rossalla! Olen
lahjaksi saanut rahaa, niillä pitää saaman jotain parempaa syötävää."
Sitten otti hattunsa ja virkkoi mennessään ulos: "Minä tulen välleen
takaisin; laita kahvi siksi valmiiksi!"
"No! en hullumpaa poikaa ole milloinkaan nähnyt, kuin sinä olet", sanoi
mestarin mentyä sälli hiljaan; "minkätähden annoit pienen hopiarahanki
hänelle? eihän kengät maksaneet enemmän kuin thalerin, olihan siis
liika raha sinun? Vehnäsistä et saa rahtuakaan."
Aina siitä, kuin sälli ensi kerran pyysi vietellä Willeä valehtelemaan,
ei Wille pitänyt sälliä uskottavana, vaan oli aina ollut lujana hänen
houkutuksia vastaan. Hän ajatteli: sälli ei ole hyvä ihminen, hänen
puhesiin en voi luottaa! Mutta nyt tällä kertaa oli pojan mielestä
sälli oikiassa. Olihan herra -- sanoi hän itsekseen -- lahjoittanut
minulle sen pienen rahan! Kuinka paljon vehnäsiä enkö minä olisi sillä
voinut ostaa -- eli -- mikä olisi ollut parempi -- minä olisin monta
päivää peräkkäisin voinut syödä sämpilän. -- Nyt sitä vastaan täytyy
olla joka päivä nälissäni. Toisen kerran olen viisampi; se hyvä herra
kummeksisi epäilemättä tuhmuuttani jos tietäisi mestarin nauttivan
hänen lahjaansa.
Vielä kauan mietti hän tätä asiata; vihdoin suuttui hän omaan
itsehensä, kun ei voinut unhottoa vehnäsiä, ja päätti ruveta
ajattelemaan jotain muuta. -- Jos edes olisin kiittänyt herraa hänen
suuresta hyvyydestään, sanoi hän itsekseen. Se kuitenkin pahoittaa
mieltäni ettei hän tiedäkkään, kuinka ilonen olen siitä, että mestarin
vahingon sain palkituksi. Nyt tiedän: se pieni tyttö oli vissiin hänen
tyttärensä, ja sen suurelle nukelle teen kengät.
Tämän päätöksensä täyttikin Wille. Illalla keräsi hän punasia nahan
paloja, jotka mestari oli viskanut pois, ja vei ne makuu-huoneseensa.
Hämärissä seuraavana aamuna nousi hän ylös ja leikkasi kengät. Ompeli
ohuen anturan, otti sinisen nauhan, jolla isänsä laukku, jonka oli
perinyt, oli kiini sidottu, ja reunusti sillä kengät, teki pienet
reijät ja pujotti nauhan niiden lävitse. -- Työnsä saatuaan valmiiksi,
tansasi hän kenkineen; kääri ne sitte kauniisti paperiin, pisti tukun
taskuunsa ja meni työhönsä, mieli hyvissään ettei mestarin tänäin
tarvinut herättää häntä.
Iltapuolella oli uudet kengät silkki-vaatteesta valmiit ja Wille
lähetettiin taas niitä viemään. Nähdessään talon, jonka ikkunasta herra
oli pudottanut hänelle rahaa, tykytti hänen sydämmensä ilosta; -- hän
seisoi nyt sen kohdalla ja näki ikkunan olevan auki.
Sepä oli hyvä! Hän otti pienet kengät taskustaan ja lyijys-pännän,
jonka äiti oli hänelle lahjoittanut ja jonka aina piti luonaan;
asettiikse pytingin leveille rappusille istumaan, ja piirsi sukkelaan
kenkien ympärillä olevaan paperiin pojan kuvan, jonka kädessä oli
kengät, siihen viereen suuren koiran, ja kirjoitti alle: Suutarin
Oppi-poika kiittää nöyrimmästi! Sen perästä meni keskelle katua,
viskasi kengät paperissa ikkunasta sisään ja taaksensa katsomatta
juoksi jonka jaksoi tiehensä. Silkki-vaatteesta tehdyt kengät vei
onnellisesti tällä kerralla, mihin olivat vietävät; rouva antoi uusia
töitä ja pitkän matkan tähden vähän juomarahaa. Lahjoituksesta oli
Wille oikein mielihyvissään, päätti tällä kerralla olla viisaampi ja
itse pitää lahja-rahat. Nyt ostan sämpylän, mietiskeli hän, ja riensi
katua pitkin toivossa kohta saavansa nähdä jonkuun leipä-puodin. Hän
nosti päätään ja hoksasi kirjakaupan. Nyt meni mielestä sekä sämpylä
että juomaraha, hän unohutti kaikki ympärillään, kuin silmiinsä edessä
oli kauniita vaski-piiroksia.
Voi, jos kumminkin osaisin tuommoisia kuvia tehdä! huokasi hän vesi
silmissä; mielelläni kopioitsisin tuon kerjäläis-ukon, joka riippuu
tuolla, eli tuon ison koiran... Kodissa teen niin, lohdutti hän
itsiään; nousen varhain ylös ja piiruan kerjäläis-ukon kuvan...
Pitkällä laihalla nenällä, silmät taivaseen päin, suu vähän auki, ikään
kuin hän puhuisi, pieni parta leuassa, päässä hiuskarvat harvassa,
hattu, jolla kerää almuja, -- jaa, minä piiruan kerjäläis-ukon! --
Kuinhan vaan olisi arkki paperia! -- Mutta onhan rahaa! -- -- Tämä kun
johtu mieleen, teki pojan iloseksi, hän lensi pois, osti paperia ja
palasi joutusasti kotiin.
Kengistä antoi rahat mestarille ja ilmoitti mitä uusia töitä rouva oli
tilanut.
-- "Etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" kysyi mestari, jota pojan
rehellisyys päivää ennen oli huvittanut. -- Wille punehtui; hän katsoi
sälliin päin, joka seisoi mestarin takana; tämä viitoi pojalle, että
hänen piti vastaaman: en saanut.
Wille oli ääneti. Mestari kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä: "etkö
ollenkaan saanut juomarahaa?" Poika muisti että oli rahat jo päästänyt
ja ällämystyi vielä enemmän; sälli antoi taas merkkiänsä ja kun mestari
nyt käy kiini pojan olkapäähän ja ravistain kiljasi: "missä on
juomarahat, poika?" -- vastasi hän vapisten: "en saannutkaan
juomarahaa!"
Lapsi raukka, kiusaus oli liian suuri; usein on vaikia seisoa kiusausta
vastaan.
Mestari älysi miten asian laita oli, ja rankasi Willeä kovuudella, ei
parantaaksensa häntä, mikä aikomus on vanhemmilla lapsiaan kurittaissa,
vaan se suututti häntä, että poika oli käyttänyt juomarahat omaksi
hyväksensä. -- Mutta seuraus oli hyvä, lapsen omatunto heräsi.
Nyt oli lauantai-ilta ja Wille sai mennä kammariinsa; siellä itki hän
katkerasti. Jos äitini tämän tietäisi! ajatteli poika-parka; en hänen
eläissään koskaan puhunut valhetta, -- aina kielsi hän minua olemasta
vierain lasten seurassa; hän sanoi niistä saattavani oppia tekemään
sitä kuin ei ollut oikeen, ja että minun ensin oli tultava
ymmärtäväisemmäksi sekä opittava kiusa tuntemaan ja sitä vastaan
sotimaan! -- Voi, olen ilkeä lapsi! En enään millonkaan valehtele ja
joka päivä rukoilen: älä johdata minua kiusaukseen! -- Hän itki
ääneensä. Levollisemmaksi tultuaan otti hän paperin, jossa oli
vanhempain hauta kuvattu ja jonka tallelsi nahka laukussaan toisten
kuvien joukossa. Hän luki lauseen, jonka vieras herra oli kirjoittanut
paperin toiselle puolelle, ja kyyneleet vuotivat herkästi. Hän
heittiikse vuoteesensa ja nukkui vihdoin, mutta unessakin vielä itki.
Seuraavana aamuna heräsi aikaseen; mutta ei nyt ruvenut piiruamaan,
vaan otti toisen puolen paperi-arkistaan ja kirjoitti siihen
ystävälleen Juliukselle:
Hyvä Julius!
Minä rukoilen sinua, mene hautauus-maahan, -- kukat taitavat jo
olla lakastuneet ja se kaunis hauta kolkon näkönen! -- Minun hyvä
Juliukseni, ilmoita äitilleni että olen valehtellut; -- minä en
enään ole hänen vilpitöin poikansa; vaan en koskaan enään tee
sillä tapaa. Kuuleppas nyt kuinka oli! Eräs rouva antoi minulle
juomarahaa ja ne tahdoin pitää omanani: se nyt ei vielä ollut
synti, sillä olihan rouva ne lahjoittanut minulle, mutta kuin
mestari niitä kysyi, vastasin minä en saaneeni mitään ja se oli
suuri, suuri synti! -- Sinä tiedät kuinka eräs vieras herra
koristi kuvani värilöillä; sinä tiedät myöskin hänen kirjoittaneen
kuvapaperin toiselle puolelle: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen
kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." Minä pelästyin eilen
kovasti sitä lukeissani! Minussa ei uskollisuus milloinkaan kasva
tukevaksi puuksi, kuin valehtelen ... ja minä, kun jo uskoin sen
juurtuneen! Se vieras herra selitti asian minulle niin kauniisti:
Jaa, silloin luulin aina pysyväni uskollisena! -- On mieleni niin
paha! -- Nyt hyvä Julius, täytyy lopettaa, sillä rouva on jo
keittänyt vellini, minä kuulen tänne kammariini kuinka hän vispilöi
sitä; minun pitä nyt mennä syömään. -- Huomen aamuna varhain
kirjoitan vielä vähän.
Seuravana päivänä:
Tänäin on mieleni vieläkin raskaampi kuin eilen, sillä olen nähnyt
Apostolin Pietarin kuvan, se oli näöltään, kuin nuhtelisi Jumala
minua! -- Eilen illalla lähettivät minua ostamaan reunus-nauhaa;
tieni vei erään kirjapuodin sivutse, minä seisahdin ja näin
Pietarin, kuvattu itkevänä sitä, että oli kieltänyt Herransa!
Vieressä olevan oven päällä oli kukko, se aukasi nokkaansa, juuri
kun yrittäisi laulamaan.
Minäkin rupesin itkemään, kuin näin kuvan, sillä ajatuksissani
oli äitini edessäni ja kirkasti sen minulle. Ennen oli hän niin
usein kertonut minulle tämän surullisen tapauksen. Joka kerta
kuin vakuutin: en äitini koskaan valehtele, sanoi hän: lapseni,
muista Pietaria! Hän oli luvanut Wapahtajansa edestä antaa vaikka
hengensä, ja kumminkin kuin kiusaus tuli, kielsi hän Hänen
kolme kertaa! Oi, kuinka murheelliseksi eikö se mahtanut tehdä
Wapahtajata, että tietää Pietarin, jota niin paljon rakasti, olleen
Hänelle petollisen: Hyvä Julius, minä itken niin katkerasti,
kuin Pietarikin itki; olenha minäki tehnyt samalla tapaa; hän
valehteli -- niin minäkin olen tehnyt. Mutta tästedes tahdon olla
kavahtavainen ja varallani kiusaa vastaan. Jaa, niinkauan kuin
äitini vielä eli, sanoi hän monta kertaa: kas tuo, Wille, on
kiusaus, ole varallasi; Nyt ei kukaan niin neuvo minua, vaan täytyy
itseni huomata, kuin kiusaaja tulee. Kuinka hyvä siis, että Kristus
on opettanut meitä rukoilemaan: älä johdata meitä kiusaukseen! --
Niin aivon jokapäivä rukoilla Jumalata.
Jää hyvästi, hyvä Julius, mene pian hautaus-maahan ja tervehti
isääni ja äitiäni!
Minä lähdetän tämän kirjeen postissa; mutta minulle ei ole
posti-rahaa. Isäsi on rikas, pyydä häntä lunastamaan kirje. Kun
tulen isoksi korjaan maksotta hänen saappaansa, -- tahi kukaties
tulee minusta vielä maalaja, ja sitte maalaan hänelle kauniin
leipuri-taulun, keskelle monenlaatusia vehnä-leipiä ja ympärille
pieniä rinkilöitä, joita molemmat syömme mielellämme.
Uskollinen ystäväsi Wille.
Wille lähdetti kirjeensä ja tuli sen perästä levollisemmaksi; hän oli
tottunut äidilleen puhumaan kaikki; nyt, kuin oli kirjoittanut
ystävälleen ja pyytänyt häntä menemään hautaus-maalle ja siellä
kalliille haudalle kertomaan mielipiteensä, sai hän sydämmensä
levollisemmaksi. Rikoksensa tunnustaminen on ensimmäinen askele
parannukseen; kuin oikein selvästi älyämme pahuuden luonnon, niin
kauhistuttaa meitä ja pelkäämme syntiä.
Kerran lähdetti mestari Willen erääseen kylään, noin parin virstan
päässä kaupungista. Oli muka tehnyt eräälle rouvalle, joka asui siellä
olevassa hovissa, pienet saapaat, jotka pojalta itseltään pitivät sinne
vietämän. Kolme tuntia halvan päivällisensä jälkeen oli Wille lähtenyt
kotoa; hänen oli nälkä ja tiesi vasta myöhään kerkiävänsä takaisin, ja
että silloin välipalan aika jo ammon oli ohitse. -- Hän mietiskeli
surulliista oloansa ja vertaili nykyistä tilaansa entisiin päiviin,
jolloin oli yhdessä äitinsä kanssa.
Semmoiset ajatukset saattoivat hänen murheellisena itsekseen sanomaan:
Ah, minä tosin olen onnettomin lapsi maan päällä.
Hän oli käynyt joutusasti ja likeni nyt kylää; näki jo hovin, jonka
suuri pytinki oli toisia huoneita paljon korkeampi, näki puutarhan
pitkän pysty-aidan ja rupesi astumaan vielä joutusammasti.
Yhtäkkiä seisahtui hän, sillä ojan reunalla maantien vieressä istui
pieni kärjäläis-tyttö rikkinäisissä vaatteissa, ja itki. Helmassa oli,
puoleksi peitettynä hajalliselta esiliinalta, lakeerattu pieni
arkkuinen, jonka kansi oli auki; arkun sisässä oli pieniä laatikkoja ja
kannessa neula-tyyny silkkisellä päälyksellä. Wille meni likemmäksi;
olihan hänki itkenyt ja sääli sydämmestään surevaa tyttöä. Hän istui
tämän pienen viereen pehmiälle nurmeelle ja, omista ajatuksistaan vedet
silmissä, kysyi: "minkätähden sinä itket?"
Pieni tyttö katsoi kummeksien poikaa, mutta ei vastanutkaan, vaan kysyi
häneltä sen siaan: "itkethän sinäkin? -- Onko sinunki nälkä?"
"Niin muodoin on sinulla nälkä?" -- sanoi Wille. "Voi, se on raskasta!
jaa, nälkä on minunkin. Mutta kuka auttaa sinua, minulla ei ole niin
mitään."
Moniaita silmänräpäyksiä kului molempain lasten itkeissä; Wille, joka
oli paria vuotta vanhempi tyttöä, alkoi jälleen puheen.
"Kuinka kaunis arkku sinulla tuossa?" virkkoi hän, "mitäs sillä aivot
tehdä?"
"Aivon viedä kaupunkiin myytäväksi," vastasi tyttö. "Äitini-äidillä ei
ole ruokaa meille, kuin on sairas, eikä enään jaksa kehrätä."
"Ja tuo arkkuinen on mummosi?" kysyi Wille taas.
"Ei," äänsi tyttö, "sen teki isäni minulle! Hän oli nikkari ja teki
kaikki kaapit ja tuolit talonpojille, niinikään ruumiin kirstut niille,
jotka kannetaan hautaan. Hän teki omankin kirstunsa, jossa hautasivat
hänet. Ah, kauan oli hän kipiä. Lääkäri, kun kerran näki hänet, sanoi
hänellä olevan hivutus-taudin.
"Isäni, sen kuultua, lupasi samassa tehdä itselleen ruumis-kirstun, ja
sen valmiiksi saatuaan, teki hän vielä muistoksi minulle tämän pienen
arkun. Liisa, virkkoi hän, tämä pitää pitämäsi tallella! -- Jaa, niin
sanoi isäni; ja -- nyt täytyy se myydä!"
Taas alkoi tyttö itkun ja Wille otti hänen esiliinansa ja pyyhki sillä
kyyneleitä poskilta. Vähän ajan päästä sanoi Liisa: "katsoppas
tarkempaan arkkuani, kuinka kaunis se on. Sisällä on neljä laatikkoa,
kaikilla pieni kansi, jotka saapi nostaa ylös noista pienistä valkeista
luu-nupuista, ja kannessa on neula-tyyny, -- näethän kuinka silkkinen
päälys hohtaa. Tuon tilkun oli rouva, neuloisansa hametta tyttärensä
tyttärelle, heittänyt ulos hovin ikkunasta; minä näin hänen sitä
neulovan, sillä silloin oli meillä kanoja ja minä myin munia. Tilkun
otin minä maasta ja aivon pitää sen tallella, mutta isäni teki siitä
neula-tyynyn."
"Eikö kukaan sitte voi antaa sinulle ruokaa?" kysyi Wille, "niin että
saisit pitää arkkusi."
"Ei kukaan," vastasi Liisa; "tolparit ovat meille antaneet leipää ja
potaattia; mutta ne ovat itsekin köyhiä. Sen jälkeen kuin aamulla
naapurin Mikko antoi palan leipää, en ole mitään syönyt. Mummo itse
sanoi: mene, Liisa, arkkunesi kaupunkiin! muutoin kuolemme nälkään;
sinun pitää myymäsi isäsi lahja!"
Vähää ennen oli Wille ajatellut: Ah, minä vissiin olen onnettomin lapsi
maan päällä! -- nyt näki että pieni Liisa oli vieläkin onnettomampi.
Saihan hän itse määrätyllä ajalla aamiaisensa, päivällisensä ja
iltasensa, Liisa sitä vastaan eli siitä mitä sai köyhiltä naapureilta,
ja hänellä oli pääliseksi sairas mummo, joka oli niinikään apua vailla.
Nyt aikoi tyttö-parka myydä ainuan omaisuudensa, jonka oli saanut
isä-vainajaltaan muistoksi... Voi, ajatteli Wille, kuinka raskasta, jos
täytyisin myydä isäni piirustukset! Minä olen kuitenkin oikeen
onnellinen! -- Pitää aina muistamani tätä pientä tyttöä, kuin minulla
kotonani on nälkä. Hän oli melkein jo unhottamaisillaan oman nälkänsä;
mutta tyhjä vatsansa muistutti kurinalla häntä siitä; samalla kertaa
kuului samanlainen valitus tytön tyhjästä vatsasta, ja tämä yhtäläisyys
sai lapset unhottamaan kyyneleensä; molemmat purskahtivat nauramaan.
Muutos surusta iloon on lapsille keviä; totuuden tästä huomaitsi Wille
nyt.
"Ah!" äänesi hän, "hyvä äitini sanoi minusta aina, että taidan itkeä ja
nauraa samalla kertaa! kuuleppas Liisa," jatkoi hän puhettaan, "kun nyt
kerran olemme iloiset, niin emme me enään saa itkeä, kas tuossa, ota
esiliinasi, pyyhi pois kyyneleet, yksi riippuu silmäripsissä, toinen
poskella; -- kas niin, nyt ei kukaan taida tietää sinun itkeneesi. --
Ei sinun ole tarves myydä arkkuasi, minä uskon Jumalan sinulle antavan
ruokaa. Jumala on laupias; äitini sanoi usein, kuin kaikki omat neuvot
ovat lopussa, niin pitää kaikesta sielusta ja mielestä rukoiltaman
Jumalata, niin sitten auttaa Hän totisesti! -- Kuuleppas, Liisa,
rukoile kanssani; vissiin tulee sitte jokuun tuomaan sinulle ruokaa,
eli löydät sinä mansikoita eli jotain muuta; -- Äitini sanoi Jumalan
aina kuulevan sen rukouksen, joka ei ano jotain pahaa!" Liisa silmäili
uutta ystävätään lapsellisella luottamuksella; mummo oli opettanut
häntä rukoilemaan ja hän oli usein kuullut isänsä tautivuoteellaan
pelastusta rukoilevan. Hän suostui siis kohta esitykseen ja molemmat
lapset lankesivat nurmeelle polvilleen.
Wille sanoi: "Hyvä Jumala, minä rukoilen sinua, anna Liisalle ruokaa!"
-- Iloisella toivolla nousivat lapset jälleen ylös, Wille kädet vielä
ristissä; hän katsoi suoraan eteensä ja ajatteli: kyllä Hän auttaa; --
Liisa katsoi ylös pilviin päin; hän luuli nyt mannaa satavan, niinkuin
Israelin lapsille korvessa, josta mummo oli hänelle kertonut. Mannaa
tosin ei satanut, mutta jotain tapahtui, kuin ihmiset kutsuuvat
sattumuseksi.
Hovin rouvalla oli alju korppi; se oli tunnettu varkauksistaan ja oli
sentähden kaikilta hovissa pidettävä tarkalla silmällä; erittäinki piti
kyökkipiian olla varallaan, sillä kun hän vaan vähäksi aikaa joudu pois
pöydän tyköä, jossa oli leipää eli lihaa, niin samassa oli korppi siitä
ottamassa jonkuun palan.
Samana päivänä kuin lapset kohtasivat toisensa maantiellä odotettiin
hoviin vieraita; rouva oli ruoka-kammarissa ja leikkasi paistia ja sian
lihaa, jotka olivat aivotut iltaseksi.
Korppi hyöri hänen ympärillä ja noukki pieniä paloja, joita hän viskasi
sille. Yhtäkkiä tuli piika rouvaa hakemaan ja tämä lähtiki ruoka
kammarista ulos, unhottain ottaa linnun myötänsä. Varas oli kentiesi
kauan odottanut tätä tilapäätä, sillä tuskin oli rouva sulkenut oven,
kuin se jo hyppäsi pöydälle, sieppasi käyrällä noukallaan ison
kappaleen paistia ja lensi ikkunasta tiehensä. Sitä oli usein rangaistu
varkauksistaan, ja monta kertaa oli siltä saalis otettu pois;
päästäksensä nyt rauhaan, lensi se puutarhan poikki kauaksi pellolle,
jossa asettautui pientareelle, lapsia hoksaamatta, likeelle heitä. "Ah,
katsos tuota onnellista lintua!" kiljasi tyttö, kun näki sen suuren
paistin kappaleen, joka oli korpin kynsissä. Korppi, jolla oli paha
omatunto -- luontokappaleetkin osaavat olla arkoja, kuin tietäävät
tehneensä pahaa, peljästyi lapsen äänestä, sillä luuli itsiänsä
ajettavan takaa; lensi pois ja jätti saaliinsa.
"Tuon on nyt Jumala lähdettänyt sinulle Liisa!" huusi Wille; "nyt saat
syödä itsesi kylläiseksi, etkä tarvitse myydä arkkuistasi." -- Hän otti
sen hyvän paistin-kappaleen ja antoi sen tytölle.
"Tule, niin syömme sen yhdessä," vastasi tyttöraukka iloissaan, "onkos
sinulla veitsi, niin leikkaa se kahtia." -- "En minä tahdo siitä
vähääkän," vastasi Wille, "kotonani saan syödä. Vie se mummollesi,
olette molemmat nälässä ja teillä ei ole mitään iltaiseksi."
Tämä oli Willeltä hyvin tehty. Hänen oli nälkä, mutta ei syönyt
paistista, sillä hän muisti sitä vierasta ämmää, Liisan äidin-äitiä.
Hän kääri arkkuisen ympärille tytön esiliinan, keräili lehtiä, pani ne
paistin ympärille ja molemmat riensivät kylään.
Wille saattoi pientä onnelliista kumppaniaan sen kotiin, jouduttiikse
sitte hoviin, antoi rouvalle kengät, sai maksun ja palasi kaupunkiin.
Tämä tapaus painui syvästi hänen mieleensä ja sitä ajatteli hän kauan;
siitä kirjoitti myöskin ystävälleen Juliukselle seuraavan kirjeen.
Rakas Julius!
Taas kirjoitan sinulle, mutta kirjettäni en nyt kohta lähdetä,
sillä isäsi taitasi olla pahoillaan, jos hän saisi maksaa niin
monesta kirjeestä. Post-mestari sanoi minulle jokainuan maksavan
neljä rossaa, isäsi täytyy siis myydä kymmenen vehnä leipää,
ennenkuin saapi ne rahat kokoon. Räätäli on luvanut antaa tiedon,
milloin tilaisuus on saada hänen kauttaan kirjani toimitetuksi
teidän kaupunkiinne; hänen poikansa kuluttaa paljon saappaita ja
niitä minä paikkaan lauantai iltoina: sentähden hän onkin kernas
auttamaan minua; nykyjään ompeli hän kiini hihani reijän, josta
koko kyynäräpää tuli ulos. Huoltajani pitää hankkia minulle kohta
uusi nuttu, saihan hän vähän rahaa äitini kaluista, jotka myytiin.
Tiedäppäs se, Julius, että nyt olen paljoa tyytyväisempi, kuin
ennen. Jumala on näyttänyt minulle olevani paljoa onnellisemman,
kuin moni muu köyhä lapsi. Ennen rukoilin minä Jumalata jokapäivä
auttamaan itsiäni vaikeasta tilastani ja antamaan minun saada
opetusta piirustus-taiteessa! -- Nyt sitä vastaan sanon minä: minä
kiitän, Jumala, sinua, että olen niin onnellinen etten tarvitse
kerjätä! minä olen puhunut erään pienen tytön kanssa, jolla oli
kovempi nälkä, kuin minulla, ja jolla ei ollut mitään iltaseksi.
Mutta Jumala ei antanut hänen kuolla nälkään. Mitäs luuleet siitä,
me rukoilimme yhdessä ja muuan korppi toi meille paistin! Se oli
luultavasti varastanut sen ja aikoi ruveta sitä syömään ihan
silloin, kuin näki meidät ja pelästyi niin, että lensi tiehensä
ja jätti lihan sillen pienellen tytöllen. En koskaan enään ole
tyytymätöin, kuin olen nähnyt etten olekkaan niin onnetoin.
Tilaisuutta piirustamisen oppimiseen rukoilen minä kyllä vieläki ja
uskon Jumalan kerran kuulevan rukoukseni, niin kuin hän kuuli sen
pienen tytönkin rukouksen.
Nyt minua herättää joka aamu yövartia; minä solmian käteeni paksun
rihman, jonka toinen pää riippuu ikkunasta ulkona.
Kellon lyödessä neljä tulee yövartia ja vetää rihmasta; minä
herääjän, nousen ylös ja alan piiruamiseni. Et usko, kuinka
onnellinen olen kopioittaisani isäni kuvia, pieniä enkeleitä ja
neitsy Mariata, -- ja yövartia kaupitsee niitä tuttavilleen; minä
saan joka kuvasta kaksi rossaa; näillä rahoilla ostan lyijys pänniä
ja paperia, ja tähteillä? -- minä tiedän hyvin, mihin ne panen.