Podkolesin ja Kotshkarev (tulevat sisään ja
katselevat kumpikin taaksensa).
KOTSHKAREV. Hän ei huomannut meitä. Huomasitko miten hän lähti nenä
pitkänä?
PODKOLESIN. Saikohan hänkin rukkaset, kuten toiset?
KOTSHKAREV. Tietysti.
PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Mutta kyllä täytyy tuntua
kovin ilkeältä saada rukkaset.
KOTSHKAREV. Totta kai!
PODKOLESIN. Minä en vieläkään voi uskoa, että hän suoraan olisi sanonut
heille pitävänsä muka minua kaikkein parhaana.
KOTSHKAREV. Miksi ei! Hänhän on aivan hulluna sinun vuoksesi. Sellaista
se on rakkaus; ja minkälaisia nimityksiä hän sinusta käytti, ja kuinka
paljon hyväilynimiä hän sinulle antoi, aivan tuhansia.
PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Jos ne naiset todellakin
haluavat antaa hyväilynimiä, niin kyllä ne löytävät jos minkälaisia:
minun kärsäseni, minun torakkaiseni, pikku myrkkysieneni...
KOTSHKAREV. Mitä sanoja nuo nyt ovat! Kunhan vain menet naimisiin, niin
näet jo kahtena ensimäisenä kuukautena, minkälaisia nimiä sieltä tulee.
Sinä aivan sulat, hyvä veli, niiden vaikutuksesta.
PODKOLESIN (hymähtäen.) Näinköhän?
KOTSHKAREV. Aivan varmasti, vakuutan sen rehellisenä miehenä. Tunnusta
hänelle rakkautesi ja avaa sydämesi aivan tällä hetkellä ja pyydä hänen
kättänsä.
PODKOLESIN. Kuinka, tällä hetkellä? Mitä sinä ajattelet!
KOTSHKAREV. Välttämättömästi heti... aha, tuossa hän onkin.