Agafja Tihonovna ja Podkolesin (Kotshkarev työntää
hänet ovesta sisälle.)
PODKOLESIN (Vastustellen). Minä tulin luoksenne, neitiseni,
ilmoittamaan erästä asiaa... tahtoisin vain edeltäpäin tietää,
eikö se tunnu teistä omituiselta.
AGAFJA (Peittäen silmänsä.) Mitä asiaa?
PODKOLESIN. Ei, rakas neiti, sanokaa te ensin, eikö se tunnu
teistä kummalliselta?
AGAFJA (Samoin.) En voi arvata, mikä asia?
PODKOLESIN. No, tunnustakaa: varmaankin teistä tuntuu kummalliselta se,
minkä minä sanon teille?
AGAFJA. Herranen aika, kuinka se voisi tuntua kummalliselta. Teitähän
on niin mieluista kuulla.
PODKOLESIN. Mutta sitä te ette ole vielä koskaan kuullut. (Agafja
peittää silmänsä vielä tarkemmin. Samassa tulee Kotshkarev sisään
asettuen Podkolesinin taakse.) Kas, mitä se on... Mutta parasta, että
sanon sen joskus toiste.
AGAFJA. No, mikä asia se on?
PODKOLESIN. Asia... tunnustan, että minun piti se nyt ilmaista teille,
mutta minua epäilyttää vielä.
KOTSHKAREV (Itsekseen, pannen kätensä ristiin.) Herra Jumala tuota
ihmistä! Vanhan ämmän kengän roju, vaan ei ihminen, ihmiskunnan iva,
ihmisen satiiri!
AGAFJA. Miksi epäilette?
PODKOLESIN. En tiedä, mutta epäilys vaan näkyy valtaavan.
KOTSHKAREV (Ääneen.) Kuinka tämä on tyhmää, kuinka tämä on tyhmää!
Näettehän, hyvä neiti, hän pyytää teidän kättänne, tahtoo ilmoittaa,
ettei hän ilman teitä voi elää, olla olemassa, ja kysyy ainoastaan,
tahdotteko te tehdä hänet onnelliseksi?
PODKOLESIN (Melkein säikähtäen tyrkkää häntä, ja puhuu vilkkaasti.)
Herranen aika, mitä sinä!
KOTSHKAREV. No, hyvä neiti, tahdotteko tehdä onnelliseksi tämän
kuolevaisen sielun?
AGAFJA. En mitenkään rohkene ajatella voivani tehdä onnelliseksi...
mutta kyllä minä muuten suostun.
KOTSHKAREV. Luonnollisesti, luonnollisesti. Se olisi pitänyt jo aikoja
sitten sanoa. No, antakaa kätenne!
PODKOLESIN. Paikalla.
(Tahtoo kuiskata jotakin hänen korvaansa. Kotshkarev näyttää
nyrkkiään ja rypistää kulmiaan; Agafja ojentaa kätensä.)
KOTSHKAREV (Yhdistää kädet.) No, Jumala antakoon teille siunauksensa!
Minä suostun liittoonne ja hyväksyn sen. Avioliitto on sellainen
asia... Se ei ole samaa kuin ottaa ajuri ja käskeä ajamaan johonkin; se
on aivan toisellainen velvollisuus, se on velvollisuus... Nyt minulla
ei kuitenkaan ole aikaa selittää sitä, selitän toisella kertaa mikä
velvollisuus avioliitto on. No, Ivan Kusmitsh, suutele morsiantasi;
sinun täytyy se nyt tehdä. (Agafja peittää silmänsä.) Ei se mitään, ei
se mitään, rakas neiti, sillä se kuuluu velvollisuuteen; antakaa hänen
suudella.
PODKOLESIN. Ei, armas neiti, sallikaa minun, sallikaa nyt. (Suutelee
häntä ja ottaa kädestä.) Mikä kaunis pikku käsi! Miksi teillä, rakas
neiti, on niin soma kätönen?... Niin, armas neiti, minä tahdon, että
häät ovat heti paikalla, välttämättömästi heti paikalla.
AGAFJA. Kuinka? Heti paikalla? Mutta sehän on ehkä liian pian.
PODKOLESIN. En tahdo kuulla mitään vastaväitteitä! Minä tahdon, että
vihkiäiset olisivat vieläkin pikemmin, aivan tällä hetkellä.
KOTSHKAREV. Hyvä! Hyvä! Jalomielinen mies!... Minun täytyy tunnustaa,
että minä olen aina odottanut sinulta paljon, hyvin paljon. Hyvä neiti,
koettakaapa nyt kiirehtiä pukeutumistanne, sillä totta puhuakseni minä
olen jo tilannut vaunut ja kutsunut vieraat; he ovat jo ajaneet
kirkolle. Teidän hääpukunnehan on tietysti valmis, tiedän sen.
AGAFJA. Kuinkas muuten, jo kauan sitte. Tuossa paikassa olen
pukeutunut.