On ihanaisen kevätsateen yö.
Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa
huoneissa, auttelee ja järjestelee.
Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. —
Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää,
härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka
tyynyn tuessa väsyy.
Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti
kuin jollekin kertoillen... oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme
aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta... tai kuolla... mutta
kumpaakaan ei tullut... meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan
siitä joukosta... minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut
perustaa... aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin,
mutta maailma musteni silmissäni... olin yhä juoksevinani, vaikka
toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani...
Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea
haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan
rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä
hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan
ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli
täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja
katkaissut tien, — se se kovimmin koski.
Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen
ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.
— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät
ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan
sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina
riemuisin mielin.
* * * * *
Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen
akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.
Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys
metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.
Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli
myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.
Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.
— Onko teidän taas paha olla?
— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että
ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.
— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin
kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.
— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen
vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä
ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin
sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.
Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa
hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän
hammasrivin.
Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui
valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.
— Eikö teitäkään nukuta?
— Ei, ei minua nukuta.
Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse
hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti
sitä matalaa jakkaraa.
Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui
pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki,
niinkuin olla pitikin.
Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja
lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse
tunkeutui huoneeseen.
Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.
Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa,
samalla kuin toinen käsi toista etsi.
Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä
vavisutti sanomaton riemu.
— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa
käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta
uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet,
käsikkäin, silmä silmässä istuvat.
On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä
lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.
— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi
kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo
silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa
oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —
* * * * *
Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut.
Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo
koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon
akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen,
mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.
— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!
— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti
keväinen hymy.
Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa
kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo
puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin
leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan
ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.