KOTSHKAREV. Hän on ihmeellinen mies, aivan täydellinen, hämmästyttävä!
AGAFJA (Paljastaa vähitellen kasvonsa.) Mitenkä sitte toisten käy? Entä
Nikonor Ivanovitsh, onhan hänkin erinomainen ihminen.
KOTSHKAREV. Aivan joutava Ivan Kusmitshiin verrattuna.
AGAFJA. Kuinka niin?
KOTSHKAREV. Tietysti, Ivan Kusmitsh on mies... ihminen, jonka vertaista
saa hakea.
AGAFJA. No, entä Ivan Pavlovitsh.
KOTSHKAREV. Hänkin on kelvoton, kuten kaikki toisetkin, aivan kelvoton.
AGAFJA. Näinköhän sitte aivan kaikki?
KOTSHKAREV. Aivan kaikki. Ajatelkaa ainoastaan, verratkaa heitä
toisiinsa, Ivan Kusmitsh on paras. Kaikki toiset ovat aivan joutavaa
väkeä, Ivan Pavlovitsh, Nikonor Ivaaovitsh ja kaikki muut, hitto ties,
mitä he oikeastaan ovat miehiään!
AGAFJA. Mutta kyllä he ovat kaikki, oikein... vaatimattomia.
KOTSHKAREV. Vaatimattomia! mitä vielä, oikeita riitapukareitta, hurjaa
väkeä. Tekeekö teidän mielenne todellakin tulla piestyksi jo häiden
jälkeisenä päivänä.
AGAFJA. Oi, Jumalani! Kyllä tämä on vaikeata, voipiko olla mitään tämän
pahempaa.
KOTSHKAREV. Tietysti ei. Tämän pahempaa ei voi edes keksiä.
AGAFJA. Te neuvotte siis, että ottaisin Ivan Kusmitshin.
KOTSHKAREV. Niin, minun neuvoni on se, että kaikkein paras on ottaa
Ivan Kusmitsh. (Syrjään.) Asia taitaa onnistua. Podkolesin odottaa
vierashuoneessa, lähden noutamaan hänet.
AGAFJA. Te ajattelette siis, että Ivan Kusmitsh...
KOTSHKAREV. Ehdottomasti Ivan Kusmitsh.
AGAFJA. Hyljätäkö sitte ne toiset?
KOTSHKAREV. Tietysti hyljätä.
AGAFJA. Mutta mitenkä minä teen sen? minua niin hävettää.
KOTSHKAREV. Mitä häpeämistä siinä on? Sanokaa yksinkertaisesti, että
olette vielä niin nuori, ettekä siis vielä halua naimisiin.
AGAFJA. Mutta he eivät usko sitä arvatenkaan, rupeavat kyselemään,
minkä vuoksi, minkä vuoksi?
KOTSHKAREV. Jos viipymättä haluatte saada eron heistä, niin sanokaa
suoraan: "Korjatkaa luunne, moukat."
AGAFJA. Kuinka minä voisin sillä tavalla?
KOTSHKAREV. No, koettakaahan: minä vakuutan teille, minä vakuutan
teille, että tämän jälkeen he pötkivät kaikki tiehensä.
AQAFJA. Mutta sehän olisi jo riidan haastamista.
KOTSHKAREV. Ettehän te kumminkaan tapaisi heitä senjälkeen.
Yhdentekevää siis.
AGAFJA. Ei se tunnu hyvältä: sattuvat vielä suuttumaan.
KOTSHKAREV. Mikä vahinko se sitte olisi, jos suuttuisivatkin? Jos sillä
olisi jotakin merkitystä, niin se olisi toista, mutta nyt voi sattua
ainoastaan, että joku sylkäisee teitä vasten silmiä. Siinä kaikki.
AGAFJA. No, kas, siinä nyt näette!
KOTSHKAREV. Mitä siitä? Toisia on syljetty useampiakin kertoja, onpa
totisesti! Minä tunnen esim. erään henkilön, mitä parhaimman miehen
muuten. Mutta hän hyöri ja pyöri, kyllästytti lopulta päällikkönsä
anomalla lakkaamatta palkanlisäystä, niin että tämä lopulta menetti
malttinsa ja sylkäisi häntä suoraan silmille, aivan totta, suoraan
silmille! "Tässä sinulle, -- sanoo päällikkö, palkankorotusta, --
jätätkö minut rauhaan, saatana!" Mutta lisäsi kuitenkin palkkaa. Niin
että mitä siitä, jos hän sylkäisi? Jos vielä nenäliina ei olisi
sattunut olemaan käsillä, niin se olisi ollut toinen asia, mutta nyt
hän otti sen heti taskustaan ja kuivasi kasvonsa. (Ovikelloa
soitetaan.) Koputetaan: varmaan joku heistä; minä en haluaisi tavata
heitä nyt. Eikö täältä pääse toista tietä pois.
AGAFJA. Kyllä keittiön kautta. Mutta minä ihan vapisen pelosta.
KOTSHKAREV. Ei se mitään. Rauhottukaa. jääkää hyvästi. (Syrjään.) Ja
nyt Podkolesin tänne.