Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli
ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?
Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin
lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten
toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet
aivoista lähtevää heikkoa käskyä.
Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä
tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen?
Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.
Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis
vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui
ihanalle ensihetkessä!
Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja
synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena,
enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä
oikeastaan olen.
Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?
Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?
Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua
uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata
valonsädettä.
Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena
vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.
— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?
Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman
tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän
kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto
pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä
painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys
laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin
mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää se _tuntea_?
Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen
käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillä _tuntuu_
kuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa
saattaisin katsoa.
Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se
onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän
ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti,
aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.
* * * * *
Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan
raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!
Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää,
tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli
paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar
hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa
tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.
Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi
huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta
silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema
toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen
ohuen elämänlangan. — Mutta se ei _saanut_ sitä tehdä.
Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui
laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras
vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.
Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle
rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen
silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen
puheli:
— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten
ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet,
tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan
sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman
ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —
Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä
tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.
Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle
vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri,
joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja
vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.
Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui
vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.
Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi
häntä sama, suloisesti vaaliva katse. _Sen_ hän vaan näki, se oli hänen
maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka
kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden
luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, _vieläkö_ se oli
siinä vierellä — ja se _oli_ siinä yhä.
Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat
painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen
kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja
eroitti sanat:
Milloin — te — lepäätte?
Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo
peljätty hänen sen taidon kadottaneen.
Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.