Jouko ei enää kuule, hän vaan _tuntee_ tykkien ainaisen jymähtelyn
ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse
lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.
Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät
valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät
ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti
öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.
Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena
hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen
aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi
sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää
aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle
ennätettävä. — —
Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo
olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden
vaivalloisesti mukana pysytellessä.
Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi
kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen,
toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä,
liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.
Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää
mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti
potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään
syliinsä. — —
Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin
kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi
manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.
Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —
Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.
Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti
hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.
Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin
lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi
haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.
— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja
antaa raukean ruumiinsa levähtää... levähtää vain hetken... kohta hän
nousee...
Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen... tykkien
jyske kuuluu enää vain kaukaa... uni tuntuu tulevan... suloinen, pehmyt
unonen!
Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki,
tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät... Voi, ett'eivät
anna rauhassa nukahtaa!...
* * * * *
Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan
seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen
äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä,
kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää,
jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan
kaameasti valaisevat.
Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa
etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä
pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee
eteenpäin itselleen vakuutellen.
— Täytyy, _täytyy_ jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten...
Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä
vaikeammaksi käyvää etenemistä.
* * * * *
Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä
valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.
Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan
majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet
ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen
pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu
pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista
rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja
salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi,
välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta
valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut
sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein
jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella,
niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies
vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin
silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli
tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän
hänen ympärilleen hiipiessä. — — —
Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen
naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi —
jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt
yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —
Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen
miestä iski — valkoinen ja punainen. — "_Aatteen_ puolesta!" — punanen
hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestä _isänmaan_ ja
kansan _kunnian_" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri,
viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu
luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet
raivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti
korkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen
hurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti
viheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka
riemastuneina hekkumoivat hornan työstä.
* * * * *
Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli
_päättänyt_ mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen
rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:
— Kuinka on laitasi veli?
— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas... ei hätää sentään... minä
jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.
Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen,
mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää
jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle
tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme
oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.
Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli
portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen
ikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska _heihin_
piiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi
tähtäsi.
Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan
kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa
silmänräpäyksessä.
* * * * *
Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun
johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi
luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä
vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana
seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.
Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he
päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin,
jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten
ruumiit viruivat.
* * * * *
Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan
Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt
hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n
kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin.
— Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi
ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.
Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten
ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta
tainnut.
— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet
savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka
noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä
kärsivät?
Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet
punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat
taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin
loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden
sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.
Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä
päivinä kamalasti vanhentunut.
Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä
valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan
tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen
edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt,
kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä
ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka,
miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?
Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen
kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.
* * * * *
Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky,
jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin
kylliksi oli omastaan.
Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun
murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita
sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet,
petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli,
hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka
oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan
elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin
syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio,
eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? —
Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin
punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!
— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.