Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen
kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.
On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen
juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi —
minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.
Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja
silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä
lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.
Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa
hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta
lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse,
kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen
hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen
kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena,
helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.
On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat
siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden,
jolle pyhäinen rauha laskeutuu.
* * * * *
Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen
kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea
lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa
nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa
hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.
Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita
kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. —
Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet
punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.
Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa
"vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On
heistäkin hidas nyt ajankulku.
Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein
katseet.
Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen
hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen
palautunut.
— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille
istahtaen.
Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna
vierii kauvas yli lakean maan.
On vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä
aamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen
riemuun värähtynyt.
Taas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri,
rinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.
Ja ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä,
tervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset
kansan hartaan.
Vaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle
kääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja
ylpeytensä oli Jouko ollut. _Yhteinen_ oli nyt ilo, kuten surukin ennen
ja _hänen_ onnensa oli nyt _heidänkin_ omansa.
Mutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa,
kohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.
On kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin
pusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma
helkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne,
ihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä
odottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja
pyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin,
jossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.
Vaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman
pään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta,
voimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar
Alina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata
uskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on
kuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi
tuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten
sydämmissä asustaisi.
Harmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen
lehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta
hartaasti veisaa:
"Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Aurinko maamme puoleen
lähestyy lähemmäks,
Virvoittaa luonnon kuolleen,
sen tekee eläväks."
Kesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet
ikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma
vastaan hengähtää.
Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu
kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.
Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen
alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.
Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko,
luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen
valkohohtoiseen pukuun.
Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa
rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään
kehoitusta. —
Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan
Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin
siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää
kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä
ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.
Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä
omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus
ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina
näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.
— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot
säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta
poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi
hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen
hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä,
kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä
kuroittaa.
Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.
— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen
vyölle kietoo ja ohjaa ulos.
* * * * *
Niin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee
poppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.
Elämä.