Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.
"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."
Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole
ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat
tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja
sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen
kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi
sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto,
kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.
Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran
ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä,
mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki.
— Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko
sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun
hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää,
vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.
Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti,
armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.
Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei
mitään vastarakkauden toivoa.
Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin
Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena
ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo
tunne, mikä se oli, en tiedä. —
— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli
äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi.
Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun
äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja
puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta
se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen
auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo
virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja
kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin
keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä
vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se
kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.
Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt
silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset
ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne
lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki
verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään
tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä
on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi
olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!
* * * * *
— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan
hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa
lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan
kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä
kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.
— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen
puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel,
ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi;
painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen
vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan
kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi
valitsee.
Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin.
— Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään
kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —
Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se,
joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja
ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa
ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta
saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.
Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin
vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun
näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo
ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille,
joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat,
ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä
runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille
antaisin.
* * * * *
Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni
ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän
ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen _riemua_ tuntenut, korkeintaan
_sen onnen_, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn
palkka, mutta tämä on _lahja_. — Miksi minulle sen annoit, millä minä
tämmöisen onnen olen ansainnut?
Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen
kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin
"keväisesti" kuten he sanovat.
— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä,
odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran
kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä
Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi
sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.