AGAFJA. Sydämeni pamppailee niin hirmuisen kovasti, että on aivan
vaikeaa selittää. Kaikkialla, mihin vain katseeni luon, seisoo Ivan
Kusmitsh edessäni. Kyllä se on ihan totta, ettei ihminen voi kohtaloaan
paeta. Äskettäin tahdoin ajatella kokonaan muuta, mutta ryhdyinpä
tekemään mitä tahansa, -- koetin esim. keriä lankaa ja ommella, -- ja
siinä taas Ivan Kusmitsh tunkeutuu aivan käsiini. (Oltuaan hetkisen
ääneti.) Niin, vihdoinkin minua nyt odottaa elämän muutos! Ottavat
minut, vievät kirkkoon... ja jättävät sitte yksin mieheni kanssa -- uh!
Vavistus käy läpi ruumiini. Hyvästi, sinä entinen neitsytelämäni
(Itkee). Olen niin kauan elänyt rauhassa... Niin, ja nyt äkkiä täytyy
mennä miehelle. Yksistäänkin jo huolia kuinka paljon karttuu: lapsia,
poikia, ne ovat riitelevää väkeä, ja sitte vielä, tyttäriä, ne
kasvavat, ja homma heidät sitte miehille. Olisi vielä hyvä, jos saavat
kunnon miehen, mutta jos menevät juopporatille, tai semmoiselle, joka
on valmis yhtenä päivänä menettämään koko omaisuutensa kortissa!
(Alkaa vähitellen taaskin itkeä.) En ole ehtinyt edes kunnolla
huvittelemaankaan neitseenä ollessani. En ole vielä 27-kään vuotta
tytön elämää viettänyt... (Muuttaa äänensä.) No mutta missä se Ivan
Kusmitsh näin kauan kuhnailee?